Kapina - 07

Francine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta
kuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi
ikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon
miehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne
sisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista
kerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle
tahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.
Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen
kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta
piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä
astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine
tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän
laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä
kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.
Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin
urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin
vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään.
Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies
ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin,
joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen
siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä
salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen
ja isännän tarjouksen välillä -- tällainenhan on niin tavallista
ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi
tie, kaksi asiaa" -- niin heräsi hänen uteliaisuutensa.
Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä
muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren
paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa
kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen
jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin
kivettymään.
Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti
kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin
ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen
kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he
usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä
piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa
kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti
arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli
selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä
mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei
ollutkaan keittiössä saapuvilla.
Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja
vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa
mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän
salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista
asemaansa.
-- No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, -- sanoi Francine vakavana
isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.
-- Mihin ehdotukseen? -- hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.
-- Mihin ehdotukseen? -- kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.
-- Niin, mihin? -- tivasi neiti de Verneuil.
-- Niin todella, mihin? -- kysyi neljäs henkilö, joka seisoi
portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.
-- No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, -- vastasi
Francine kärsimättömänä.
-- Hienon herrasväen kanssa, -- virkkoi purevasti ja ivallisesti
portaita alas astuva herra. -- Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta
huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille
pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön,
jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, -- hän sanoi, katsahtaen neiti de
Verneuiliin. -- Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, -- hän
jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.
Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata
ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden
huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen
tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä,
astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen
korvaansa:
-- Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus
tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, -- hän jatkoi
vielä hiljentäen ääntään, -- mennä ilmoittamaan asian herra
Marche-à-Terrelle.
Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen
verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle
asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä
yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen
polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de
Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja
jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.
Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta
pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin
hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka,
säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi
ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta
hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten
kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen
muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan
akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto
oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.
Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella,
miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen
huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen
luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin;
pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle,
joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan;
äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä
tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia,
herraseni" -- kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa,
kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.
Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan,
nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan
herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen
vai epäyksen.
-- Kuka tuo nainen on? -- kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas
isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.
-- Se on neiti de Verneuil, -- vastasi pisteliäästi Corentin ja
mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. -- Hän on vanhaa
aatelia; mitä hänestä tahdot?
Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi
päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet
tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun
valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen.
Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä
pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli
syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen
oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen
kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta,
jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä:
"Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"
-- Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? -- kysyi muuan sisään
astuva mies.
-- Mitä hänestä tahdot? -- kysyi nuori mies lähestyen.
Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori
herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin
nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.
-- Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, -- kysyi nyt
Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi,
kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua
kansalaisesta sietämättömältä.
-- Sieltä olen tullut, -- vastasi hän kuivasti.
-- Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?
-- En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.
-- Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? -- kysyi Corentin
huolettomasti.
Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut
mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit
toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä.
Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja
emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna
parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen
vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän
miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista
hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili
säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta
normandialaista omenaviiniä.
-- Hyi! -- huudahti nuori herra, -- kuinka te voittekaan täällä
saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja
syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa
viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan
matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään
tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista
bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea
pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä
kehityksessä. Oh, -- huokasi hän, -- ei ole muuta kuin yksi Parisi
maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa
merelle! -- Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, -- hän ärjäisi
kokille, -- sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on
tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle
niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.
Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden
poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai
vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä
nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.
-- Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan
tasavallan meriväkeä, -- sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle,
tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.
-- Tuo mies, -- kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, -- on
joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja
lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin
katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.
Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi,
osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.
-- Rakas äiti, -- sanoi hän, -- tulkaahan. -- Luulenpa
poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.
-- Pöytäkumppaneja, -- vastasi nainen, -- mikä mielettömyys!
-- Se on neiti de Verneuil, -- lisäsi nuori mies kuiskaten.
-- Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli
saapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, --
virkkoi äiti äkkiä.
-- Erehdytte, rouvaseni, -- sanoi Corentin säveästi, erityisesti
korostaen sanaa "rouvaseni"; -- on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil.
Suurilla suvuilla on aina useita haaroja.
Hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari
askelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta
puhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin
täynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan,
missä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de
Verneuilin olemassaoloa.
Tällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista,
riisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle
sen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään
mielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika
tuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia,
tuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka
otsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita,
henkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet
iän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka
säihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista,
johtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta
nautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella
oli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen
epäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin
sanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin
hallitsi Parisia.
Corentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin
aavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään,
oliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala.
Vieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa
Corentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan
merkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: "Kuka on
tuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?"
Tähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä,
katseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: "En siitä totisesti
tiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin
teistä."
Sitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja
kääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:
-- Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja
kuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.
-- Sinä siis, -- sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, -- olet
varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?
-- Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona,
_rouvaseni_, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.
Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi
ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi
joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen
Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen
siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta.
Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa
vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi
Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:
-- Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla
puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä
joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa
puolustaessaan minua.
-- Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka
rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te
siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen
kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he
karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet
kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!
Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat
ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot
happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin
väärä.
-- Siinä ollaan, rouva! -- jatkoi Corentin; -- jos surmataan
matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka
vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti
Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.
-- Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? -- kysyi vieras nainen,
joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.
Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle
henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti.
Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn
tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori
mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:
-- Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän
suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.
Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän
vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita.
Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän
tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:
-- Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme
ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten
silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!
Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut
tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että
isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista
loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä
oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli
karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja
astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että
isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.
"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli
Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä
houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä
itsekin."
Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de
Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei
tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja
hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi
haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä
hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon
outoon naisolentoon -- onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde
kauniiseen naiseen nähden.
"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään
hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen
hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen
äitinsä" -- näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan
rouva du Guata -- "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä
ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."
Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä
neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti
pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan
matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut
ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein
tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen
naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman
koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi
viehätyskeinoksi.
Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja
neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa
tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla
hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot
vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen
niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on
näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä
posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa
kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa
oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti
käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja,
joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa
kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.
Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin
nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä
anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä
puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi,
kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil
nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen
katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa
hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut
varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai
teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen
kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän
ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä
tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat
loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin
harmistuneena oli palannut paikalleen.
Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle
mairittelevalla äänellä:
-- Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on
ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä
myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä
uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on
jäljellä.
Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin
tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen
tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen.
Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:
-- Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo
nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä
urkkija.
Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil
huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia
tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän
tähystelyn johdosta.
-- Kansalainen, -- sanoi neiti de Verneuil Corentinille; -- olet
epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni.
Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin
jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan
harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin
tahtoani seurannut minua -- (ja tässä hän päästi huokauksen) -- en
saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä
vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.
Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen.
Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo
melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.
-- Kansalainen, -- hän virkkoi neiti de Verneuilille, -- pidän aina
kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea
tasavaltalainen kernaasti voi palvella.
Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät
säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta
tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva
du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti
olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli
herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.
-- Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, -- kuiskasi rouva du
Gua poikansa korvaan.
-- Entä saattojoukko? -- vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi
kylmän punnitsevaksi. -- Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen
ystävä vai vihollinen?
Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava
haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti
lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin
katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä,
eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen
huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset
sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei
sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä
välinpitämätöntä.
Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi
teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä.
Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut
määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt
mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala
pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota
neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet.
Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly,
niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina
tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.
Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman
päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä
seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja,
huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.
Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi.
Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli
paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen
tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen
toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori
merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti
de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä
jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa
vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.
-- Rouvaseni, -- sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, -- onko
poikanne aina näin alakuloisella tuulella?
-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää
onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni
runsaus.
-- Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen,
neitiseni, -- sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa
neiti de Verneuil tuttavalliseksi.
-- No, mutta naurakaa toki vähän! -- virkkoi neiti de Verneuil
hymyillen nuorelle miehelle. -- Millainen te olettekaan itkiessänne,
jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin
surulliseksi?
Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden
naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta
luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian
paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon
nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia;
mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta
kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta -- tavallisia temppuja, joilla
naiset peittävät todelliset tunteensa.
Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti
toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen
oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä
salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat
katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat
toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet
katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut
kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään
kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.
-- Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? -- kysyi rouva
de Gua.
-- Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole
päättynyt.
-- Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?
Oletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?
Neiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä
myötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.
-- Hyvä rouva, -- hän vastasi, -- en tarkalleen tiedä tänä hetkenä,
minkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.
-- Ehkä saatte sen vapisemaan? -- sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.
-- Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, -- huomautti rouva du
Gua.
-- Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei
elämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin
merkillisiä.
-- Mutta, -- lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka
saattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, -- ensimäisellä
konsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän
aikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.
-- Se on totta, -- vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; -- mutta
miksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme
Ranskan ilmituleen?...
Tämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan
itseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä
hyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa