Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 01

  
  KERTOMUKSIA KIRKKKOHISTORIAN ALALTA I
  Vanha aika
  
  Kirj.
  M. ROSENDAL
  
  K. F. Kivekäs, Oulu, 1887.
  Oulun Uudessa Kirjapainossa.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   Alkulause.
   I. Johdatus.
   II. Pakanamaailma.
   III. Israelin kansa.
   IV. Johannes Kastaja.
   V. Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.
  ENSIMMÄINEN OSA. Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).
  I. Apostolien aikakausi (vuoteen 100).
   I. Kirkon perustaminen ja sen aikaisimmat vaiheet.
   II. Stefanus.
   III. Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan.
   Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
   IV. Apostoli Paavali.
   V. Neron vaino.
   VI. Jerusalemin hävitys.
   VII. Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.
   II. Marttyyrikirkon aikakausi (100-323).
   I. Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.
   II. Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
   III. Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.
   IV. Septimius Severus vainoo kristityltä.
   V. Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
   VI. Monarkkilaiset.
   VII. Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
   VIII. Aleksandrian katekeetikoulu.
   IX. Kirkkoisä Origines.
   X. Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden
   loppupuolella.
   XI. Diokletianuksen vaino.
   XII. Donatuksen lahko.
   XIII. Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa
   vastaan.
  III. Oppiriitojen aikakausi (323-600).
   I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
   II. Erakot.
   III. Nicaean kirkolliskokous (32l).
   IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;
   hänen kuolemansa.
   V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren
   kuoleman jälkeen.
   VI. Basilius Suuri.
   VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous
   (381); Gregorius Nyssalainen.
   VIII. Milanon piispa Ambrosius.
   IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.
   X. Johannes Krysostomus.
   XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
   XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
   harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).
   XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
   XIV. Kirkkoisä Augustinus.
   XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
   XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
   Kalcedonissa (451).
   XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
   XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
   XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
   XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.
   XXI. Papisto; Gregorius Suuri.
   XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
   XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.
  
  
  Alkulause.
  
  Joka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja
  ei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla
  anastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu
  yhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja
  kirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme
  on tuo muka "vapaamielinen", "valistunut" ajanhenki ehtinyt kylvää
  myrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin
  kansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme
  ainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten,
  samoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy,
  sitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan
  välillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys
  ja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi.
  Kaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää
  joutuvat kristilliselle kirkolle, -- päivät, jolloin jokaisen täytyy
  varmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja
  kirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran
  seurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä
  kohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan
  merkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella
  alalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset
  kilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa
  tuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa
  paikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä
  hengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä,
  etsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa
  yhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan,
  jonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli
  nyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat
  Jesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä
  uskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen
  paheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi
  sen jäseniä elähyttämään.
  Vanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja,
  jotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa
  oikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina,
  jolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka
  vähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän
  aikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä,
  vaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon
  tuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet?
  Lyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä,
  jota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien
  erehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan,
  joka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat
  kristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten
  hyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan,
  pysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein
  henkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt
  enää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan
  Herran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea
  oikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä,
  tietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on
  kehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.
  Ei löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua
  suomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut
  mahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä
  vaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti
  esitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin
  uskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme
  puute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka
  heikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa,
  että nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin
  muutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin
  oppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden
  uhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista
  ensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa
  tätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää
  Suomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja
  pääpiirteet.
  Muukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten
  kirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen
  miten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita
  ei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen
  nimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat
  ikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen
  kirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut
  käytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.
  Yhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen
  käsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja
  ja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen
  kaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman
  välillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen
  valtakunta "ei ole tästä maailmasta". Mihin määrään tässä samoinkuin
  muissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan
  menneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä
  vielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun
  lausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon
  Herra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka
  silmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!
  Oulussa, Lokakuussa 1887.
  _M. Rosendal._
  
