Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 04

apostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli
noita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä,
jotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika
jo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta
sivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt
häntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään
Kreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki
alttarin päällekirjoituksella: "tuntemattomalle jumalalle," hän
kuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa,
ja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka "maailman teki ja
kaikki mitä siinä on." Ateenan kansa "ei ollut mihinkään muuhun
sovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan" ja se vaatikin häntä
julkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut,
jo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. "He ottivat hänen
ja veivät oikeuden paikkaan", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä
pakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja
kauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet
kansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut
mikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen
syvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista
kirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas
on meille säilyttänyt "Apost, Tekojen" 17 luvussa, että muutamat
näistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja
vapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. -- Ateenasta
matkusti apostoli _Korintoon_, minne myös Siilas ja Timoteus
Makedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2
vuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.
Neljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän
jälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa
vaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka
moneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi.
Turmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran
ylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan,
vaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä,
kerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista
voitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan
Jumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta
hän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota
rikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä
ja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä
hän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta.
Herran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt,
ja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita
parempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä -- koko
hänen elämänsä.
Käytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali
v. 54 Luukaksen, _Tiituksen_ ja Timoteuksen seurassa _kolmannelle
lähetysmatkallensa_. Lähetystoimen keskuudeksi tuli _Efesuksen_
kaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen
seurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä
Aasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi
apostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan
ja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä
seurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän
tästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta
paikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa,
minne hän tuli, "todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja
murheet olivat hänen edessänsä," Ylentävää on seurata suuren
uskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän
saapui _Miletukseen_, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit
sanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä.
Muistuttaen heille, kuinka hän "kaikella sydämmen nöyryydellä ja
monilla kyyneleillä ja kiusauksilla" oli palvellut Herraa, ei hän
epäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja
koetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän "tahtoi ilolla
päättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut
oli." Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän
sen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa,
lohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu
ja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi
polvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin
turvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten
nousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat
häntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun
opettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle,
ja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. -- Caesareassa
viipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona.
Täkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin
vaaroihin. Eräs profeeta _Agabus_ tuli Filippuksen taloon, sitoi
jalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: "niin sanoo Pyhä Henki,
sen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa
sitoman ja antaman ylön pakanain käsiin." Opetuslapset, niiden
joukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan
aiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset
eivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää
Herran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä
luottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on:
"mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni?
Sillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan
Jerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden." Eteenpäin hän rientää,
sillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin "monen
vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla."
Jo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui
Jerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin
temppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: "Israelin miehet,
auttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa
vastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa." Paljo väkeä kokoontui,
apostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat
Juutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon
päällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja
vei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada
selville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin
edustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti
puheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä.
Kaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta,
ja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! "Lain ja liiton lapset"
eivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta
ihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti,
kun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä
opettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä.
Seuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen
sotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen
kansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi,
yhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa.
Kuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman
rakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden
hänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä
Roomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat
seuraavaan valitukseen: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en
valehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni.
Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden,
jotka lihan puolesta minun lankoni ovat."
Päästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei
ensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen
maaherran _Feliksin_ luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän
perästä ylimmäinen pappi _Ananiaskin_. Tämä mies, joka on tahrannut
nimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin
muutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla
Jerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti
hän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan
apostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä
mies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän
kuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia
hyvinkin ystävällisesti. -- Kaksi vuotta täytyi apostolin olla
vankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä
hänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt
virvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän
elämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen
sydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti
_Roomassakin_ todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin
pian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia
saarnaamaan. Kun _Festus_ tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia
oikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian
pitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa,
vetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus
välttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin
sidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut
tästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui
sittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren
aallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin
henkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut
heidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla
niin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen
uskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun
perikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana
antautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan
rohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat
kaikki erään saaren (_Maltan_) rannalle, mistä he sitten talven
täällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).
Mitä Paavali ajatteli, kun "ikuisen kaupungin" komeat rakennukset
alkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla
kaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan,
mutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka,
tavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen,
vietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän
päättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että "Paavali
saarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella
uskalluksella". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan
likemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli
"salattu Kristuksen kanssa Jumalassa."
Pian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä
elää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi
ja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle,
mutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen
kirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki
maailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on
kirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja
ovat seuraavat hänen tekemiänsä: _2 kirjettä Korinttilaisille_, kirje
_Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle_ ja _Filemonille_.
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen
uskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla
tahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka
sana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella
ja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja
opetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa
välittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin
nöyrä, että hän sanoo itseänsä "suurimmaksi kaikista syntisistä,"
ilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus
Kristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle
hän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan
valittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen
elävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan
ja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän
totuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina
puhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet
riitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma
verrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät
vastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu
johtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin,
kuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen
aikoja, sillä "Jumalan armo oli hänessä suuri." Jos tahdomme tietää,
kummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä
säilyttää _uskonsa_, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota
_toivoansa_ eikä milloinkaan karkoita sydämmestään _rakkautta_
vihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja
oppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa
voimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua
ja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa
hän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: "minä jo uhrataan
ja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen
kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle
tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari,
sinä päivänä minulle antaa." Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja
lukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka
harvat sen sitten omistavatkin!


