Kapina - 14

vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja
ulos.
-- Mitä koko tämä touhusi merkitsee? -- kysyi Marche-à-Terre.
-- Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki
mikä hänellä on, on nyt minun omaani.
-- No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta
mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!
Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:
-- Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.
-- No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, -- sanoi
Marche-à-Terre.
Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa
vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja
Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta,
että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.
-- Hei, Pille-Miche! -- huusi Marche-à-Terre.
-- Hä?
-- Minä ostan sinulta saaliisi.
-- Petkutatko minua? -- kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista
takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.
-- Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.
Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan
molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin
kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin
katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.
-- Tahdotko, -- sanoi Marche à-Terre, huoaten, -- tahdotko
kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?
-- Oikeinko tosissasi tarjoat?
-- Tuohon käteen, -- sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.
-- No olkoon menneeksi!... johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja
hiton sieviä lisäksi. -- Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? --
lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.
-- Minulle! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka
ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.
-- Entä jos vaunuissa on rahaa?
-- Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.
-- Se on totta.
-- No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.
-- Mutta jos sittenkin on rahaa...
-- Onko rahaa? -- kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten
häntä käsivarteen.
-- Minulla on noin sata riksiä, -- vastasi neiti de Verneuil.
Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.
-- No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, -- kuiskasi
Pille-Miche toiselle; -- upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon
ja jakakaamme nuo sata riksiä!
-- Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin
lunnaita! -- huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden
aiheuttaman ähkinän.
Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja
iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan
laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine
vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin
ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan
suunniltaan.
-- Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, -- sanoi hänelle
kiireissään chouani.
Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja
kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota
kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.
-- Kas vaan! -- hän huudahti. -- Pille-Miche teki konnantyön! Eipä
hän taida saada nauttia rahoistaan...
Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka
jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:
-- Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin
huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu
mitään pahaa. -- Francine, -- sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa
ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, -- olemme kuitit tuosta
naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.
-- Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! -- sanoi
Francine surullisella äänellä.
Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään
hurjasti.
-- No niin, -- hän sanoi. -- Jätän hänet sinulle viikon päiviksi,
mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle... -- hän ei
lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa
piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli
suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.
Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui
lähtevän lammikosta:
-- Armollinen neiti!
Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia
ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse
piiloutunut sininen tuli esiin.
-- Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle,
muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs
oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän
olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät
toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla...
* * * * *
Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien
johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin
johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat
vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi
ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma
oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun
maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä
onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat
jatkaa tasavaltaa vastaan.
Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että
nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän
huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.
-- Hän rakasti kuitenkin tuota naista! -- sanoi rouva du Gua
ivallisena; -- menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine.
Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.
Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien
muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka
uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de
Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään
tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.
Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin
ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa
olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille
luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat,
joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina,
sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä
seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen
sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo
erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien
hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de
Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet
jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti
tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:
-- Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?
-- En erinomaisia, herra kreivi, -- vastasi Gars.
-- Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?
-- Eivät koskaan.
-- Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?
-- Eivät ikinä.
-- Mitä hyötyä teillä siis on heistä?
-- Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen!
-- vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, -- että saan valtoihini
Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!... Menkää,
hyvä herra, -- hän sanoi lempeämmin, -- matkustakaa Vendéehen;
marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti
kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla
on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä),
niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan
peninkulman päässä Parisista.
-- Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta
miestä ja kenraali Brunen!
-- Todellako kuusikymmentä tuhatta? -- huomautti markiisi ilkkuen. --
Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä
tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte
on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali
Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä...
Ymmärrättekö?
Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin
henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä,
ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.
Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:
-- Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen
kilpikirjoitus kuuluu: _Olla uskollinen kuoloon asti_.
Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:
-- Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin
minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua
kokenutta, ajat ovat muuttuneet.
-- Se on totta, -- sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. --
Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole
myyty.
-- Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! -- sanoi
Montauran.
-- Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?
-- Tunnen.
-- Ihailen teitä.
-- Kuningas, -- vastasi nuori päällikkö, -- on pappi, toisin sanoen,
minä taistelen uskon edestä!
He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua
vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére
palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja
pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa
hänen yritykseensä.
Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de
Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena
nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en.
Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi
uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja
saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.
Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin
ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja
Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen
liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo
kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä.
Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti
sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta
hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen
viereen.
Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun
Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt
pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje.
Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä,
vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä
olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle
muuta tyyssijaa kuin postitalon.
-- Armollinen neiti, -- sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, --
jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku
yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen
olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied,
kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72.
puoliprikaatiin, niin sanottuihin _mainzilaisiin_. Antakaa minulle
anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin
kersantin sielun -- muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi
koroillaan ja poistui vihellellen.
-- Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, -- sanoi katkerana
Marie, -- sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi
käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen
henkensä, ja kersantti... Mutta se sikseen.
Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti
hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon
oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana,
emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.
-- Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, -- hän virkkoi. -- Tunnen
itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!
* * * * *
Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja
pääsi hänen puheilleen.
-- Francine, -- sanoi Marie, -- onnettomuuteni on siis ääretön, kun
Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.
Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran
tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut
voinut lieventää.
-- No, -- sanoi Corentin hymyillen, -- luulin, että yrityksenne
onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli
pauloissanne.
-- Corentin, -- vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun
kaiku, -- älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin
silloin, kun itse siitä ensin puhun.
Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin
katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen
salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi
saattamaan suunniltaan taitavimmankin.
-- Aavistin tätä epäonnistumista, -- hän jatkoi hetken vaiettuaan. --
Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen
jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.
Tahdotteko jäädä tänne?
Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä
antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen
illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.
-- Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä
seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole
rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka
käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja
kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä
tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?
-- Heti paikalla, -- huudahti neiti.
-- Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja
siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.
-- Vähät siitä! -- sanoi neiti, -- asuisin vaikka luostarissa tai
vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä
iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää
minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen
kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa.
Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!
Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi
käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli
saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut
edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä
kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli
hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten
kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota
teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin
tuumivat uhrinsa tuhoa.
Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin
elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt
pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta
kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne.
Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka
Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän
vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului
ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua.
Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja
patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle
nämä sanat:
-- Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään
ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään
häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni
hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni... Mutta jos en
muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä
ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, -- ellen tee
häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en
enää ole minä itse...
Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille
asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti
tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia.
Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen
innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin
voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa
olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli
ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen
asuntoon.
Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan
vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää
hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin
olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän
katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin
huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut
ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät
tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä
kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän
eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.
"En ainakaan ole hänessä herättänyt", -- näin hän ajatteli, -- "tuota
nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni
pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä
sinä sammuitkaan!"
Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.
-- Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt.
Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää.
No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä
olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt
vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet
hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko
maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen
näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät
ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli
surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman
häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan,
ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen
läsnäoloaan, suljen häntä syliini... Ah, kernaammin kuristaisin hänet
kuoliaaksi hänen nukkuessaan.
Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.
-- Surmata se, jota rakastaa?... -- hän sanoi lempeällä äänellä.
-- Tietysti, kun hän ei enää rakasta.
Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä
ja vaikeni.
Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se
oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja
värisi.
-- Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, -- hän sanoi. -- He
ovat kuolleet.
-- Tiedän sen, -- vastasi Hulot. -- Mutta eivät suinkaan tasavallan
palveluksessa!
-- Minun tähteni ja minun kauttani, -- vastasi neiti.
-- Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin
hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän
puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! -- hän
huudahti.
Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut,
palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen
ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui
raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.
-- Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne
piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! -- hän huudahti.
-- Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin
olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne
tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen
menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä
kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon
houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva
siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei
minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta... Tuo poloinen on itse
julistanut tuomionsa: _huomeneton päivä!_ Teidän tasavaltanne ja minä
saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! -- hän jatkoi äänellä, jonka
outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. -- Mutta pitääkö siis kapinoitsijan
kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan?
Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään
on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka
tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla
oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän
menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, --
hän huokasi syvään, -- te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa
tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni.
Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja
minun hyväilyni.
Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta
Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan
tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan
viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua,
ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden
sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut
harsonsa.
-- Mutta onhan hän ollut vallassanne, -- huomautti Corentin.
-- Todennäköisesti, -- vastasi neiti katkerana.
-- Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? -- kysyi Hulot.
-- Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli _hän_.
Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat
läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.
-- En enää tunne itseäni, -- hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. --
Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!
-- Häntä etsimään? -- sanoi Hulot. -- Mutta hyvä lapsi, ottakaa
huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte
lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan
askeleen päässä.
-- Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! --
vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo
molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.
-- Mikä nainen! -- huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.
-- Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä
Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, --
hän lisäsi päätään pudistaen.
-- Hankkiipa kyllä, -- intti Corentin.
-- Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? -- kysyi Hulot.
-- Juuri sentähden. Muuten, -- sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen
päällikköön, -- olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä.
Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka
vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille...
Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä
seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet,
hän huokasi ja virkahti itsekseen:
-- Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen
olento kuin minä... Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme
tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä
jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat
perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan
likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.
Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän
puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin
johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan
selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua
hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty
tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de
Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton
tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se
saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan
tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että _avustivat tuota
kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista_.
Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää
heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli
salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa
tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia
kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita,
ystävyydentunteet -- kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa
puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.
-- Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, -- huudahti neiti
de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. -- Kuinka nopeaan
haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun
ajatuksilleni...
Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin
ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä
sanat:
-- Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat
huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen
yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin... ja
miksi kuitenkin vihaan herätessäni?
Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella
sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen
toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä
hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän
umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi
kulkunsa kaupungin puistoon -- tuon sielussa piilevän lumouksen
ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta.
Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat
usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon
selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena,
joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija,
joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.


III
Huomeneton päivä.

Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset
tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata
ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.
Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka
luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta
Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä
puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa
virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta
avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren
huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen
laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi
katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja
sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä
paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen
ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli
ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n
muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa
siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan
huipulta.
Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta
tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman
suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset
arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita
keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla
onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli,
tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon