Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 10

kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta
kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä
siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an
Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden
vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja
katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki
Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle.
Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan
valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut
poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja
säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi
vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus,
sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa
voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista
lausuu kristillinen kirjailija _Lactantius_ (k. 380), jota kauniin
kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos
minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin
vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä
kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja
viattomia uhreja kiusata."
Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli
kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen
tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa
koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan
kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän
hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan
kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan
itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla
tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain
kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat
puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta
heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella
kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja
irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme
kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa
kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni
kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän
paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin
siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus
on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala
on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia
henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä
sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä
Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta
kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan
pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä
seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina
ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla
niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä
ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja
töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä
päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä
Herrasi tähden?
Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat
etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa _Antimus_ sekä
Kartagon seurakunnasta _Viktoria_ ja _Hilarius_. Viimmemainittu, joka
vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin:
"tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan.
Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada
tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen
veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa,
vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä
luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?"
vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka
noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta
voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista
kirkastetun Vapahtajansa iloon. -- Roomassa mestattiin muiden kera
13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä _Agnes_, jonka jalosta käytöksestä
kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan.
[Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä
kummallisimpia taruja. -- Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo
neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626
P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] --
Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä
jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon
hillitä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja
verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen
esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema
tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista
entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien
kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja
verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä
merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä
ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen
Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin,
näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa
lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa
lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä
esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu
mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä
itse tahtovat."
Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli
vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen
voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa
valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki
voima taivaassa ja maan päällä."


XII.
Donatuksen lahko.

Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä
sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.
Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon
kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla
havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä
raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit,
lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli
heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa
veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa.
Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle
uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun,
jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa
soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä
oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt
veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät
marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain
veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan
leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi
antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita
pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua
tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin.
Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin _"traditores"_, kohteli
kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein
langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän
rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita
täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä
ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten
onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka
armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta
kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja
parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo
Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin
jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla
saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä
Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat
paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin
lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä
suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut
_Donatukselaisten_ nimellä.
V. 311 valittiin eräs _Caecilianus_ Kartagon piispaksi. Häntä
syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen
virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin
koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen
marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta
liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen
innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan
aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana,
mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa
riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia
Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut
saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki
tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon
yhteydestä ja valitsi _Majorinuksen_ hänen sijaansa. Tämä kuoli
muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi _Donatus_, jonka mukaan lahko
on saanut nimensä, sitä johdattamaan.
Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset
ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki
kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat
sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen
piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin
yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima
riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen,
samoinkuin muutkin pyhät toimitukset -- niin he opettivat -- eivät
vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä
katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka
sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa,
luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan
ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei
yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka
on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa
toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen,
siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken
heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin
päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus
mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan
kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä
maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin
valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa
puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen
ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa
turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn,
johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti
heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa,
täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja
ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo
ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka
heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse
muinoin kirkkoa tuomitsivat.


XIII.
Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.

Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä
sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra,
vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.
Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen
_Maximinus_, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen
vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin
jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen
suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset
keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen
sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin
masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi
erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta
Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen
tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää
pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten
kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia
itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana
ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään,
kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä
uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen
kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.
Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten
ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet
rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset
ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat
mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja
harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia,
noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat
kristityt -- ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti
paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä
nytkin pelastusta! -- -- Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan
olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten
vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit
korottaneet hänen poikansa _Konstantinuksen_ valtaistuimelle.
Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena
tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen
valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan,
missä Maximianuksen poika _Maxentius_ oli anastanut hallituksen.
Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle
Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki
Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla
oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä
täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta
kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää
ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin,
se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin
tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt
oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo
samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan _Liciniuksen_
kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki
uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana
vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin
selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka
myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon.
Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin
vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli
Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi
pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja
Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes
se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen
puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita
Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön.
Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina
taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta
valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän
kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan
yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko
lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan
marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja
ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan
urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen
kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista"
kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen _Adrianopolin_
(Heinäk. 3 p.) ja _Kalcedonin_ (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa,
missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. -- Konstantinus
"suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto
ratkaistu.
* * * * *
Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa
suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen
kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä
ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon
todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat
vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman
selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta,
ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p.
raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti
kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin
voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten
vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen
tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen
synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat
ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen,
Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama
suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme
milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia
ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa
he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin
ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut
tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.
Ole uskollinen kuolemaan asti,
niin minä annan sinulle
elämän kruunun.
Ilm. k. 2: 10.



III.
Oppiriitojen aikakausi 323-600.


I.
Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.

Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku
maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.
"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin
lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän
opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan
kaikki Roomalaisiksi -- Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen
Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä
aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain
kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman
paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa
kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee
tämänaikuinen kristitty runoilija _Prudentius_ (k. 405) Rooman
valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa,
nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa
keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio
ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat
tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden,
rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan
toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon
sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet
valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle
lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen
tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia
etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja
menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen
kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he
suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin
tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti
on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan
sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella
ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa
taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran
vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun
aseman maailmassa -- ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun?
Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret
vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa
poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa.
Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu",
eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät
kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein
aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin
sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi
vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen
tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio
suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia
etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla
kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon
joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan,
ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä
arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen
kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle.
Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen
suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä
olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa
kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo,
maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän
vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa
antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui
ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti
ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p.
raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä,
jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän
aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta
kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit,
joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli
hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja
ratkaistaessa.
Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa
merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista
väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa,
sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi.
Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja,
joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä
verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa
nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos
toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto
epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan
halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on
määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen
usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten
jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden
uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole."
Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki
tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee
meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian
vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella
oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden
kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. -- Marttyyrejä vainosi
maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt
yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on
muuttunut.


II.
Erakot.

Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani;
sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.
Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän
vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa,
huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka
täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu
ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon
asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman
näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä,
eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi
katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen
elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen
nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen
ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen,
vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman
viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan
elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman
suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle
sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa
ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa
omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita
nimitetään _erakoiksi_.
Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti
täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli
usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua
ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa.
Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo
vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis
semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni
kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja
totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" _Antonius_. Hän
oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt
onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon
totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen
jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren
omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin.
Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat
iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa
köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan
olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita,
joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen
sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki
ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen
sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen
kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon
täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin
hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä
voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista,
paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan
mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä
vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa.
Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa.
He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten