Kapina - 20

-- Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset
minua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen,
Normandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä
antamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet
hänen armeijoissaan.
Tyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit
lähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen
ympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta.
Nuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon
kirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.
-- Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka
todella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä
saaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat,
hylkäämään minut...
Rouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard,
parooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan
huudon: "Eläköön kuningas!" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa
epäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian
markiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli
tapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin
aina oli oleva heidän johtajansa.
-- Nyt tanssimaan, -- huusi kreivi de Bouvan, -- tapahtukoon sitten
mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan
Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän
saamme nähdä.
-- Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra
parooni, -- sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille,
-- en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman
päivän työpalkkaa.
Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli
kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä,
jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti,
kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka
uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita
harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.
* * * * *
Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä
innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät
olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet
arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia
toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet,
hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat
mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka
on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista,
jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.
Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin
ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei
mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä
Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat
täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin
Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset
kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän
mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä
onnellisempi.
Naiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti.
Muutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa,
tunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja
tiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen
mahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät
nämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen
keskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka
kostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka
näytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien
kärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia
imartelevia kohteliaisuuksia.
Jo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja
silloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli
surullinen, ja riensi hänen luokseen.
-- Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien
kanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? -- hän sanoi.
Hän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli
niitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä
juuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut
häntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä
nuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä
vakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti
rohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä
ja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui:
-- Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! -- sanoi rouva
du Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta
yrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. -- Oh, markiisi,
antaisin vereni, jos voisin hankkia teille _tuon_ naisen ja saattaa
teidät onnelliseksi hänen kanssaan.
-- Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet
kuoliaaksi?
-- Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän
sylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin
kauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan
muuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä
sydän eksyttää hänet kunnian tieltä.
-- Mitä tulee rakkauteen, -- virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, --
arvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin
häntä vähemmin... ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä
ajattelisi.
-- Tuossa hän on! -- huudahti äkkiä rouva du Gua.
Markiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi
tuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa
valossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen
kasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa
niissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti,
hymyillen tälle naisviekkaudelle.
-- Mille te nauratte? -- kysyi kreivi de Bouvan.
-- Puhkeavalle saippuakuplalle! -- vastasi rouva du Gua hilpeänä.
-- Markiisi ihmettelee tänään -- jos saa luottaa hänen sanoihinsa
-- että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta
tuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil.
Tiedättehän?
-- Tuohon naikkoseen?... -- virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. --
Rouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on
velvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että
tuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.
-- Herra kreivi, -- sanoi markiisi värähtelevällä äänellä -- kumpaa
kunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa
antamaanne?
Samassa kaikuva ääni kuulutti neiti de Verneuilin tulon. Kreivi
riensi ovelle ja tarjosi käsivartensa tuntemattomalle kaunottarelle,
osoittaen mitä syvintä kunnioitusta. Sitten hän vei hänet salin
poikki, vieraiden heitä uteliaasti katsellessa, esitti hänet
markiisille ja rouva du Gualle ja sanoi hämmästyneelle johtajalle:
-- Pitää uskoa ainoastaan tämänpäiväistä sanaani.
Rouva du Gua kalpeni, nähdessään tämän onnettomuutta ennustavan
nuoren naisen, joka jäi hetkeksi seisomaan, luoden ylpeitä katseita
tähän seuraan, josta haki Vivetièren linnan pöytävieraita. Hän odotti
kilpailijattarensa väkinäistä tervehdystä, ei katsonut markiisiin,
vaan antoi kreivin viedä hänet kunniasijalle rouva du Guan viereen,
jolle suosiollisesti hiukan nyökäytti päätään. Rouva du Gua seurasi
viekasta naisvaistoaan siinä, ettei näyttänyt närkästystään, vaan
hymyili ystävällisesti. Neiti de Verneuilin omituinen puku ja
harvinainen kauneus nostivat hetkeksi ihailun muminan koolla olevassa
seurassa. Kun markiisi ja rouva du Gua käänsivät katseensa Vivetièren
vieraisiin, huomasivat he, että heidän ilmeensä kuvastivat vilpitöntä
kunnioitusta, ja että jokainen näytti yrittävän jälleen saavuttaa
loukatun parisittaren suosion. Molemmat toisiaan vihaavat naiset
olivat nyt vastatusten.
