Kapina - 26

kirjoittaa se tuolle nai...
-- Kelle minä olen kirjoittanut? -- hän kysyi osoittaen ihmetystä,
joka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.
-- Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.
Nyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin
rajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:
-- Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan
tekoon...
Neiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän
kutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:
-- Missä on kirje?
-- Herra Corentin otti sen.
-- Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen
ja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.
Päästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja
kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin
oli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi
häntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat
mitkä sai sanotuksi:
-- Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi
uhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan
sinua ainaisesti!
Äkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti,
ja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:
-- Vieläkö minua rakastat?
-- Voitko sitä epäillä? -- hän vastasi melkein alakuloisena.
Marie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja
hämmentyneenä matkan päähän hänestä.
-- Epäilenkö sitä!... -- hän huudahti.
Hän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat
kuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja
viedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin,
joka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt
vahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän
tunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de
Bouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli
valinnut todistajiksi.
-- Kieltäydytkö yhä edelleen? -- kysyi markiisi häneltä hiljaa.
Tämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi
polvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:
-- Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!
Hänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen
silmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen
käsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen
avatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui
rakkautta ja hyvyyttä.
-- Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, -- hän sanoi.
-- Viimeinen! -- toisti Marie.
Francine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie
viittasi heitä vaikenemaan.
-- Kutsukaa tänne pappi, -- hän sanoi, -- ja jättäkää minut yksin
hänen kanssaan.
He poistuivat.
-- Arvoisa isä, -- sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui
hänen eteensä, -- lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te,
sanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta
kaiken; onko se totta?
-- Se on totta, -- vastasi pappi. -- Kaikki on mahdollista sille,
joka on kaiken luonut.
Neiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:
-- Oi, Jumalani! -- hän sanoi haltioituneena, -- uskoni Sinuun on
yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä
ihme, tai ota henkeni!
-- Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, -- sanoi pappi.
Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän
valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus
johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin
koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat
valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn.
Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin
eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin
askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari,
tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä
savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti
ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä
oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa -- kaikki tämä
tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista
surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut
kaikkein pyhimmät asetukset.
Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille
annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit
vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja
köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa
ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat
leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli
tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen
muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli
vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin
päteviksi.
Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli
yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta
pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut
tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan
rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut
kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut
tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille
sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen
onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli
turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino
teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan
tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan
"papinloukoiksi".
Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja
osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen
saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus
oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää
hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.
-- Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana
kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen
tytär.
-- Missä syntynyt?
-- La Chasteriessa, lähellä Alençonia.
-- Enpä totisesti uskonut, -- sanoi parooni hiljaa kreiville, -- että
Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!... Herttuan
ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!
-- Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, -- vastasi kreivi de
Bouvan hymyillen; -- mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä
toinen nainen minua miellyttää, ja tuolle "Charretten Tammalle" aion
nyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!
Markiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen;
molemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä
todistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä
aseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten
askelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon
sijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä
kohti.
-- Hän on pyhimyksen näköinen, -- kuiskasi Francine.
-- Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen
olemaan hiton jumalinen, -- sanoi kreivi puoliääneen.
Kun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen,
hän vastasi "tahdon", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan
juureen ja sanoi:
-- Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla
sitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.
Kun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen,
missä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat
istuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään
kovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi
hänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen,
jonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken
kuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän
viittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt
varomattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla
onnettomat seuraukset.
-- Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta
sanoa: Minä menehdyn!... -- sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan
päivällishuoneesta.
Tämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella.
Aterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa,
Marie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa
olivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään
astuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala
kauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen
omituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi
kuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.
-- Hyvät herrat, -- hän sanoi papille, paroonille, kreiville, --
pyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista
teille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on
saanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne.
Ei mitään vastaansanomista, -- hän virkkoi papille, joka aikoi puhua.
-- Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.
Tuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa
uhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He
joutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin
monet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma,
jossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta,
jotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.
Marie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: "Kuusi
tuntia jälellä elämästä!"
-- Olenko todella voinut nukkua?... hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen
hereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata
päättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. -- Olen todella
nukkunut, -- hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että
kellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.
Hän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin
lepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän
hymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.
"Oh", ajatteli neiti de Verneuil, "hän nukkuu makeasti kuin lapsi!
Mutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää
häntä verrattomasta onnesta!"
Hän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi
nyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni,
ja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka
ei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti
sulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta
tällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti
kiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä
olisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei
tuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan.
He nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa
kiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta
äkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli
alakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle
lempeästi:
-- Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?
-- Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?... --
hän kysyi vavisten.
-- Onneen...
-- Kuolemaan!
Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi
häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan
vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle
kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun,
valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt,
kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali,
joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä
rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti
nyrpeänä.
-- Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne...
-- Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!
-- Näetkö unta?
-- En.
He katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi,
sulkien hänet syliinsä:
-- Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!
-- Eikö siis kaikki ole hukassa! -- huudahti Marie. -- Alphonse, --
hän virkkoi, hetken vaiettuaan, -- onko vielä toivoa?
Samassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine
hyökkäsi sisään pukuhuoneesta.
-- Pierre on täällä! -- hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.
Markiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun,
tehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset
kykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka
Francine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan
selittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei
silloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään
joukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö
todeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten
eksyttämiseksi.
-- En ikinä mahdu ulos tuosta, -- sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta
ympyrä-ikkunaa.
Siinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon
ympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi
hiljaa:
-- Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!