  
  I.
  Johdatus.
  
   Herra meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on sinun nimes kaikessa
   maassa! Ps. 8: 10.
  Ei mikään käänne ihmiskunnan kehittymisessä tapahdu yhtäkkiä;
  sitä edeltämässä on aina valmistusaika, lyhempi tahi pitempi aina
  sen mukaan, miten suuret ja perinpohjaiset sen seuraukset tulevat
  olemaan. Ennenkuin historian ylevin ja tärkein tapahtuma, se, joka
  suuremmassa määrässä kuin mikään muu on muuttanut maailman oloja,
  tapahtui, valmisti Herra kautta vuosisatojen ihmiskuntaa tätä
  tapahtumaa vastaanottamaan. Pitkä ja vaivaloinen on kansojen retki
  synnin ja erehdyksien pimeillä ja eksyttävillä teillä; vuosituhannet
  kuluvat umpeen, ennenkuin "tietäjät idästä" näkevät tähden, jonka
  valossa he löytävät Betlehemin seimelle. Yhden ainoan kansan
  keskuudessa säilyy totuuden tieto, mutta tämäkin kansa, Israelin
  kansa, on tuon tuostakin nääntyä jumalallisen lain ikeen alle,
  jota se ei jaksa kantaa, taikkapa kokonaan eksyä pois oikealta,
  Jumalan osottamalta tieltä, ennenkuin tuon pitkän odotuksen "aika on
  täytetty". Kun tarkastelemme ihmiskunnan vaiheita ennen Vapahtajan
  syntymistä, esiintyy eteemme äärettömän laaja ja vaihtelevainen
  näköala, missä toiset ilmiöt näkyvät ainoastaan himmeästi, toiset
  taas selvästi, niinkuin tulisoitot yön pimeässä. Toiset kansat
  kukistuvat, sortuvat, toiset vetävät huomiomme puoleensa suurilla
  urotöillänsä ja jaloilla voitoillansa; tuolla kuihtuva elämä ja
  henkinen kurjuus, tuolla taas edistyminen ja kukoistus, kunnes koko
  maailma vihdoin joutuu Rooman valtakunnan alaiseksi. Mutta kuinka
  vaihtelevaiset, erilaatuiset ja keskenään ristiriitaiset tämän
  suuren näytelmän eri kohdat ovatkin, tähtäävät ne kuitenkin samaan
  päämaaliin ja ennustavat kaikki, tavalla tahi toisella, sitä aikaa,
  jolloin "vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään." Ken oikein
  tutkii vanhan maailman historiaa oppii siinä kaikkialla käsittämään
  Herran tarkoituksen, sen Herran, joka äärettömässä rakkaudessaan
  ei tahtonut hyljätä ihmisiä, vaikka he olivat Hänen hyljänneet,
  ja joka kaikkivaltiaalla kädellänsä, kaiken inhimillisen pahuuden
  uhallakin, johdattaa kansat pimeydestä totuuden valoon. -- Kahdella
  eri tiellä valmisti Jumala ihmiskuntaa Vapahtajaa vastaanottamaan.
  Toisen tapaamme _pakanamaailmassa_, toisesta kertoo _Israelin kansan
  historia_. Silmäilkäämme likemmin näitä teitä.
  
  
  II.
  Pakanamaailma.
  
   Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
   tulleet. Rom. 1: 22.
  Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta
  onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna
  hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen,
  noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa
  ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa,
  miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti
  tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen
  onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä
  katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan
  alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja
  ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella
  hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan
  herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut
  ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä
  koossa rupeavat ihmiset rakentamaan _Baabelin tornia_, mutta Herra
  tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa
  heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat.
  Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen
  vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun
  ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä,
  rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia
  teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän
  poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun
  tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen.
  Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista
  uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman
  historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä
  pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista,
  historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus
  tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden
  keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja
  loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti
  tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän
  löydettävissään. Erittäin _Kreikkalaisten_ ja _Roomalaisten_ historia
  on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.
  Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen
  muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan
  vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan
  isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä
  uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia
  tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet,
  missä ihannetaide niin kukoistanut kuin _Hellaan_ kuuluisassa
  maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä
  laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen
  voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä?
  Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he
  vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala
  ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja
  pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot
  voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas _Sokrates_
  kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme
  ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin
  voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin
  pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä
  Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas _Platon_ kyllä
  teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään
  viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken
  totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja
  viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron
  synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa
  kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa
  huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein
  olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi
  suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan
  pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko
  maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi
  kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten
  kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin
  jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja
  huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja
  tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet
  nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, _Epikurolaiset_
  filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä,
  että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita
  ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet
  noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä _Stoalaisten_
  viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä
  kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä
  vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.
  Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu
  maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen
  valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä
  kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi
  niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys
  paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä
  mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu _skeptiläisen_
  filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei
  ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys
  "mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se
  on koko hänen aikansa hätähuuto. _Neron_ mainio opettaja _Seneca_
  lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia
  ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee
  häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään
  hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin
  vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen
  -- sitä ei ensinkään löydy." -- Pakanamaailma "istui pimeydessä ja
  kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi
  ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi
  apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen
  voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja
  jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan
  partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta
  myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus
  tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.
  Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys
  kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen
  kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista,
  kun se joutui kristinuskon palvelukseen. _Aleksanteri Suuren_
  valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja
  kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys,
  jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi
  länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten
  vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa
  Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli
  levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot
  sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä
  aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli,
  joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat,
  tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet,
  taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan.
  Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita
  roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein
  voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on
  annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä
  teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea
  kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja
  opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."
  Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat
  jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää
  heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat,
  itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan
  maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on
  lähestynyt."
  
  
  III.
  Israelin kansa.
  
   Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? -- 5 Moos.
   kirj. 33: 29.
  Pienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa
  Herra usein kunniansa "avarat portit." Vähäisestä paimenperheestä
  kasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa
  maailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa,
  liiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden
  kansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti
  Israel ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen
  ilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen
  pelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon
  ja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän "kalliin
  omaisuutensa kaikista kansoista". Muut kansat saavat vaeltaa omia
  teitänsä; Israelin tien määrää Herra.
  Jo _Abrahamille_ ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti,
  antaen hänelle tuon suuren lupauksen: "sinun siemenessäs pitää
  kaikki kansat siunatuiksi tuleman." _Egyptissä_ kasvoi perhe
  kansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu
  kansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman
  orjuuden, sillä sen kanssa oli "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin
  Jumala." Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt,
  pelasti Herra palvelijansa _Mooseksen_ kautta Israelin lapset
  orjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa _Sinain_ korpeen.
  Täällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät
  äänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain
  vuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille
  pyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta,
  että kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin,
  että Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra
  suurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa,
  tuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja
  tekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka
  vähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin
  varma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin
  merkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä
  retki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia
  kaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu
  Jumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja
  inhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa
  Israelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta
  Kristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta.
  Israelin vaellus korvessa _Kaananin_ maata kohden kuvaa kristityn
  vaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin
  kansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen
  korvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia,
  tulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa.
  Täällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt
  jumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä
  tulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun
  valossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin
  käsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan
  ja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan.
  Suuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta
  Jumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa
  pelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa
  pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit,
  joista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden
  merkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin
  uhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä.
  Vaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa
  uuden testamentin armolahjoja.
  Kun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa
  kuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan,
  jonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään
  muu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai
  kansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se
  Herralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta _tuomarein
  aika_ osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään
  ihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä _kuninkaiden aikakaan_,
  kuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista
  tulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin,
  voinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti
  sydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia,
  saattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään.
  Turhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia
  parannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain
  varoittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli
  kietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa _Jordanin_ rannoillakin.
  Pyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui
  toistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän
  pimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus
  on, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä
  selvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta
  _Messiaksesta_, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä
  pelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti
  olivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi _Baabelin vankeuden
  aika_, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä
  rakentamaan. "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala" ei vieläkään
  ollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut
  heidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän
  kovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut
  heille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin
  vanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille:
  -- "kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton
  enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot."
  Vaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin?
  400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden
  aikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi
  sitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta,
  että Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon
  _Makkabealaisten_ jalossa taistelussa _Syrialaisten_ pakanallista
  julmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa
  vapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän
  myöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko
  tämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti
  se seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin
  vieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle,
  etteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan.
  Kirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli
  aivan pintapuolinen ja väärä, _farisealainen_ omavanhurskaus esti
  jumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin
  sydämmiin, _sadusealaisen_ epäuskon myrkylliset siemenet itivät
  pettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat
  siittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen
  suhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja
  hengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen
  innostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat
  lupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä "profeetain ja
  liiton lapsia" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat
  Häntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella
  ulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta
  orjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen
  valtakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan
  tarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet
  itsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin
  kansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi