Kapina - 03

tienvierestä toiseen, kuunnellen levottoman tarkkaavaisesti,
ikäänkuin olisi odottanut kuulevansa jonkun tukahutetun äänen,
jotakin aseenkalsketta tai tulevaa taistelua ennustavia askeleita.
Hänen tumma ja terävä silmänsä näytti tutkien tunkevan metsän
salaisimpiin syvyyksiin. Mutta kun ei sieltä saanut mitään
epäilyttävää merkkiä, hän villi-ihmisten tavoin tarkasti tien
hiekkaa, löytääkseen joitakin jälkiä noista näkymättömistä
vihollisista.
Kovin pettyneenä siitä, ettei ollut huomannut mitään, mikä olisi
puolustanut hänen levottomuuttaan, hän kääntyi tienviereen päin,
kiipesi vaivoin noiden pienten kumpujen rinteille, nousi hitaasti
niiden huippuun, ja huomasi, kuinka hyödyllinen hänen kokemuksensa
oli joukkonsa menestykselle. Sitten hän astui sieltä alas. Hänen
kasvonsa kävivät entistään synkemmiksi; sillä noina aikoina päälliköt
aina pahoittelivat sitä, ettei vaikein tehtävä langennut yksinomaan
heidän osalleen.
Kun upseerit ja sotamiehet olivat huomanneet päällikkönsä
miettiväisyyden, tämän päällikön, jonka luonne heitä miellytti ja
jonka urhoollisuuden tunsivat, arvasivat he, että hänen tavaton
tarkkaavaisuutensa ennusti vaaraa. Mutta kun eivät kyenneet
punnitsemaan tämän vaaran suuruutta, he vaistomaisesti pysyivät
liikkumattomina ja pidättivät melkein henkeänsä. Niiden koirien
tavoin, jotka koettavat arvata taitavan metsästäjän tarkoitukset,
jota täsmällisesti tottelevat, vaikka eivät ymmärräkään hänen
käskyjään, nämä soturit katsoivat vuoroin Couësnonin laaksoa, tien
molemmin puolin olevaa metsää ja päällikkönsä ankaroita kasvoja,
koettaen niistä lukea kohtalonsa. He vaihtoivat kysyviä katseita, ja
moneen kertaan hymy levisi heidän huulilleen.
Kun Hulot väänsi suutaan, Beau-Pied, nuori kersantti, joka kävi
komppanian älyniekasta, sanoi hiljaa:
-- Mihin hemmetin kiipeliin olemmekaan joutuneet, kun tuon vanhan
urhon naama näyttää noin happamalta. Onhan hän tuima kuin sotaoikeus!
Hulot loi Beau-Piediin ankaran katseen, ja sotamiesten joukossa
vallitsi taas kurinmukainen hiljaisuus. Keskellä tätä juhlallista
äänettömyyttä rekryyttien epäröivät askelet, joiden alla hieta
rauskui, synnyttivät tahdikkaan äänen ja lisäsivät yleiseen
ahdistukseen epämääräistä levottomuutta. Tämän kuvaamattoman tunteen
ymmärtävät ainoastaan ne, jotka keskellä yön hiljaisuutta odottaen
jotain kamalaa ovat huomanneet sydämensä tykytyksen kiihtyvän
jostakin äänestä, joka yksitoikkoisesti toistuen on tuntunut
tarjoavan heille pisaroittain kauhun juomaa.
Päällikkö asettui taas keskelle tietä ja kysyi itsekseen:
-- Olenko erehtynyt?
Ja seuraavassa tuokiossa hänen silmistään säihkyi pidätetyn vihan
katseet, kun hän tarkasteli levollista ja typerää Marche-à-Terreä.
Mutta hänen tarkka silmänsä eroitti chouanin himmeässä katseessa
hurjaa ivaa, ja tämä vaikutti, ettei hän luopunut tilanteen
vaatimista toimenpiteistä.
Samassa kapteeni Merle, joka oli täyttänyt Hulot'n määräykset, palasi
hänen luokseen. Tämä kohtaus oli tuhansien muiden samanlaisten
kaltainen, ja sen mykät näyttelijät, jotka saattoivat tämän
sodan mitä vilkkaimmaksi ja jännittävimmäksi, odottivat silloin
kärsimättöminä uusia vaikutelmia ja olivat hyvin halukkaat näkemään
sotilas-tilanteensa himmeät kohdat toisten tapahtumien valaisemina.
-- Menettelimme viisaasti siinä, kapteeni, -- sanoi päällikkö, --
että asetimme sotilasosastomme loppupäähän ne harvat isänmaanystävät,
jotka meillä on rekryyttiemme joukossa. Ottakaa vielä tusina
reippaita poikia, asettakaa heidän johtajakseen aliluutnantti Lebrun
ja viekää heidät nopeasti jälkijoukkoon. Heidän tulee tukea siinä
olevia isänmaanystäviä, saada heidät kiireisesti etenemään ja kahtia
jakaantuneena parvena hyökätä toverien miehittämälle huipulle. Odotan
teitä.
Kapteeni katosi joukkoon. Päällikkö silmäili vuoroonsa neljää
pelotonta miestä, jotka tiesi taitaviksi ja notkeiksi, kutsui heidät
kaikessa hiljaisuudessa luokseen, osoittaen kutakin heitä sormellaan
ja antaen heille tutunomaisen merkin, moneen kertaan nopeasti
painamalla etusormea nenäänsä; he tulivat.
-- Te olette palvelleet minun kanssani kenraali Hochen johdon alla,
-- hän heille virkkoi, -- silloin kun saatoimme järkiinsä nuo
roistot, jotka mainitsevat itseään kuninkaan jääkäreiksi. Tiedätte,
kuinka he piiloittautuivat, väijyksistä ampuakseen sinisiä.
Kuullessaan taitavuuttaan näin kehuttavan, nuo neljä soturia
nostivat päätään, kasvoissa kuvaava ilme. Nämä olivat sankarillisen
uljaita miehiä, joiden alistuva huolettomuus osoitti ettei
heidän ajatuspiirinsä Ranskan ja Europan välisen kamppailun
puhkeamisesta lähtien ollut ulottunut taaksepäin edemmäksi heidän
patruunalaukkuansa, eikä eteenpäin painetin kärkeä kauemmaksi. He
puristivat yhteen huulensa kuin rahamassin, jonka suu kurenauhoilla
vedetään kiinni, ja katselivat päällikköänsä tarkkaavasti ja
uteliaina.
-- No niin, -- virkahti Hulot, jolla oli erinomainen taito puhua
sotureille luonteenomaista kieltä, -- eivätpä tällaiset pojat pötki
tiehensä chouanien edestä, ja niitä on täällä, niin totta kuin nimeni
on Hulot. Teidän neljän miehen tulee tutkiskella molemmat tienvieret.
Muu joukko pysyy sillä aikaa tässä alallaan. Koettakaa siis kaikin
mokomin saada heistä vainua; älkää hellittäkö, vaan nuuskikaa tarkoin
koko alue, eteenpäin, mars!
Sitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä
soturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen
kolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän
kuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi
heistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:
-- Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!
He poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän
katoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä
levottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä
heidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän
ei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.
Upseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia,
asteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta,
joka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle
poveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi
pannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa
kaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin
monta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen
sotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden
kasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille,
sillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole
kuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.
Kun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä,
palasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön
käskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa
jäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän
antoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni
etujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin,
pitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä
jossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli
tehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.
Hän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä.
Tämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön
liikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin
nuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella
olevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien
pöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa
salakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat
erityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen
väijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä
tietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen _chuin_, joka näiden
seutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi
sitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan
käydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja
ilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö
pysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten
erehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti
hänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle
vihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui
kiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman
askeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä
heidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi
pienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre
osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä
päällikkö pani merkille tämän levollisuuden.
-- Tuo kollo ei osaa ammattiaan! -- hän sanoi Gérardille. -- Niin,
niin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään;
mutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin
pelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt
pelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä
ollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt
tiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan,
nyt olen valmis.
Lausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi
hykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten
hän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien
lempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.
Varmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään
tyynen näköisenä.
-- Saammepa tapella, -- sanoi hiljaa Beau-Pied, -- päällikkö
hykerteli käsiään.
* * * * *
Se vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa
olivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään
alttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin
näyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.
Tällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu.
Niinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin
molemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista
levollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen,
tielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien
yhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin
piilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset.
Sinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän
veti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa,
mytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä -- irve, jota
sotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle
sanoen:
-- Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa
minulle?
-- Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?
-- Asia ei ole uusi, -- hän vastasi hiljaa. -- Koko Europpa on meitä
vastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä
aikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset
tallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi
heidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa
nojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian
edustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta,
ja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti
Massena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on
tulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet
selkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän
puolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin
valtaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme
se ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin
kaukana Egyptissä!... Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan
Englanti herra merellä.
-- Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, -- vastasi
nuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt
korkeamman arvostelukyvyn. -- Jäisikö vallankumouksemme kesken?
Ei suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan
aluetta -- meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi
säilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden
periaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää
inhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan
vahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä
jonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja
puolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä
kymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka
koettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on
häviön partaalla.
-- Valitettavasti! sanoi huoaten päällikkö Hulot. -- Nuo Direktorion
ilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa,
jotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot,
kaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet.
Sanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo
Fouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies!
Hänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän
kapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.
-- Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, --
huomautti Gérard, -- saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin
oloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo
tomppelit osaa käskeä.
-- Pelkään yhä, -- virkkoi Hulot, -- että he ryhtyvät
keskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin
kiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!
-- Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, --
vakuutti Gérard. -- Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte,
kaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä,
toivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta
lannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme
kehräävän.
-- Niin, -- huusi päällikkö, -- tämä puvun vaihto on käynyt meille
hirvittävän kalliiksi.
-- No niin, -- virkahti kapteeni Merle, -- menetelkäämme joka
tapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja
koettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä
tekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan
minä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.
Tässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti
keskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki
Marche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat
elonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat
karjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin
kolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta.
Kymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin
komentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä
taistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle
asettuneeseen etuvartija-joukkoon.
Ollen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn
liikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin
kolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien
vasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden
oikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän
tuloaan.
-- Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, -- hän sanoi molemmille
upseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi
poistunutta vartijasoturia.
Sillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle
jonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä.
Silloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan,
suunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen
kahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän
piiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.
Samaan aikaan hälinä tai pikemmin hurja ulvonta yllätti
tasavaltalaiset. Hirvittävä kiväärien räiske kuului metsänrinteestä,
missä chouani oli istunut, ja ojensi maahan seitsemän tai kahdeksan
sotamiestä. Marche-à-Terre, jota viisi tai kuusi miestä oli
tähdännyt, häneen osaamatta, katosi metsään, kiivettyään ylös
rinnettä nopeana kuin villikissa. Hänen puukenkänsä vierivät ojaan,
ja saattoi helposti nähdä hänen jalassaan nuo isot raudoitetut
saappaat, joita "kuninkaan jääkärit" tavallisesti käyttivät.
Chouanien ensi huutojen kaikuessa kaikki rekryytit hyökkäsivät
oikealle metsään kuin lintuparvi, joka lehahtaa lentoon matkamiehen
lähestyessä.
-- Ampukaa noita koiria! -- huusi päällikkö.
Joukko tähtäsi pakenijoita, mutta nämä olivat viisaasti kyllä
asettuneet puiden taakse turviin pyssyntulelta, ja ennenkuin aseet
olivat uudestaan panostetut, olivat he jo kadonneet.
-- Kootkaapa siis maakuntalaislegionia! -- virkkoi Hulot Gérardille.
-- Täytyy olla typerä kuin Direktorion jäsenet luottaakseen
väennostoon näillä seuduilla. Lakiasäätävä kokous tekisi paremmin,
jos ei lupaisi meille niin runsaasti sotilaspukuja, rahaa,
ampumavaroja, vaan jos todella ne meille antaisi.
-- Nuo hunsvotit pitävät enemmän tattarikakuistaan kuin meidän
sotilasleivästämme, -- sanoi Beau-Pied, komppanian pilkkakirves.
Näitä sanoja säestivät pilapuheet ja naurunremahdukset, joilla
tasavaltalaissoturit ilkkuivat karkaajia, mutta äkkiä seurasi taas
hiljaisuus. Nähtiin noiden kahden tiedustelijan, jotka päällikkö oli
lähettänyt nuuskimaan oikealla olevaa metsää, vaivalloisesti astuvan
alas rinnettä. Toinen heistä, joka oli lievemmin haavoittunut,
tuki toveriansa, joka kostutti maata verellänsä. Nämä molemmat
poloiset soturit olivat saapuneet rinteen puoliväliin, kun
Marche-à-Terren inhoittavat kasvot ilmestyivät puiden lomassa. Hän
tähtäsi molempiin sinisiin niin tarkasti, että tappoi heidät yhdellä
ainoalla laukauksella, ja heidän ruumiinsa vierivät raskaina alas
ojaan. Tuskin oli hänen möhkälemäinen päänsä tullut näkyviin, kun
kolmekymmentä pyssynpiippua kohosi ilmoille; mutta utukuvan tavoin
hän taas oli kadonnut noiden onnettomien väriherne-pensaiden taakse.
Nämä tapahtumat, joiden kuvaaminen vaatii niin monta sanaa,
kestivät vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa tuokiossa jälkijoukon
isänmaallismieliset ja sotamiehet niinikään kädenkäänteessä
liittyivät muuhun joukkoon.
-- Eteenpäin, mars! -- huusi Hulot.
Sotajoukon osasto kulki kiireisesti tien huipulle, johon etuvartija
oli asetettu. Siellä päällikkö uudelleen järjesti joukkonsa
taistelurintamaksi. Mutta hän ei huomannut mitään toistunutta
vihollis-mielenosoitusta chouanien puolelta ja luuli että nostoväen
vapauttaminen oli ollut tuon väijytyksen ainoa tarkoitus.
-- Heidän huutonsa, -- hän sanoi molemmille ystävilleen, --
osoittavat, ettei heitä ole monta. Marssikaamme joutuin eteenpäin,
niin saavumme kenties Ernéehen, ennenkuin he ovat kintereillämme.
Nämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin
rivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.
-- Kenraali, -- hän virkkoi, -- olen jo kerran ollut sotimassa
chouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?
-- Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa
oikeussalissa, -- kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. -- No sano
sanottavasi, -- hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.
-- Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille
miehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän
nähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka
metsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin
saavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit,
mutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin
kuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan
tänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat
nähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole
tomppeleita.
-- Luuletko siis, että chouaneja on paljo?
-- Päätä itse, päällikkö-kansalainen!
Hän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu
kuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän
vei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen
suurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi
poljettuun multaan.
-- Nämä ovat Vitrén _garseja_, -- sanoi Fougéres'n mies. -- He ovat
liittyneet ali-normandialaisiin.
-- Mikä on nimesi, kansalainen? -- kysyi Hulot.
-- Gudin, päällikkö.
-- Hyvä, Gudin, nimitän sinut kotikaupunkilaistesi korpraaliksi.
Sinä näytät minusta kelpo mieheltä. Annanpa sinulle toimeksi
valita tovereistasi sen, joka on lähetettävä Fougères'en. Sinä
itse pysyttelet minun läheisyydessäni. Mutta mene ensi työksesi
rekryytteinesi ottamaan niiden toveri-parkojemme pyssyt, takit ja
patruunalaukut, jotka nuo roistot juuri kaatoivat tielle. Eikä teidän
pidä seisoa tässä märehtimässä pyssynluoteja niitä puolestanne heille
tarjoamatta.
Pelottomat Fougères'n miehet menivät noutamaan kaatuneiden sota-asun,
ja koko komppania suojeli heitä tuimalla, metsään suunnatulla
tulella, niin että heidän onnistui riisua vainajien vaatteet ja
aseet, menettämättä ainoatakaan miestä.
-- Noista bretagnelaisista tulee mainiota jalkaväkeä, -- sanoi Hulot,
-- jos vaan sotilaan leipäkannikka heille maistuu.
Gudinin lähettämä airut läksi juosten matkaan syrjäpolkua pitkin,
joka johti vasemmalle metsään. Sotamiehet tutkivat aseitaan
ja valmistautuivat taisteluun. Päällikkö tarkasteli heitä,
hymyili heille, asettui muutaman askeleen päähän edelle kahden
suosikkiupseerinsa kera ja odotti päättäväisenä chouanien hyökkäystä.
Syntyi jälleen syvä hiljaisuus, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Kolme sataa chouania, joiden univormut olivat samanlaiset kuin
rekryyteillä, syöksyi äkkiä esiin oikealta metsästä ja riensi
suorastaan ulvoen epäjärjestyksessä miehittämään koko sen osan
tietä, joka oli heikon sinisten pataljonan edessä. Päällikkö
järjesti sotilaansa kahteen yhtä suureen joukkoon, joista kukin
oli kymmenmiehisen rintaman vahvuinen. Näiden parvien keskelle
hän sijoitti kaksitoista rekryyttiä, jotka kiireimmiten olivat
pukeutuneet sota-asuun, ja asettui itse heidän etunenäänsä.
Tätä pientä sotajoukkoa suojeli kummallakin sivustalla kahdenkymmenen
viiden miehen suuruinen siipijoukko, jotka liikehtivät molemmin
puolin tietä Gérardin ja Merlen johtamina. Näiden molempien upseerien
oli määrä hyökätä chouanien kimppuun sivulta ja estää heidät
hajaantumasta seudulle, missä kukin talonpoika aikoi asettua siten,
että vaaratta saattoi ampua sinisiä, jolloin tasavaltalaisjoukot
eivät enää olisi tietäneet, mistä löytää vihollisensa.
Nämä määräykset, jotka päällikkö oli antanut niin nopeasti kuin
tilanne vaati, loivat hänen luottamustaan sotamiehiinkin, ja kaikki
marssivat ääneti chouaneja vastaan.
Kului sitten muutama hetki molempien vastustajien lähestyessä
toisiaan, ja sitten paukkui kiväärien laukauksia luodin
kantaman päästä levittäen kuolemaa molemmille puolille. Samassa
silmänräpäyksessä molemmat tasavaltalaisten sivusjoukot, joille
chouanit eivät voineet asettaa vastustajia, saapuivat heidän
sivustoilleen, ja heidän tiheä ja tuima tulensa kylvi kuolemaa ja
epäjärjestystä keskelle vihollista.
Tämä temppu aikaansai melkein tasaisen miesluvun molemmilla puolin.
Mutta chouanien voittamattoman peloton ja sitkeä luonne kesti
tällaisen koettelemuksen; he eivät väistyneet, heidän tappionsa ei
heitä masentanut, he sulkivat uudelleen rivinsä ja koettivat saartaa
tuon pienen sinisten joukon, joka otti niin vähän tilaa ja joka
näytti mehiläisemolta keskellä parveaan. Ja nyt syntyi tuollainen
hirvittävä kamppailu, jossa teräaseiden kalske korvaa ampuma-aseiden
ainoastaan harvoin kajahtavan paukkeen, jossa taistellaan mies miestä
vastaan, ja jossa molempien vastustajien ollessa yhtä rohkeat,
ylivoima lopulta ratkaisee voiton.
Chouanit olisivatkin heti alussa saavuttaneet voiton, ellei molempien
Merlen ja Gérardin komentamien sivustajoukkojen olisi onnistunut
parilla kolmella yhteislaukauksella sivultapäin ahdistaa vihollisten
jälkijoukkoa. Näiden molempien sivustajoukkojen sinisten olisi
nyt pitänyt jäädä asemiinsa ja edelleen näin tuhota hirvittäviä
vastustajiaan. Mutta kiihtyen, kun näkivät sen vaaran, jonka alaisena
oli tuo pieni sankarillinen joukko, minkä nyt täydelleen saarsivat
kuninkaan jääkärit, he hyökkäsivät pistimet sojossa hurjina tielle ja
saattoivat muutamaksi hetkeksi taistelun tasaväkisemmäksi. Molemmat
kiistapuolet antautuivat nyt taisteluraivoon, jota vielä enensi
puoluekiihkon julmuus ja vimma, mikä painoi tähän sotaan poikkeuksen
leiman. Jokainen yksityinen soturi, tarkatessaan omaa vaaraansa, oli
vaiti. Koko kohtaus oli synkkä ja kylmä kuin kuolema.
Aseiden kalskahdellessa ja hiedan narskuessa jalkojen alla ei
kuullut muuta kuin niiden kumeat ja korisevat huudahdukset, jotka
vaarallisesti haavoittuneina tai kuolevina kaatuivat maahan. Nuo
tasavaltalaisten keskellä olevat kaksitoista soturin-alokasta
puolustivat niin urhoollisesti päällikköä, joka yhtenään jakeli
neuvoja ja määräyksiä, että moneen kertaan muutamat sotamiehet
huusivat:
-- Hyvä, pojat!
Kylmäverinen ja valpas Hulot huomasi pian chouanien joukossa
miehen, jota, samoin kuin häntä itseään, valiojoukko ympäröi ja
joka ilmeisesti oli heidän johtajansa. Hän tahtoi hyvin kernaasti
tietää, kuka tuo upseeri oli. Mutta turhaan hän moneen kertaan
koetti eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, jotka yhä peittyivät
punalakkien ja leveälieristen hattujen taakse. Hän tunsi joukosta
ainoastaan Marche-à-Terren, joka seisoen kenraalinsa vieressä toisti
hänen komentosanojaan käheällä äänellä, ja jonka karbiinipyssy ei
hetkeäkään pysynyt toimettomana.
Päällikkö tuskaantui näistä yhä kertyvistä esteistä. Hän paljasti
miekkansa, innostutti sotureitaan ja hyökkäsi niin rajusti
chouanien keskustaan, että mursi aukon heidän riveihinsä ja sai
näkyviinsä vihollispäällikön, jonka kasvot kuitenkin olivat kokonaan
valkoisella kokardilla varustetun suuren huopahatun varjossa. Mutta
tuo tuntematon hämmästyi näin rohkeasta hyökkäyksestä, peräytyi
ja lykkäsi samassa äkkiä hattunsa niskaan: silloin saattoi Hulot
kiireessä nähdä tämän henkilön kasvot. Tuolla nuorella päälliköllä,
joka Hulot'n arvion mukaan ei ollut kahtakymmentä viittä vanhempi,
oli yllään vihreästä verasta tehty metsästystakki. Hänen valkeassa
vyössään piili pistooleja. Hänen isot saappaansa olivat raudoitetut
niin kuin chouaneilla. Polviin ylettyvät säärystimet, joiden jatkona
olivat hyvin karkeasta kankaasta tehdyt polvihousut, täydensivät
tuon puvun, joka verhosi keskikokoista, mutta solakkaa ja hyvin
kehittynyttä vartaloa.
Raivoissaan siitä, että siniset olivat tunkeutuneet hänen persoonansa
läheisyyteen, hän painoi hatun takaisin alas kasvoille ja riensi
heitä vastaan; mutta seuraavassa tuokiossa hänet ympäröivät
Marche-à-Terre ja muutamat muut levottomat chouanit. Nuoren päällikön
ympärillä häärivien henkilöiden väliin jäädessä aukkoja, luuli Hulot
huomaavansa leveän punaisen huivin, joka koristi puoleksi napeista
avattua takkia.
Tämä kuninkaallismielisten koriste, joka siihen aikaan oli joutunut
unhoitukseen, veti ensin Hulot'n huomiota puoleensa, mutta se siirtyi
sitten äkkiä kasvoihin, jotka piankin katosivat hänen näkyvistään,
kun taistelun tuoksina pakoitti hänet valvomaan pienen joukkonsa
turvallisuutta ja liikkeitä. Vain vilahdukselta hän siis oli ehtinyt
nähdä säihkyvät silmät, joiden väri häneltä jäi huomaamatta, vaalean
tukan ja jotenkin hennot, auringon ruskettamat kasvonpiirteet.
Kuitenkin pani hän merkille tuon nuoren miehen paljaan kaulan, jonka
valkoihoisuus vielä enemmän pisti silmään hellästi ja huolimattomasti
sidotun kaulahuivin rinnalla. -- Nuoren päällikön ryhti, joka uhkui
tulisuutta ja intoa, oli sotilaallinen kuin niillä ainakin, jotka
taistelulta vaativat jonkunlaista runollista ritarillisuutta. Hänen
hienon hansikkaan peittämä kätensä heilutti miekkaa, joka välkkyi