-- Oh, vielä suudelma, -- sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka
jalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä
osaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi
epätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan
samalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän
tahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen
käsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas
tikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka
äkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä
liiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.
-- Seis. Ampukaa!
Nämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta,
murtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja
seutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade
seurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta.
Tasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta,
armotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen
välillä hiljaisuus oli kauhistuttava.
Mutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa
häälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän
rupesi epäilemään jotain ansaa.
-- Eipä yksikään noista elukoista älähdä, -- hän sanoi Hulot'lle; --
molemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä
jollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä...
Kärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan,
urkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli
niin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi,
kuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan
vakavan kahakan touhua, huudahti:
-- Se on totta, heitä ei voi olla kaksi. Ja hän riensi vahtituvalle.
-- Hänen päätänsä on pesty lyijyllä, herra päällikkö, -- sanoi
hänelle Beau-Pied, joka tuli Hulot'n luo; -- mutta sitä ennen
hän tappoi Gudinin ja haavoitti kahta miestä. Tuo hurja mies oli
jo murtautunut kolmen meikäläisen rivin läpi ja olisi päässyt
livahtamaan ulos kaupungista, ellei Pyhän Léonardin vahtisoturi olisi
lävistänyt häntä pistimellään.
Kuultuaan tämän päällikkö syöksyi vahtitupaan ja näki leirivuoteella
verisen ruumiin, joka juuri oli siihen laskettu. Hän lähestyi
poloista, jota luuli markiisiksi, nosti lakkia, joka peitti kasvoja
ja vaipui alas tuolille:
-- Sitä aavistin, -- hän huudahti, äkkiä lyöden käsivarret ristiin.
-- Tuo tyttö oli liian kauan pitänyt häntä luonaan.
Kaikki soturit seisoivat liikkumatta paikoillaan. Päällikkö oli
poistaessaan lakin nähnyt niiden alta valuvan esiin pitkät mustat
naisen hiukset.
Äkkiä keskeytti hiljaisuuden aseellisen joukon saapuminen Corentin
astui sisälle vahtitupaan, kulkien neljän sotamiehen edellä, jotka
paarin tavoin asetetuilla pyssyillään kantoivat Montaurania, jolta
useat luodit olivat murskanneet lantion ja käsivarret. Markiisi
laskettiin vuoteelle vaimonsa viereen, jonka tunsi ja jonka käteen
sai tarttuneeksi suonenvedontapaisella liikkeellä.
Kuoleva nainen sai vaivoin päänsä käännetyksi, tunsi puolisonsa,
värähteli kauhistuttavasti ja mutisi melkein sammuneella äänellä nämä
sanat:
-- Huomeneton päivä!... Jumala on liian hyvin kuullut rukoukseni!
-- Päällikkö, -- sanoi markiisi, ponnistaen kaikki voimansa, ja
hellittämättä Marien kättä, -- vetoan rehellisyyteenne, pyytäen
teitä ilmoittamaan kuolemani nuorelle veljelleni, joka on Lontoossa.
Kirjoittakaa hänelle, että jos hän tahtoo noudattaa kuolinhetkellä
lausumaani kehoitusta, hän ei kanna aseita Ranskaa vastaan,
kuitenkaan koskaan hylkäämättä kuninkaan palvelusta.
-- Tämä on tapahtuva, -- sanoi Hulot, puristaen kuolevan kättä.
-- Viekää heidät lähellä olevaan sairaalaan, -- sanoi Corentin.
Hulot tarttui urkkijan käsivarteen niin rajusti, että hänen ihoonsa
painuivat hänen kynsiensä jäljet, ja sanoi hänelle:
-- Koska tehtäväsi täällä nyt on suoritettu, niin pötki joutuin
tiehesi. Ja katso tarkoin päällikkö Hulot'n kasvoja, jotta voit
välttää joutumasta niiden näkyviin, jollet tahdo, että hän käyttää
vatsaasi miekkansa huotrana.
Ja vanha soturi veti jo esiin miekkaansa.
-- Siinä yksi niitä rehellisiä miehiä, joita ei onni koskaan tule
potkaisemaan korkealle, -- mutisi Corentin, poistuttuaan kauas
vahtituvasta.
Markiisi jaksoi vielä päännyökkäyksellä kiittää vastustajaansa,
osoittaen hänelle sellaista kunnioitusta, jota soturit tuntevat
rehellistä vihollista kohtaan.
* * * * *
Vuonna 1827 eräs vanha mies vaimonsa seurassa myyskenteli raavaita
Fougères'n torilla, eikä kukaan sanonut hänelle mitään, vaikka
hän oli tappanut enemmän kuin sata miestä. Ei edes muistutettu
hänen liikanimeään "Marche-a-Terreä". Eräs henkilö, jolta on
saatu arvokkaita kaikkia tämän kertomuksen henkilöitä valaisevia
tietoja, näki hänen taluttavan lehmää ja astuvan sennäköisenä, että
ohikulkijat aivan vaistomaisesti virkahtivat: -- Kas tuossa oikein
kelpo mies!
Mitä tulee chouaniin liikanimeltä Pille-Miche, niin hänen loppunsa
on jo kerrottu toisessa teoksessa. Kenties Marche-à-Terre yritti,
joskin turhaan, pelastaa toveriansa mestauslavalta ja oli ehkä
Alençonin torilla sen kauhean mellakan aikana, joka oli kuuluisan
Rifoël--Bryond--La Chanterie-oikeudenkäynnin huomattavia tapahtumia.