VII.
Neron vaino.

Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.
Roomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen
uskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa
Roomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti
harjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun
Juutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin
uskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä
juutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän
uskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen
käytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän
kristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon
alaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt
eivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja
palvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet
ottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet
vastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, --
sanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin
asiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin.
Pakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon _Neron_
hallitessa (v. 64).
Tämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli
v. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman
miltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta
epäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko
hänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka
vaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin
lehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain
vanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan,
mutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä
jo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne.
Hyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi
julistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka
mukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä
piispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa.
Maailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä
valtakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että
kristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän
seurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta,
jonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä
luvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata,
ja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi.
-- Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista
leikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla "Troijan paloa" sytytti
hän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden
syyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen
entistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka
tuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus
ei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa
alkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän
levottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin
täytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa
menettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron
kavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä
tulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota
"taikauskoista ja turmiollista lahkoa" vastaan. Eikä hänen tarvinnut
kehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla
hirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia
kidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä
petojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä,
joita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka
verhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä
kuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin
keisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina
sytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja,
joita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten
seurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi "kristitty" samaa
kuin "kuolemaan-tuomittu", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä
Hänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki
tuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle
Roomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri,
ja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus
mielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen
historioitsija _Tacitus_, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta:
"heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden
tyydyttämiseksi".
Luultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman
Roomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67.
Tätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden
apostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas
päättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta
saarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan,
niin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa
heti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä
todistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että
hän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen
Roomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman
käy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä
Timoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on
hyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.
Evankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen
taivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: "koska sinä olit
nuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta
koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun,
ja vie, kuhunka et sinä tahdo", täten ilmoittaen hänelle, "millä
kuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa". Että Pietari elämänsä
loppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla
päivillään hän kirjoittaa seurakunnille: "minä tiedän, että minun
pitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra
Jesus Kristus minulle ilmoitti". Melkein epäilemätöntä on, että
tässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut
sanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari
kärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä.
Yleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen
apostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut _kaksi
lähetyskirjettä_, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden
suhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi
evankeliumia kaukaisessa _Babylonissakin_. Mutta kuinka hämärät
hänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä
kirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän
niin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen
kuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen
elämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen
meitä "ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa
löydettäisiin" sen Herran edessä, joka "ei viivytä lupaustansa."
-- Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa
samaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. _Clemens
Roomalainen_, eräs _"apostolinen isä"_ (tällä nimellä nimitetään
niitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen
kuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut
vankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella
tuli häntä vastaan. "Minne sinä menet, Herra?" kysyi apostoli,
ja Vapahtaja vastasi: "Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi".
Katkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan
vaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman.
Nöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. --
Valitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja
muiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti
niin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei
niihin ole paljon luottamista.
V. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja
Hispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän
Roomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki
lopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua
kristityissä, sillä he odottivat häntä "antikristuksena" palajavaksi
ennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.


VIII.
Jerusalemin hävitys (v. 70).

-- ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises
ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.
Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat,
ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa
tuntenut. Luuk. 19: 43-44.
Jo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan
rasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat
ryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän
kapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät
joka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman
maaherran _Gessius Floruksen_ aikana, ja onneton kansa kokosi vielä
kerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki
voimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi
sen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa
Jaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan
tuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset
poistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt,
aavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen
Jordanin toisella puolella olevaan _Pellaan_. Neron käskystä kokosi
sotapäällikkö _Vespasianus_ 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja
valloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset
kotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään.
_Selotein_ hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt
kansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi
onnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen _Idumealainen_
ryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän
suureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti
Vespasianuksen poika _Titus_, sillä edellinen oli vähää ennen
julistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli
kaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen
alussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä
kasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli
herkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa
mennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen,
täytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta,
ensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen
_Josefus_, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin
jouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa
historian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia.
Lainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin
viimmeisistä vaiheista:
"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi
kapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat
voimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin
väkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että
heillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä
kun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet
kiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon
vaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä,
ja -- mikä oli kaikista surkeinta! -- äiditkin ottivat leipäpalasen
lastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia
pienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä,
tulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut.
Katot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla
makasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat
pojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat
maahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa
haudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui
kuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei
itkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki
sydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit
niitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus
-- kamalan kuoleman yö -- vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista
hirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat
talosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä
ja kenkiäkin". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo
Josefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas
vaimo, kotosin _Pereasta_, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin.
Sotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla,
joka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta
omaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä
onnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: "onneton lapsi,
miksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle
ruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka
ainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa". Näin sanoen
tappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän
raivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja
vaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin
liian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen
äidin kylmästi lausuvan: "minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät,
älkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat", kiiruhtivat