Kapina - 13

-- Pelkäisittekö minun kotonani? -- neiti kysyi nauraen. -- Olette
täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.
Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit
rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin,
vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras,
jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.
Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa,
neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli
koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut
sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset
elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.
Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset
upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä.
Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja
yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen
noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja
jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine
rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet
olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että
heiltä puuttuivat vaipat -- kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia
eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.
"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" -- ajatteli neiti de Verneuil. -- "Ja
tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"
Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä
hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista,
jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät
unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan.
Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä
näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan
viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu
uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.
"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", -- ajatteli neiti de
Verneuil. -- "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät
menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi..."
Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen
ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen
kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota
jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka
olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia,
ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat
jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa
oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja
riistetyt edut, -- hän ajatteli:
"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen
raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."
Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi,
nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että
toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan
puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle,
jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on
sama kuin valtakunta.
Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi
nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi,
joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa
jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin
vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.
Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan
isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät
jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset
vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät
silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia
pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama
tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat
toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet,
jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti
lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova,
joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti
salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille
upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.
He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun
rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli
heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa
menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko
heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko
hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan
tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen
koko vakavuutta.
Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava
kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti
puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat
velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään
hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo
huvia kuin suinkin.
Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen,
kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan
kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi
käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat
ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti
tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan,
pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon
vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.
Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti
hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset
upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka
vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan
tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva
du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon
pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen
hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.
Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari
sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille
salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes
saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan.
Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina
katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät
ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin.
Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä,
odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.
Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa
vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin.
Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla
kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.
Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä
myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:
-- Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?
-- Kautta kunniani se on totta, -- vastasi kreivi, kumartaen
juhlallisesti.
Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti,
suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt
vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.
-- Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, -- hän sanoi
puoliääneen.
Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja
hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on
päättyvä.
Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa
ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He
nousivat äkkiä.
-- Mitä haluatte, kansalaiset? -- kysyi rouva du Gua.
-- Miekkojamme, _kansalainen_, -- vastasi ivallisena Gérard.
-- Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, -- huomautti markiisi.
-- Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka
tunnette, -- sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. -- Tässä näemme
toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.
Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus,
joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat
upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon
chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon
jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset
hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut
heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten
pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien
chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen.
Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.
-- Kapteeni, -- sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat
sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, -- nähkääs,
_miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla_.
Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät
kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä
olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.
-- Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu
Pèlerine-vuorelle asti, -- jatkoi markiisi. -- Luulenpa myös, että
teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä
arvelette?
Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan.
Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala
sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä,
mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia
toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan.
Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina
siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin
kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.
-- Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla
voittajana teidän tavallanne, -- sanoi Gérard.
Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:
-- Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!
-- Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, -- vastasi markiisi
kiivastuneena.
-- Herraseni, -- huomautti Gérard ylpeänä, -- kuninkaan tuomiojutussa
on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.
-- Syyttää kuningasta! -- huusi markiisi.
-- Taistella Ranskaa vastaan! -- vastasi Gérard ylenkatseellisesti.
-- Joutavia! -- sanoi markiisi.
-- Isänmurha! -- sanoi tasavaltalainen. -- Kuninkaanmurha!
-- Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! -- huudahti
leikkisästi Merle.
-- Se on totta, -- sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen.
-- Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa
meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.
-- Sinä olet aina sama! -- virkkoi kapteeni, -- aina sinun on kiire
päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun
ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.
Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten;
Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin,
hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan
kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä
uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä
lämpimän ruumiin ääressä.
-- Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla
kanssani, -- sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon,
vaihettaakseen hänet chouaneihin.
Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten,
ikäänkuin olisi soimannut itseään:
-- Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän... Mitä on Hulot sanova?
-- Tämä lutka! -- huudahti markiisi kumealla äänellä. -- Onko hän
siis todellakin huono nainen?
Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui
edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa
oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa
sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa
luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa.
Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet,
paitsi rouva du Gua.
-- Istukaa vaan, -- hän sanoi, -- se ei ole mitään, meidän sotilaamme
vaan tappavat siniset.
Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.
-- Neiti, jonka näette tässä, -- hän huusi kumean raivon
kiihoittamana, -- tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti
luovuttaa hänet tasavaltalaisille.
-- Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa
hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen
henkensä, -- vastasi neiti de Verneuil.
Rouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa
kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien
heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä
oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää
tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan,
kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti
tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa,
raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät
hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä
saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen
alaiseksi.
Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan
naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle,
hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas
hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet
piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien
loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä.
Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa,
nähdessään hänen kärsimyksensä.
Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du
Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän
voitonriemuisena huusi:
-- Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa
olentoa.
-- Ei niinkään inhoittava, -- sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli
tämän onnettomuuden aiheuttaja. -- Minä puolestani pidän äärettömästi
tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.
-- Tässä on, -- jatkoi armoton vendéelais-nainen, -- on Laplacen
antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.
Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.
-- Ja se on näin kuuluva, -- jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset,
kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain
asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä
paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de
Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota
apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa
hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti
koskee"... j.n.e.
-- Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin
lokaan! -- hän lisäsi.
Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.
-- Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä
vastaan niin kauniita tyttöjä! -- sanoi iloisesti parooni du Guénic.
-- Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, --
huomautti rouva du Gua.
-- Eikö mitään? -- sanoi ritari du Vissard. -- Onhan neidillä sentään
maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!
-- Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee
lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, -- huudahti abotti Gudin.
-- Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat
kuoleman, -- virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon
ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.
-- Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? -- kysyi Marie,
ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.
Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä
uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi
päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei
huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan
sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:
-- Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet
sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.
Nuo sanat _mitä ikinä tahdot_, jotka tuo nainen lausui, panivat koko
seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin
takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus
ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.
Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin
salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin
koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen,
tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja
silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen
miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin
kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä
olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja
päättäväiset.
Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli
siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli
jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo,
jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien
katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen
ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt
hänet häpeällisen kohtelun alaisena.
Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän
tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi
takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen
päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai
hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen
sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti
sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka
olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien
käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista.
Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun
sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään
Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:
-- Pierre! Pierre! Pierre, -- hän huusi surkealla äänellä.
Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.
Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien
jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti
de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti,
Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi
ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen
kylmänä.
-- Se koskee niin kovasti!
Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.
-- Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? -- kysyi
Marie.
Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:
-- Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen
hän jatkoi:
-- Kaunis päivä!
-- Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.
Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen,
pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein
mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut
taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät
olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen
Pille-Michelle hänen uhrinsa.
-- Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo
teille kauniin huomenettoman päivän!
Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut
osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi,
kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen,
palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen
kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.
Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain
selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät
pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja
sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:
-- En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka
lähtee viimeiselle taipaleelle.
Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä
sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella
kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja
tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.
-- Huomaatte, -- sanoi kapteeni, -- että kuollut vilkastuttaa elävät.
-- Kas! -- sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, --
olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.
Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.
-- Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs...
Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:
-- Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!
-- Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. --
Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan
jää pois sovitusta kohtauksesta.
-- Kapteeni, -- sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle
hansikkaansa, -- te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan
jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.
-- Olkoon menneeksi! -- vastasi Merle. -- Mutta menettelette
varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo
lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin
taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne
minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se
vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.
-- Mutta hänen olikin hyvin kiire, -- sanoi markiisi.
-- Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta
ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, -- sanoi kapteeni, joka
katosi hämmästyneestä seurasta.
-- No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä
ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? -- kysyi Gars
välinpitämättömästi.
-- Piru vieköön, markiisi, -- sanoi kreivi de Bouvan, -- he ovat joka
tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille
hävyttömyyksiä.
Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo
ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli
kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin
unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:
"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja
epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."
* * * * *
Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin
raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen
oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa.
Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille
huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin
hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien
naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan.
Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka
edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän
muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien
eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei
Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän
tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja
kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.
-- Missä neiti on? -- kysyi kapteeni.
-- En tiedä... Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua
liikkumasta paikaltani.
-- Minne päin he menivät?
-- Tuolle taholle, -- vastasi Francine, viitaten tielle.
Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia
kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen
vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai
heidän sydämensä sykkimään.
-- Oi, se on hän, -- sanoi bretagnetar.
Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden
keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.
-- Heitä on useita! -- huudahti kapteeni. -- Mutta se on
yhdentekevää, eteenpäin vaan!
-- Syöksytte turhaan surman suuhun, -- sanoi Francine.
-- Olenhan jo tänään kerran kuollut, -- vastasi kapteeni iloisena.
Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo
kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.
-- Minä en mene sen kauemmaksi, -- hän virkkoi hiljaa. -- Pierre
kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian.
Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre
näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.
Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin
jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen
pyssyllään:
-- Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset
solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut
nousemaan kuolleista!
-- Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, -- huusi Merle, nähdessään
henkeään uhattavan, -- tässä näet päällikkösi hansikkaan.
-- Sellaisia ovat kummitukset, -- virkkoi chouani. -- Mutta minä en
sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!
Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan
henkitoreissa.
Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan
nämä sanat:
-- Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.
Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen
vaatteensa ja sanoi:
-- Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista
vaatteet päällä.
Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin
käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.
-- Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, -- hän huusi.
Ja hän katosi nopeana kuin lintu.
Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista
seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja
raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet
Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti
Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään
lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi
saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie,
jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin;
mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko
hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä
katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva
ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.
-- Hiton sievä tyttö!... -- hän huudahti raa'an innostuneesti.
Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.
-- Pierre!
-- No mitä?
-- Aikooko hän tappaa neidin?
-- Ei heti, -- vastasi Marche-à-Terre.
-- Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.
-- Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi... hän kuolkoon! -- sanoi
Marche-à-Terre.
-- Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme;
mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen
henkensä.
-- Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.
Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine
jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.
Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli
saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan