Kertomuksia kirkkohistorian alalta 1: Vanha aika - 01

KERTOMUKSIA KIRKKKOHISTORIAN ALALTA I
Vanha aika

Kirj.
M. ROSENDAL

K. F. Kivekäs, Oulu, 1887.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Johdatus.
II. Pakanamaailma.
III. Israelin kansa.
IV. Johannes Kastaja.
V. Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.
ENSIMMÄINEN OSA. Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).
I. Apostolien aikakausi (vuoteen 100).
I. Kirkon perustaminen ja sen aikaisimmat vaiheet.
II. Stefanus.
III. Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan.
Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
IV. Apostoli Paavali.
V. Neron vaino.
VI. Jerusalemin hävitys.
VII. Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.
II. Marttyyrikirkon aikakausi (100-323).
I. Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.
II. Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
III. Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.
IV. Septimius Severus vainoo kristityltä.
V. Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
VI. Monarkkilaiset.
VII. Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
VIII. Aleksandrian katekeetikoulu.
IX. Kirkkoisä Origines.
X. Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden
loppupuolella.
XI. Diokletianuksen vaino.
XII. Donatuksen lahko.
XIII. Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa
vastaan.
III. Oppiriitojen aikakausi (323-600).
I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
II. Erakot.
III. Nicaean kirkolliskokous (32l).
IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;
hänen kuolemansa.
V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren
kuoleman jälkeen.
VI. Basilius Suuri.
VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous
(381); Gregorius Nyssalainen.
VIII. Milanon piispa Ambrosius.
IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.
X. Johannes Krysostomus.
XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).
XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
XIV. Kirkkoisä Augustinus.
XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451).
XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.
XXI. Papisto; Gregorius Suuri.
XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.


Alkulause.

Joka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja
ei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla
anastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu
yhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja
kirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme
on tuo muka "vapaamielinen", "valistunut" ajanhenki ehtinyt kylvää
myrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin
kansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme
ainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten,
samoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy,
sitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan
välillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys
ja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi.
Kaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää
joutuvat kristilliselle kirkolle, -- päivät, jolloin jokaisen täytyy
varmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja
kirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran
seurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä
kohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan
merkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella
alalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset
kilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa
tuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa
paikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä
hengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä,
etsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa
yhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan,
jonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli
nyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat
Jesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä
uskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen
paheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi
sen jäseniä elähyttämään.
Vanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja,
jotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa
oikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina,
jolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka
vähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän
aikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä,
vaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon
tuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet?
Lyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä,
jota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien
erehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan,
joka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat
kristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten
hyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan,
pysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein
henkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt
enää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan
Herran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea
oikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä,
tietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on
kehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.
Ei löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua
suomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut
mahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä
vaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti
esitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin
uskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme
puute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka
heikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa,
että nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin
muutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin
oppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden
uhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista
ensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa
tätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää
Suomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja
pääpiirteet.
Muukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten
kirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen
miten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita
ei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen
nimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat
ikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen
kirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut
käytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.
Yhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen
käsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja
ja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen
kaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman
välillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen
valtakunta "ei ole tästä maailmasta". Mihin määrään tässä samoinkuin
muissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan
menneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä
vielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun
lausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon
Herra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka
silmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!
Oulussa, Lokakuussa 1887.
_M. Rosendal._


I.
Johdatus.

Herra meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on sinun nimes kaikessa
maassa! Ps. 8: 10.
Ei mikään käänne ihmiskunnan kehittymisessä tapahdu yhtäkkiä;
sitä edeltämässä on aina valmistusaika, lyhempi tahi pitempi aina
sen mukaan, miten suuret ja perinpohjaiset sen seuraukset tulevat
olemaan. Ennenkuin historian ylevin ja tärkein tapahtuma, se, joka
suuremmassa määrässä kuin mikään muu on muuttanut maailman oloja,
tapahtui, valmisti Herra kautta vuosisatojen ihmiskuntaa tätä
tapahtumaa vastaanottamaan. Pitkä ja vaivaloinen on kansojen retki
synnin ja erehdyksien pimeillä ja eksyttävillä teillä; vuosituhannet
kuluvat umpeen, ennenkuin "tietäjät idästä" näkevät tähden, jonka
valossa he löytävät Betlehemin seimelle. Yhden ainoan kansan
keskuudessa säilyy totuuden tieto, mutta tämäkin kansa, Israelin
kansa, on tuon tuostakin nääntyä jumalallisen lain ikeen alle,
jota se ei jaksa kantaa, taikkapa kokonaan eksyä pois oikealta,
Jumalan osottamalta tieltä, ennenkuin tuon pitkän odotuksen "aika on
täytetty". Kun tarkastelemme ihmiskunnan vaiheita ennen Vapahtajan
syntymistä, esiintyy eteemme äärettömän laaja ja vaihtelevainen
näköala, missä toiset ilmiöt näkyvät ainoastaan himmeästi, toiset
taas selvästi, niinkuin tulisoitot yön pimeässä. Toiset kansat
kukistuvat, sortuvat, toiset vetävät huomiomme puoleensa suurilla
urotöillänsä ja jaloilla voitoillansa; tuolla kuihtuva elämä ja
henkinen kurjuus, tuolla taas edistyminen ja kukoistus, kunnes koko
maailma vihdoin joutuu Rooman valtakunnan alaiseksi. Mutta kuinka
vaihtelevaiset, erilaatuiset ja keskenään ristiriitaiset tämän
suuren näytelmän eri kohdat ovatkin, tähtäävät ne kuitenkin samaan
päämaaliin ja ennustavat kaikki, tavalla tahi toisella, sitä aikaa,
jolloin "vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään." Ken oikein
tutkii vanhan maailman historiaa oppii siinä kaikkialla käsittämään
Herran tarkoituksen, sen Herran, joka äärettömässä rakkaudessaan
ei tahtonut hyljätä ihmisiä, vaikka he olivat Hänen hyljänneet,
ja joka kaikkivaltiaalla kädellänsä, kaiken inhimillisen pahuuden
uhallakin, johdattaa kansat pimeydestä totuuden valoon. -- Kahdella
eri tiellä valmisti Jumala ihmiskuntaa Vapahtajaa vastaanottamaan.
Toisen tapaamme _pakanamaailmassa_, toisesta kertoo _Israelin kansan
historia_. Silmäilkäämme likemmin näitä teitä.


II.
Pakanamaailma.

Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
tulleet. Rom. 1: 22.
Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta
onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna
hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen,
noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa
ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa,
miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti
tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen
onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä
katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan
alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja
ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella
hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan
herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut
ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä
koossa rupeavat ihmiset rakentamaan _Baabelin tornia_, mutta Herra
tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa
heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat.
Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen
vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun
ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä,
rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia
teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän
poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun
tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen.
Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista
uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman
historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä
pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista,
historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus
tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden
keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja
loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti
tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän
löydettävissään. Erittäin _Kreikkalaisten_ ja _Roomalaisten_ historia
on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.
Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen
muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan
vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan
isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä
uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia
tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet,
missä ihannetaide niin kukoistanut kuin _Hellaan_ kuuluisassa
maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä
laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen
voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä?
Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he
vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala
ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja
pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot
voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas _Sokrates_
kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme
ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin
voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin
pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä
Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas _Platon_ kyllä
teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään
viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken
totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja
viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron
synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa
kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa
huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein
olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi
suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan
pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko
maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi
kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten
kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin
jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja
huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja
tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet
nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, _Epikurolaiset_
filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä,
että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita
ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet
noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä _Stoalaisten_
viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä
kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä
vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.
Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu
maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen
valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä
kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi
niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys
paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä
mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu _skeptiläisen_
filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei
ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys
"mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se
on koko hänen aikansa hätähuuto. _Neron_ mainio opettaja _Seneca_
lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia
ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee
häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään
hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin
vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen
-- sitä ei ensinkään löydy." -- Pakanamaailma "istui pimeydessä ja
kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi
ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi
apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen
voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja
jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan
partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta
myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus
tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.
Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys
kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen
kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista,
kun se joutui kristinuskon palvelukseen. _Aleksanteri Suuren_
valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja
kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys,
jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi
länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten
vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa
Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli
levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot
sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä
aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli,
joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat,
tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet,
taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan.
Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita
roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein
voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on
annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä
teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea
kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja
opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."
Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat
jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää
heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat,
itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan
maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on
lähestynyt."


III.
Israelin kansa.

Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? -- 5 Moos.
kirj. 33: 29.
Pienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa
Herra usein kunniansa "avarat portit." Vähäisestä paimenperheestä
kasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa
maailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa,
liiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden
kansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti
Israel ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen
ilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen
pelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon
ja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän "kalliin
omaisuutensa kaikista kansoista". Muut kansat saavat vaeltaa omia
teitänsä; Israelin tien määrää Herra.
Jo _Abrahamille_ ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti,
antaen hänelle tuon suuren lupauksen: "sinun siemenessäs pitää
kaikki kansat siunatuiksi tuleman." _Egyptissä_ kasvoi perhe
kansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu
kansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman
orjuuden, sillä sen kanssa oli "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin
Jumala." Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt,
pelasti Herra palvelijansa _Mooseksen_ kautta Israelin lapset
orjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa _Sinain_ korpeen.
Täällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät
äänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain
vuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille
pyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta,
että kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin,
että Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra
suurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa,
tuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja
tekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka
vähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin
varma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin
merkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä
retki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia
kaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu
Jumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja
inhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa
Israelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta
Kristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta.
Israelin vaellus korvessa _Kaananin_ maata kohden kuvaa kristityn
vaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin
kansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen
korvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia,
tulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa.
Täällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt
jumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä
tulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun
valossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin
käsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan
ja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan.
Suuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta
Jumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa
pelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa
pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit,
joista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden
merkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin
uhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä.
Vaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa
uuden testamentin armolahjoja.
Kun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa
kuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan,
jonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään
muu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai
kansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se
Herralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta _tuomarein
aika_ osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään
ihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä _kuninkaiden aikakaan_,
kuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista
tulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin,
voinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti
sydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia,
saattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään.
Turhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia
parannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain
varoittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli
kietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa _Jordanin_ rannoillakin.
Pyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui
toistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän
pimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus
on, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä
selvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta
_Messiaksesta_, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä
pelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti
olivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi _Baabelin vankeuden
aika_, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä
rakentamaan. "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala" ei vieläkään
ollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut
heidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän
kovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut
heille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin
vanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille:
-- "kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton
enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot."
Vaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin?
400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden
aikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi
sitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta,
että Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon
_Makkabealaisten_ jalossa taistelussa _Syrialaisten_ pakanallista
julmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa
vapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän
myöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko
tämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti
se seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin
vieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle,
etteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan.
Kirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli
aivan pintapuolinen ja väärä, _farisealainen_ omavanhurskaus esti
jumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin
sydämmiin, _sadusealaisen_ epäuskon myrkylliset siemenet itivät
pettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat
siittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen
suhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja
hengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen
innostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat
lupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä "profeetain ja
liiton lapsia" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat
Häntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella
ulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta
orjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen
valtakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan
tarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet
itsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin
kansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi