Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 15

kristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi!
Myötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä _aina_
kiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen -- tuossa lihalle
ja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä
harjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin
puhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi
hän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta,
joka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin
voi Kristuksen kunnian kirkastaa.
Krysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä,
jotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden
testamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita
kristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten
tilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut "pappeudesta"
nimisen kirjan.


XI.
Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.

Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.
Ps. 119: 105.
Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen
välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa
olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa
arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli
myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen
uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä
tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena
säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä,
Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset
kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen.
Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta
rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella.
Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen
tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa,
mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa
määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat
koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet
luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä
ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä
katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien
verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle,
olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi
nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia,
vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti
kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei
jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä
kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta
raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut
arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa
sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä
sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä
ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi,
sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän
on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja
valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei
saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä,
ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin
mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen
ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde,
jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan
virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta
tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin
kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus;
raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita
aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain
ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin
ja tarkasti erotettiin kaikista muista.
Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa
se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan
n.s. _kanoniset_ kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan
sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon
_apokryfillisillekin_ kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät
voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen
johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka
monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui.
Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta,
Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen
ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä
eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin
niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen
syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan
suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä
sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita
kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä
valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien
rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli
kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja
oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan
sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman
puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan
p. raamatussa ilmoitettu sana. _Hippon_ (393) ja _Kartagon_ (397)
kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka
löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä
arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita
me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.
Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi
raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä
tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan
työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä
_Hieronymus_, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti
silmäillä.
Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka
oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui
ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero,
Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko
hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa
tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti
oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein
katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna
siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten,
synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin
tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman
turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan
edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi
vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan
klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt
häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa.
Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella
olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian
kukoistavaan _Aqvileja_ nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli
noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan _Valerianuksen_
sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista _Rufinus_
oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan
eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin
ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä
vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa
taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista
ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä
seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota,
etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti
jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin
ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän
näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä
syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me
löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me
kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman
puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin
osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen,
vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy
hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena
huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä
kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen
lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen
sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti
kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".
Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä
ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa,
raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset
kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan
raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys
valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa
luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä;
"kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra
"cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on
sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja
muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa
pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.
V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi,
vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan
paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin
toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata
tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen
kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä
hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan
perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan
kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille
arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen
nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa
teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin
häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön,
joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon
historiassa.
Oli olemassa vanha latinalainen _Itala_ niminen raamatunkäännös.
Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli
lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän
samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä
korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli
hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti
osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet
pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta
nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka
monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi
alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään
vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden
testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan,
orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä
latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus
vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan
uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on
tunnettu nimellä _Versio vulgata_.
Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin,
mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän
jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren
elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän
kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei
paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas,
suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen,
Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa
etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi,
jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta
ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä
kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää
tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän,
innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä
paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet.
Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo
ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia
naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä
munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa.
Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi
muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua:
"täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta
syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien
muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha,
harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää
kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen
kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja
elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä
kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä
ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille
kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen
armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin
sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en
tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus;
hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä
y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän
ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon
hedelmistä". -- Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.
Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa,
arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi
raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua
tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan
alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun
sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan
vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten
säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana,
luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat
henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim.
Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa;
armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä
kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;"
vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että
oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien
saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua
tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan
etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p.
raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle
tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään
toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että
muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla
tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten
päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain
kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin
raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan
kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä
jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu
jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja
valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta
ja pyhää sanaansa.


XII.
Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).

Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla
opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei
ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat.
Hepr. 13: 9.
Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä
kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät
edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius
Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet
hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin
johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta
kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys
Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin
kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia
selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia,
tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan
tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan
salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen,
joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että
oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki
harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille
teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli
tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys
ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle,
toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu
tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon
turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen
pääryhmään, joita _antiokialainen_ ja _aleksandrialainen oppikunta_
edustavat.
Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen
inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa,
että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän
oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä
päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata
kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen
erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin
likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden
välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät
myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä,
vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen
luontoonsa. -- Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti
eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla
leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden
vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.
V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä _Nestorius_
Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli
Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä
valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta
virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus
-- eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta,
kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta,
rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin
kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä.
Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja
malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen
munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen
valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin
patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin,
epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa
vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia
ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin
kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille _Teodosius II_: "anna
minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan
sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä
autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden
molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin
henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin
puhtaana.
Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille
henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa
monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen
koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi
ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka
raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin.
Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista
muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan
äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin
hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan
yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit
ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius
oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden
takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen
luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä
epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli
synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän
hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin
"Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.
Presbyteri _Anastasius_, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa
Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön
kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli
ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman
huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan
Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin
nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa
Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti
samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti
puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa
koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi
niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja,
jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä
julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin
tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä
saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti
eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran
synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat
mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi
vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon
tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa
asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin
siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden
sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy
kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan
suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien
vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista
sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä
Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan
ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti
orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi",
supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi
Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan
tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain
ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan
Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain
luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa
väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan
kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat
asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. -- Nestoriuksen pahin
vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka _Cyrillus_ (k. 444), yhtä
maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan
äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista
kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia.
Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi.
Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä _Teodoretus_ (k. 457)
etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä
kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa
teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan
kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa
muiden muassa Rooman piispa _Coelestiuskin_. Kumpikin puolue
syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden
mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes
keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon _kolmannen yleisen
kirkolliskokouksen_, joka pidettiin _Efesuksessa_ (431). Cyrillus
puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät,
joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi.
Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman
päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p.
kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta
kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta
kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa
menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää
myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että
asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian
piispa _Johannes_ puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin
apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa _Memnon_ suljettiin
kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat
voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän
mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti
kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen
ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia
jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää
virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen
kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan
tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen
saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta
mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan
myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta
tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden
moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan
molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä
ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä
suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi
ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.
Väärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja
taisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän
vetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena
oli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta,
joiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa
kohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera