Kapina - 18

hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä
ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan.
Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa
vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.
Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan
viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen
hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta,
Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä
hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin
vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta
kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa
tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo
kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän
pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat
verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.
-- Montauran, arvoisa neiti, -- sanoi kreivi, -- on ylhäistä sukua,
hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta
kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori,
jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on
kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia,
jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta
hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta
Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä
ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä
vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin
intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin,
vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen
hienoutta ja luontevuutta.
-- Sen kyllä olen huomannut, -- sanoi Marie.
"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on
jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin
väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken
mitä hän ikinä vaatii".
Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä.
Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti
ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen
ainoastaan hovipiireissä.
-- Poistukaa te täältä, herra päällikkö, -- sanoi parisitar
Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen
huoneeseen. -- Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä
kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee
tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken,
mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.
-- Entä jälestäpäin? -- kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia
takaisin vankia.
-- Oh, hän pääsee vapaaksi, -- vastasi neiti, -- vapaaksi kuin
taivaan lintu.
-- Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.
-- Eipä niin, -- sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana
kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä
järkiperustetta, -- minähän olin riisunut häneltä aseet.
-- Kreivi, -- sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen,
missä oli aterioitu, -- minun on juuri onnistunut saada teidät
vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään
ilmaiseksi! -- hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen
hänen vastaustaan.
-- Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! --
huudahti kreivi huumauksissaan, -- lasken kaiken teidän jalkojenne
juureen.
Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella
hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta.
Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.
Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan
toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:
-- Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?
-- Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen,
-- vastasi kreivi nauraen.
-- Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella
naisella.
-- Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.
-- Jättäkäämme tämä puhetapa, -- sanoi parisitar, -- ja puhukaamme
vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa.
Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja
ampumavaranne sekä hallituksenne... Milloin nuo tanssihuvit ovat?
-- Huomis-iltana.
-- Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu,
naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista
samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina.
Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne
siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti
kun sieltä poistun... En huoli teidän sanastanne, -- sanoi hän
nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. -- Kammoksun
valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle
vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai
häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne
julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär,
mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen
kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä
tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka
keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat
lunnaat?... Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää... Ja
hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.
-- Mitä vaaditte pyssystäni? -- kysyi kreivi nauraen.
-- Enemmän kuin teistä itsestänne.
-- Mitä sitten?
-- Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan
nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että
jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon.
Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua
uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea
pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita
niin nopeasti. Ah, anteeksi, -- hän sanoi, -- asettakaa niin, ettei
minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.
-- Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, -- vastasi
kreivi ylpeänä. -- Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin
tähden? -- hän kysyi surullisen näköisenä.
-- Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, -- sanoi
parisitar nauraen. -- Mutta rientäkää nyt pois täältä, -- hän lisäsi
hetken vaiettuaan. -- Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista,
sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.
-- Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? -- huudahti kreivi.
-- Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan
välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy
tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? -- hän lisäsi itsetietoisena.
-- Joutukaa, te profeetta! -- parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen
iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään
tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan
eikä hänen salaisuuttaan.
Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina
Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:
-- Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena,
markiisinkin edessä.
Ja hän painoi sormensa huulilleen.
Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä,
tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä,
sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.
-- Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! -- hän huudahti,
huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. -- Vaikka olen
teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni,
on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin
kunnioitusta...
Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään
ja ajatteli:
"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän
kuin henkensä."
Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi
hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä
odottivat.
-- Vielä kaksi päivää, -- hän huudahti, -- ja... Hän keskeytti
puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.
-- Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, -- hän kuiskasi Hulot'n
korvaan.
Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista,
jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa,
ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se,
etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa
heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista,
ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta.
Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".
-- Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat
toimeen ja...
-- Mutta, -- sanoi Corentin, -- sinne on viisi Ranskan peninkulmaa;
tahdotteko, että saatan teitä sinne?
-- Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele,
nimittäin itseänne, -- virkkoi parisitar.
Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti
Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän
Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen
kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä
oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen
intohimojaan.
* * * * *
Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan,
miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut
tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan
pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua.
Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku,
jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo
kuljettaa.
-- Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita.
Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.
-- Minäkö jäisin tänne! -- huudahti Francine. -- Kuka teidät sitten
pukisi?
-- Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?
-- Se on tässä.
-- Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita
ottaa rahaa mukaan.
Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä
tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:
-- Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä
palvelija Corentinin luo... Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä!
Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden
frangin riksejä.
Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin
seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti
kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia
pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi
jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän
poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin
johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea
Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä
elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko
ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että
välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on
intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi.
Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä,
mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen
vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.
-- Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, --
sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin
kellotapuliin.
Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi
rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän
retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa
vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä
teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää
kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin
vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.
Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he
astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista,
joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat
ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen
haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä
muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento
liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti
asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine,
joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän
näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin
hansikasta ja sanoi:
-- Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan
sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki
siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten
ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme
saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia
emmekä tanssijaisia.
Ihan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja
sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen
ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen
Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa
nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin
älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan
neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen
omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille,
Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta
kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta
aasia.
Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut
tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla
täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia
värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä,
ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän
aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira,
jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti
tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi
kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie,
jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa,
joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren
alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen
hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta
vaimon monia kysymyksiä.
Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki
Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman
yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua
kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin
valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen,
joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään
surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet
haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin
värivivahduksin.
Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi
nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan.
Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään
pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi.
Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen
leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää
vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut
käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen
retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli
jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä
taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti
valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen
äärettömän sokkelon kautta.
Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta
samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden
ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä
näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin,
käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä
piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista
luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka
harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla
istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen
huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien
yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.
Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut
vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti,
joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei
muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin
vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku
eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka
tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti
niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa
joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu
pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta
toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade
usein tekee liukkaiksi.
Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä
mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko,
joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu
pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa
päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin
tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu
kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi
kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa
mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka
toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus
tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen
hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle
puolelle.
Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein
sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat
kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin
kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut
matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti
avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla
pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat
maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka
pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin
eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo
puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia
vaikeuksia valloitusyrityksessä.
Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan
edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä
seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen
korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun
ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa
pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset
kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne
tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on
ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka
levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen
kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen
pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat
kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon
pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla
neiti de Verneuil retkellään samoili.
Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva
tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden
hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät
esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun
mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua,
huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen
ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa
koko kuningaskunnan sotavoimaa.
Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti
silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin
poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä
tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan
kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut
hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa
sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi
taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?
* * * * *
Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan
arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne
vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat
kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko
valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan
silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin
tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut
tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta
ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat
huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta
nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä
ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin
kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen
tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.
* * * * *
Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset
aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten
pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi
heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille,
jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien
peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta,
joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa.
Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat
Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä.
Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an
kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.
Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun
kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni
ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan
kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin
tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa
muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän
vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti
vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut
kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun
tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.
Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat
graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten,
muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden
lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat
ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat
tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia
maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli
kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä
vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja
syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman
askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de
Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.
Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan
graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi
korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen
suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti
luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan
oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon
muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui
olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran
alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa
käytetty lippu.
Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja
rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä
eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti
jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko
ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät
ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina
koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys,
aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden
leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.
Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä
toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut
alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä
keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin
aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla
täysi-ikäisiä ja lapsia -- tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä
parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti
kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja,
jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut
Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa
paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden
asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat
holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista
lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi
himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli.
Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen
edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta
inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän
tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä
salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.
Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin
lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de
Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi
oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin
vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse,
minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti
hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon
hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen
hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän
kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita
läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin
leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle,
joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa
sanoilla: _In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti_ (Nimeen
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).
Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti
ristinmerkin.
-- Rakkaat veljet, -- jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin
vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté,