Kapina - 01

KAPINA
Historiallinen romaani

Kirj.
Honoré de Balzac

Ranskankielestä suomentanut Jalmari Hahl
Alkuteoksen nimi: Les Chouans.


Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.
O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.


SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Väijytys.
II. Fouchén tuuma.
III. Huomeneton päivä.




Alkulause.

_Honoré de Balzac_ syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin
kaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI:n
aikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan
päivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana
nai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure
Sallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta
senjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan.
Bernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies.
Hirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin
piilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs
vaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet
Robespierren vaanivalta silmältä.
Ensimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä,
osaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen
lapsistaan -- paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista
kirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa,
-- mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan.
Äiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin
poika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen
1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara
kuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen
kuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka
saattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli
jotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré
tuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi.
Honoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana.
Henkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan
olleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai
lainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka
kuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita.
Tämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä
kykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.
Hänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori
Honoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen
yliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon.
Siinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana,
hän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu
hänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa _Interdiction_ ja
_César Birotteau_. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti
hämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä
huomautti hänelle silloin muun muassa: "Tiedät itse, millainen
kirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija."
-- "Hyvä", huudahti Honoré. "Minusta tulee kuningas." Isä, joka
tosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän
varman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi
hänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan
1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.
Nyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen,
jossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan.
Mutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi
toteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen
ja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään,
lumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa
kuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti
erakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin,
saavuttaakseen kuuluisuuden.
Valitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan
persoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi.
Ylen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän
vihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja
muutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana
haukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin
"vaikuttanut". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux,
antoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac
"saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi". Tästä
vastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti:
"Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki." Ja hän
työskenteli edelleen.
Äidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan
vanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus
painoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua.
Riippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa
kirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter
Scottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet
hänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät
kirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa
suurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä
omikseen.
Kun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä
pidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin,
liikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin
ensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten
julkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa
riittävään ilmoitteluun -- kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä
näitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei
onnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän
oli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi
koko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset
vastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan,
jonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi
vielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.
Korviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen
Tournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun
toimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.
Balzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin
merkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti
esikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter
Scott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita
Ranskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi
ensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä _Les Chouans ou
la Bretagne en 1799_ (nyt suomennettu nimellä "Kapina"). Se on
muun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen
kaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään
varustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet
romaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän
tunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin
ponnistuksiin.
Alkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva
kansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen
kuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen
runsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi
kokonaissarjaksi nimeltä _La comédie humaine_. Tämän sarjan
romaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: _Eugénie
Grandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions
perdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et
misères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin
Pons_. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.
_La comédie humaine_ jakautuu useihin ala-osiin, ja se
tarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta.
Mainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö,
sotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka
luonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä
loppumattomassa taulugalleriassa.
Jo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska,
luvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14:ntenä päivänä
1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia
avioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti
manalle.
* * * * *
Kirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään
seuraavan kuvauksen: "Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö:
viiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken
maailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua
itserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä,
tyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana,
pintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana,
itsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää
minua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana,
työteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi,
ei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis
kaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että
olen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä."
Tämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin
ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei
mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan
mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.
Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä,
havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen
tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa
ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja
vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen
käsityksen, että se, _mitä_ hänellä on kerrottavana, on monta vertaa
arvokkaampaa kuin se tapa, _miten_ hän sen kertoo. Kuitenkin olisi
vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla
ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin
tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä
hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla
paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan
voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka
pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.
Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän
puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä.
Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä
tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.
Jo romaani "Kapina" (_Les chouans_) tarjoaa viljalti täysipitoisia,
mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas
ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen
kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen
ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen
Marche-à-Terre, y.m.
Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia
ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan.
Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä
mestaus.
Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea,
jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen
eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan
maailmankirjallisuudessa.
J. H--l.


I
Väijytys.

Ensimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai
nykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli
sataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita
aamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös
Pèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen
välillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on
tapana levähtää.
Erikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin
eri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa
pukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia
erilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan
värityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka
tosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden
kuvausta.
Suurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita
vaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja
hyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden
kudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän
pitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille,
sekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot,
niin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja
ensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia
he käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki
hiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa.
Ja vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti
enemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen
villalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka
tasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi
kukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä,
niukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.
Toisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen
hattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden
puvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin
edellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan
sivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen,
pienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle;
tämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten
maakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta
näkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli
jalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita
kädessään.
Vaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut
ja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä
kuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi
välimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat,
sinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin
heleät kukkaset.
Heidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita
koristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät
neliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien
valkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja
unikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät,
joita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta
useimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset
takit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset,
joita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän
paidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki.
Lisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta
kuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien
matkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui
kaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.
Keskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia,
jotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla.
Heillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit,
jalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät,
joten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon
kuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen
tasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä _carmagnole_. Toiset
-- epäilemättä rikkaita käsityöläisiä -- olivat kauttaaltaan puetut
samanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli
sinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas
oli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina
säätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat,
ja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt,
jotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja
sangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu
alkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.
Nähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka
ihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan
väestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan
olot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen
merkityksen.
Ranskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin
perehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi
kansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa
ja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan.
Viimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään
epäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset
keskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin
verrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut,
ilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka
onnettomuus synnyttää.
Porvareihin ja talonpoikiin -- kaikkiin oli painunut syvän
alakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain
kesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä,
mutta huolellisesti salattu ajatus, sillä heidän kasvojensa piirteet
olivat tutkimattomat; ainoastaan se, että he astuivat tavattoman
hitaasti, saattoi ilmaista sisäistä punniskelua. Aika-ajoin muutamat
heistä, joilla oli kaulassa rukousnauhat, siitä vaarasta huolimatta,
mikä johtui tämän pikemmin kielletyn kuin kukistetun uskonnon
merkin kantamisesta, pudistivat tukkaansa ja nostivat epäluuloisina
päätänsä. Sitten he salaa tarkastivat tien varrella olevia
metsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono
pystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten
toveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen
päänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen
niinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä
elääkseen ja kuollakseen.
* * * * *
Tämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se
oli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat
luonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon
etunenässä.
Noin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen
"puoliprikaatin" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa
niille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo
nimi "puoliprikaatin päällikkö" korvasi everstin arvonimeä, jonka
isänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit
kuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä.
Läntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina
antaneet tasavallan sotureille nimen "siniset". Tämä liikanimi johtui
noista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat
niin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.
Näiden "sinisten" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä
kootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä
siitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä
oli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset
univormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä
täydellisesti puuttui.
Tämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon
saatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan,
jonka Direktorio oli messidorin 10:ntenä päivänä edellisenä vuonna
julistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata
miljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa
apua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet
Italiassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat
venäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan
Ranskan.
Länsimaakunnat, -- Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, --
jotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan
lopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen
ryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta
sai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen
maakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain
perustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.
Täten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään
sotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen
kerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin
maakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa.
Kenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen
kansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi
alussa.
Mainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli
näin kuuluva: _Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja_.
Tämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat
niin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti
toivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi
lakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin
sotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten
nojalla oli koottava.
Tämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää
ennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII:n
kolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa
kokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi.
Näille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin
Sarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren
ja Maine-et-Loiren nimet. _Näitä legioneja_ -- näin luettiin tuossa
lakipykälässä -- _joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan
chouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille_.
Nämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä
Direktorion voimattomuuden tilan, että tuon "sinisten" johtaman
ihmisjoukon retken.
Kenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion
kauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin
voimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan
asetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset
periaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat
taanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja
sotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja
armeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa
käsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan
että olisivat niitä vallinneet.
Mayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan
upseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten
toimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja
sentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin
Fougères'sta, joka oli n.s. _chouan_-liikkeen -- kuningasvallan
kannattajien kapinaliikkeen -- hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän
toivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.
Tämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia
pettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti
paikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille
etukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin
poikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset
silloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke
aluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että
tuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha
kettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua
väkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin
ketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut
väärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen
aseita.
Hän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi
toimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä
maan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi
yrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka
saamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme
vastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista
uutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut
pikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä
mukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä
puoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka
myöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt
nimen _asevelvollinen_, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla
rekryyteillä.
Ennenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa
sotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset
leipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen.
Hän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä
nostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä
neuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä
lähistössä.
Se synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen
kepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä
vuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön
Hulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet
olivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi
hän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki
vaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan
Pèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi
päänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti
heti hiljaisuuden.
Bretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että
heidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen
välimatka.
Hulot väänsi silloin suunsa hänelle omituiseen virnistelyyn.
-- Mitä hiidessä kaikki nuo keikarit tekevätkään? -- hän huudahti
sointuvalla äänellä. -- Miehemme vitkastelevat kuin etanat, sen
sijaan että hieman jouduttaisivat koipiansa.
Kuullessaan nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti
kääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä
kavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat
heidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut
odotettua komentosanaa: seis!
Luodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan
vivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka
isänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut
pois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut
tukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä
auenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen,
jonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin
Fougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin
vaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä
viimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka
nauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat
sen yksityiskohtia myöten.
Pèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara
Couësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa
sijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion
huipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja
tämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit
eroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka
on yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin
näköalojensa vaihtelevaisuudesta.
Joka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat
rinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät