Kapina - 12

arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan
juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella
kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan
hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät
arki-ihmisinä.
Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään
heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista
uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti
kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin
jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi
sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie
myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä
hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys,
johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.
Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet
seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai
neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan
kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin
markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa
ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian
hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan,
asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt
noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja
välikappaleitaan.
Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä
salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu
taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat
solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja
hiljaisuutta.
Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä
näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen.
Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti
lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä
sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin
luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä
huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo
teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli
tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään.
Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä
vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla
näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.
-- Kuulehan, rakas markiisi, -- hän sanoi, -- murhemielin me kaikki
näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.
-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla?
-- Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella
on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?
-- Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo
huomisaamuna.
-- Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut
vihollisen käsiin?
-- Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo
ole sitä tehnyt, -- huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää
uhmailevalta.
-- Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää,
ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.
-- Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen
käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole
valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi
pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs
naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä.
Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin
ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä,
mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut...
-- Luuletteko, -- sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen,
-- Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista?
Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te,
herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki,
valvoakseen turvallisuuttanne.
-- Rouvaseni, -- vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin
katsein, -- muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä
naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi
suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan
mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle.
Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.
Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen
vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet.
Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de
Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli
pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt
hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan
tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä
kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen
tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras
nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.
Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja
tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana
ja kuiskasi hänelle:
-- Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.
-- Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, -- vastasi
Marie nauraen. -- Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö
kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö,
jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.
-- Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa
Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.
-- Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa
hän paraikaa puhuu minusta?
-- Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?
-- Totta kai sen tahdon tietää!... tarvitseeko sellaista edes kysyä?
-- Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.
-- Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne
kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi.
En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että
petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.
Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.
-- Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän
ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat.
Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat
ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni
sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku
katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä
ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen
nainen...
Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin,
joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.
-- Olen ansainnut nämä solvaukset, -- hän virkkoi. -- Tahtoisin
saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin
olla rakastettu... silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin
teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta.
Keskeyttäkäämme enemmät puheet, -- hän sanoi rypistäen kulmakarvoja
ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. -- Hyvästi.
Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.
-- Marie, elämäni on teidän hallussanne, -- kuiskasi hänelle nuori
markiisi.
Marie pysähtyi ja katsoi häneen.
-- Ei, ei, -- hän sanoi, -- olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut,
teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne.
Olin mieletön.
-- Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?
-- Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä...
-- Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, -- sanoi markiisi.
Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi
keskeytettyä puhelua:
-- Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen,
abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä,
ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden
1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan
usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen
seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena
hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista,
ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten
huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja,
saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko
salaisuus.
-- Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat
niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua
miestä.
-- Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.
Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?
-- Onko se todella hän? -- sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. --
Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!
-- Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka
paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?
-- Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?
-- Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen
parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet.
Hänellä on ruhtinasten luottamus.
-- Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee
polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa
piipunpesään, kuin moukka ainakin? -- kysyi neiti de Verneuil nauraen.
-- Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön
mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa,
jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat
ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.
-- Mutta tuo nainen, kuka hän on?
-- Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä
on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.
-- Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?
Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.
-- Kunnioitatteko häntä?
-- Te olette totisesti hyvin utelias.
-- Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla
kilpailijattareni, -- sanoi nauraen neiti de Verneuil; -- annan
hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän
minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?
-- Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta
raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu,
kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.
-- Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?... --
sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. -- Nämä siis ovat kuninkaan
puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?
-- He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, -- sanoi
markiisi ylimielisenä. -- Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt
ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja
syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia
kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!...
-- Olkaa siis te, -- sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen
valtaama, -- puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä
tarvitsen... siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun
pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää
velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä
muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni
löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi;
mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi
minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.
-- Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, -- sanoi markiisi
ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat
vahvistaneet hänen luulojaan.
-- Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi
teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en
liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät
yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan.
Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka
teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran
suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli,
että hänet elävältä poltettiin... Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja,
ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa
yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät
istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka
siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa
suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos
tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.
- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille
-- jäisin silloin helposti ilman sotilaita.
-- Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä
tuhannen peninkulman päähän.
-- Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla
taistelussa, -- virkkoi markiisi vakavana, -- ja heidän vikansa
unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat
voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!
-- En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.
-- En ole ainoa, -- vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. --
Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota
olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine;
toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.
-- Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä
omituisinta osaa?... -- huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.
-- La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se
ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita...
-- Te saatte minut vapisemaan! -- huudahti Marie. -- Markiisi,
-- sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän
persoonallisista syistä salasi jotain, -- yksi ainoa hetki riittää
kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu
useiden ihmisten elämä ja onni...
Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi
sitten:
-- Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa
vaara.
-- Minä olen kyllä varuillani, -- sanoi markiisi hymyillen,
peittääkseen mielenliikutustaan. -- Mutta älkää enää puhuko minulle
sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän
turvallisuutensa.
-- Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa
te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan
hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.
-- Herra markiisi, -- kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut,
katkaisten tämän keskustelun, -- tulevatko siniset viipymään täällä
kauan?
-- He lähtevät heti kun ovat levänneet, -- huudahti Marie.
Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä
levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva
du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli
hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera
ilme.
Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de
Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen,
katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän
näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias
tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja
lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä
haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja
hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan
lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut
mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli
mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.
* * * * *
Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta
ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa
suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua
ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea.
Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä
linnan ikkunoista.
Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka
heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki
ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti
niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen
varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka
ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti
miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä
lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.
Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana.
Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine
näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin
satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja
orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat
paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli
tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat
äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet
olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle,
että hän näki edessään Marche-à-Terren.
Yksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän
uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet
johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle
nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä,
huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla
mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja
kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia
metsän hiljaisuudessa.
Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori
ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi
postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä
yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen
metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista.
Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme
kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin
asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan
puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain
kamalaa sotajuonta.
-- Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua
tuossa... Jo nyt riittää, Pille-Miche... -- sanoi raaka ja käheä
ääni, jonka Francine tunsi.
-- Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? -- kysyi Pille-Miche,
päästäen leveän ja typerän naurun. -- Mutta etkö pelkää, että Gars
suuttuu? -- hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.
-- Suuttukoon vaan, -- sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; -- mutta
joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. -- Kas
tuossa ajoneuvot, -- hän äkkiä virkkoi, -- jotka meidän on kahden
lykättävä vajaan.
Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin
rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja
vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita
tilannettaan.
Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana
omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt
jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi,
poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden
pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin
karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin
taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi
alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy,
joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:
-- Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen
pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon
kaiken tietää.
Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen
ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi
hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä
katseita:
-- Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta
ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.
Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.
-- Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, -- hän jatkoi, -- sinun
täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.
Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli
heidän rakkautensa pantti.
-- Tämän rukousnauhan kautta, -- jatkoi chouani liikutettuna, -- sinä
vannoit...
Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa
huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.
-- Tarvitseeko minun vannoa? -- hän kysyi.
Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä
hetken ja jatkoi:
-- Onko neitisi nimi todella de Verneuil?
Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat
rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus
peitti kasvot.
-- Tuo neiti on lutka! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä
äänellä.
Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti
hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin.
Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan
villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin
kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa
vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka
puolustaa herraansa.
-- Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi
erosinkaan sinusta? -- Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä,
luovuttamaan Garsia!
Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine
oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta
katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset
silmänsä ja vastasi tyynesti:
-- Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen
pannut sinun päähäsi...
Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui
hänen käteensä:
-- Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan,
en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä
käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen
on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi
elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa,
niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän
eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä
kehenkään muuhun kuin sinuun.
-- Minä en ole se, joka täällä käskee, -- sanoi chouani äreästi.
Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin
korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.
-- Kas niin, lupaa minulle, -- jatkoi Francine, huomatessaan,
että hän ei enää ollut niin ankara, -- lupaa minulle käyttäväsi
hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.
Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä,
ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä
turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten
askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja
näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.
-- Ehkä pelastan hänet, -- sanoi hän lemmitylleen, -- jos voit saada
hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa,
niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en
vastaa mistään!
-- Lupaan sen sinulle, -- vastasi Francine pelästyksissään.
-- No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa
pelkosi kaikilta, emännältäsikin.
-- Sen teen.
Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti
hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani
pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin
esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.
* * * * *
-- Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, --
sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.
-- Kyllä sen huomaan, -- vastasi kapteeni huolestuneena.
Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä
turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita
lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. -- Joutavia!
-- sanoi Merle, -- meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän
hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.
-- Menkäämme siis sisälle, -- sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä
ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät
pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka
keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille
pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti
molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti
linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät
tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.
-- Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan.
Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti
pihalla olevan sotilasryhmän eteen.
-- Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme
tiedusteluretkelle, herra ajutantti? -- kysyi Clef-des-Coeurs.
Gérard nyökäytti myöntäen päätään.
-- Näet itse, Clef-des-Coeurs, -- sanoi Beau-Pied, -- että ajutantti
tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot
vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme
täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.
-- Oletpa sinä tyhmä, -- virkkoi Clef-des-Coeurs, -- sinä
pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on
sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja
totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä
kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa
puoliprikaatille.
-- Se on totta, -- virkkoi Beau-Pied. -- Voithan vielä lisätä, että
tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden
kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose
ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan.
Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana
ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.
-- Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon
_mielikuvittelua_. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.
-- Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, -- vastasi Beau-Pied,
-- ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin
sinusta tulisi konsuli.
Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä
Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi
nakannut vastaukseksi.
-- Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, -- sanoi Beau-Pied.
-- No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, -- sanoi hänen
toverinsa. -- Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin
omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus,
joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.
Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt
tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon
ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa
sattuman kauppaa.
Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard
tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään
voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin
luo ja kuiskasi:
-- Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole
täällä turvassa.