-- Mutta tämähän on sulaa taikaa, armollinen neiti! Eipä kukaan muu
kuin te voi näin yllättää ihmisiä. Kuinka olette voinut tulla vallan
yksin? -- virkkoi rouva du Gua.
-- Vallan yksin, -- toisti neiti de Verneuil. -- Siis ei teidän tänä
iltana tarvitse ampua kuoliaaksi ketään muuta kuin minut, armollinen
rouva.
-- Suokaa minulle anteeksi, -- jatkoi rouva du Gua. -- En voi sanoin
ilmaista, kuinka iloitsen teidän jälleennäkemisestänne. Olen todella
tuntenut omantunnontuskia teille tekemästäni vääryydestä, ja olen
toivonut tilaisuutta sitä hyvittääkseni.
-- Mitä tulee teidän minulle tekemäänne vääryyteen, annan sen teille
kernaasti anteeksi, mutta minulla on omallatunnollani niiden sinisten
kuolema, jotka te salakavalasti murhautitte. Saattaisin kenties vielä
valittaa kirjevaihtonne jyrkkyyttä... mutta annan teille anteeksi
kaiken minulle tekemänne palveluksen tähden.
Rouva du Gua joutui aivan suunniltaan tuntiessaan kilpailijattarensa
painavan kättänsä, kun tämä vielä lisäksi hymyili hänelle ärsyttävän
ystävällisesti. Markiisi oli pysynyt liikkumattomana, mutta nyt hän
tarttui rajusti kreivin käsivarteen.
-- Te olette halpamaisesti pettänyt minut, -- hän sanoi hänelle, --
ja olette pannut kunnianikin epäilyttävästi alttiiksi. Mutta minä en
ole mikään lapsellinen houkkio, minun täytyy riistää teiltä henki,
tai teidän minulta.
-- Markiisi, -- vastasi kreivi ylpeänä, -- olen valmis antamaan
teille kaikki ne selitykset, joita haluatte.
Ja he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin
olivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat
oivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa
tanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.
-- Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille
tehnyt ansaitakseni...? -- kysyi rouva du Gua purren huuliaan
raivoissaan.
-- Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean
luonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä
kuolemaan!... Suon hänet kernaasti teille.
-- Mitä siis olette tullut etsimään täältä? -- kysyi rouva du Gua
viekkaasti.
-- Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte
minulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen
rauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee
teidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.
Rouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella
herttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat
toisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.
-- Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että
olette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin
vähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, --
hän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien
halua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon
käden sametinpehmeän hienouden. -- Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin
luonteen, -- hän jatkoi viekkaasti hymyillen, -- no niin, hän olisi
pettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.
-- Vai niin!
-- Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä
ainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota
Hänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.
-- Vai niin, vai niin!...
Neiti de Verneuil ei lisännyt sanaakaan tähän ivalliseen
huudahdukseen. Nuori ja kaunis ritari du Vissard, joka hehkui
halusta saada anteeksi sen merkin, jonka hän oli Vivetièressä
antanut häpäisemiseen, lähestyi neiti de Verneuiliä, pyysi häntä
kunnioittaen tanssimaan, ja parisitar ojensi hänelle kätensä ja
riensi ottamaan osaa katrilliin, jossa rouva du Guakin tanssi mukana.
Näiden muiden naisten puvut muistuttivat maanpakoon karkoitetun hovin
muoteja, jonka mukaista oli puuteroida tai kähertää hiukset, ja ne
näyttivät naurettavilta, kun niitä vertasi samalla komeaan, hienoon
ja yksinkertaiseen pukuun, jonka käyttämiseen neiti de Verneuilillä
muodin nojalla oli oikeus, vaikka naiset puheissaan sitä tuomitsivat,
mutta itsekseen kadehtivat. Miehet taas eivät ollenkaan tarpeeksi
voineet ihailla näin luontevasti kammattuja ja koristettuja hiuksia
ja pukua, jonka viehätys piili sen muotojen sopusuhtaisuudessa.
Nyt palasivat markiisi ja kreivi tanssisaliin ja osuivat neiti de
Verneuilin taakse, joka ei kääntynyt. Ellei vastapäätä häntä oleva
peili olisi hänelle ilmoittanut markiisin läsnäoloa, olisi hän
sitä aavistanut rouva du Guan elkeistä, joka osasi huonosti kätkeä
näennäisesti välinpitämättömällä ilmeellä sitä kärsimättömyyttä,
joka hermostutti häntä hänen odottaessaan ennemmin tai myöhemmin
näiden kahden kilpailijattaren välillä puhkeavaa taistelua. Vaikka
markiisi keskusteli kreivin ja kahden muun henkilön kanssa, hän
kuitenkin kuuli niiden tanssivien naisten ja miesten puheet, jotka
tanssiasemien vaihtuessa hetkeksi tulivat seisomaan neiti de
Verneuilin ja hänen vierustoveriensa paikoille.
-- Oh, hyvä Jumala, niin, armollinen rouva, tuo nainen on todella
tullut yksin, -- sanoi muuan.
-- Täytyypä olla hyvin rohkea, -- sanoi nainen.
-- Mutta jos minulla olisi tuollainen puku, luulisin olevani alasti,
-- huomautti toinen nainen.
-- No, eipä itse puku juuri ole säädyllinen, mutta tuo nainen on niin
kaunis, ja se sopii hänelle mainiosti!
-- Katsokaahan, minä oikein häpeän hänen täydellistä
tanssitaitoaan. Eikö hän teidän mielestänne ole kokonaan oopperan
balettitanssijattaren näköinen? -- virkkoi tuo kateellinen nainen.
-- Luuletteko hänen tulleen tänne tekemään sopimuksia ensimäisen
konsulin nimessä? -- kysyi kolmas nainen.
-- Eipä hän suinkaan tuo neitseellistä viattomuutta myötäjäisinä
pesään, -- ilkkui tanssiva nainen.
Gars kääntyi äkkiä nähdäkseen sen naisen, joka oli lausunut tuon
ilkeän parjauksen, ja silloin rouva du Gua katsoi häneen, kasvoissa
ilme, joka selvästi sanoi: "Siinä näette, mitä tuosta naisesta
ajatellaan."
-- Armollinen rouva, -- sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle
kilpailijattarelle, -- toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet
riistää häneltä hänen viattomuutensa.
Tämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville
anteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän
sitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa,
kuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti
de Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä
keskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen
hyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.
-- Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia
lähettiläitä! -- sanoi hänen kavaljeerinsa.
-- Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, -- huomautti
parisitar.
-- Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! -- virkkoi
aatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.
-- Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, --
sanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.
-- Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? -- kysyi markiisi.
Mutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen,
jättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi
katseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen
ja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi
esiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan
niistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista
täydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin
muisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä
hinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi
hänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään
nousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi
rajusti kreivin kättä ja poistui.
"Hän on siis poissa?" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan
paikalleen.
Kreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun
toi sieltä Garsin hänen luokseen.
"Hän on minun vallassani", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta
markiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.
Yhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja
sanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies
näytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili
siitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti
maksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden
arvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki
enemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki
Vivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili
anteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta
onnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka
parisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt
häntä ympäröivää ryhmää.
"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu", ajatteli Marie, "eikä hän
tahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin ".
Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin
tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä
toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi
osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin
yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan
huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin
juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän
sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet
rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut
lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt
väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat
hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori
parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti
rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.
-- Täällä on hirveän kuuma, -- hän sanoi seuralaiselleen. -- Huomaan,
että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää
minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää... täällä
ihan tukehdun.
Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa
istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka
sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie
oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet,
ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan
entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä,
että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin
tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta
päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin
sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta
kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen
ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:
-- Ettekö siis anna minulle anteeksi?
-- Rakkaus, -- vastasi Marie kylmästi, -- ei anna anteeksi mitään,
tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, -- hän lisäsi, huomatessaan hänen
ilosta säpsähtävän, -- täytyy rakastaa...
Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt
jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä.
Markiisi seurasi sinne Marieta.
-- Tahdotteko kuulla minua? -- hän huudahti.
-- Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut
tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette
lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.
-- No niin, -- sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen
Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, -- sallikaa minun puhua
ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.
Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen
ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui,
irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin
hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat
kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen,
sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka
samalla on rohkea.
-- Te todistatte minulle täten, -- hän sanoi koettaen saada hänet
heittämään pois hiilen, -- että saattaisitte minut mitä julmimman
kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion
vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen,
joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!
-- Se on totta, -- hän sanoi, -- että olen ollut teille julma;
mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan
voi unhoittaa. Kuulkaahan minua... Minut petettiin halpamaisesti,
mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka
todistivat teitä vastaan...
-- Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?
Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta
osoittavan liikkeen ja nousi.
-- Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te...
-- Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette
mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.
Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua,
pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja
hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata
tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.
-- No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? -- Hän ratkoi
nenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut
syvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.
Rouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin
ja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion
hän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin
liikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän
liikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.
-- Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin
myöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen,
-- sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.
-- Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?
-- Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko
rankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? --
Olen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, -- hän
virkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan,
joka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille
tikariaan.
"Mitähän kaikki tämä merkitsee?" ajatteli rouva du Gua.
-- Mutta, -- jatkoi Marie, -- te rakastatte minua vielä... Ainakin
haluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, --
hän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, -- on sen minulle todistanut.
Minä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun
täältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina
synninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut
takaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko
maailmaa: nyt voin kuolla.
-- Te siis vielä rakastatte minua? -- sanoi markiisi.
-- Olenko sanonut sellaista? -- vastasi Marie ilkkuen, ilolla
seuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti
saapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. -- Eikö minun
kenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen
pelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi,
hän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa,
omaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän
mieleenne.
Markiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti
rajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun
luuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.
-- Kas vaan, te punnitsette asiaa? -- virkkoi neiti de Verneuil
katkerasti hymyillen.
-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- teidän epäilynne oikeuttaa minun
epäilyni.
- Lähtekäämme täältä! -- huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan
oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.
Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa
epätoivoon sai hänet viipymään.
-- Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? -- kysyi markiisi, tarttuen
hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.
-- Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä
hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne
vilpittömyyteen nähden?
-- Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin
pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne,
sensijaan että väijyisitte henkeäni!...
-- Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua!
-- hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.
-- No niin, -- sanoi markiisi ollen suunniltaan, -- ota henkeni,
mutta kuivaa kyyneleesi!
-- Oi, rakkaani, -- huudahti Marie tukehtuneesta, -- noita sanoja,
tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni
sinun onnesi edelle omasta onnestani! -- Mutta, -- hän jatkoi, --
pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte
niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin
mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En
joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi
kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain
petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä,
-- näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen
liikkuvaa poimua.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan
juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen
tuoksun.
-- Valmistakaa kaikki matkaamme varten, -- hän sanoi; -- saattakaa
minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä!
Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen
uskoa itsenne minulle?
-- Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää
ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen
te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.
-- No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun
nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon
täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota
olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat.
Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.
He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi
sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin
saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo,
hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti -- kaikki
tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee
sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen
ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän
valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja
kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat
intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua
odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.
-- Herra kreivi, -- sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, -- menkää
tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni;
ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta
saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.
"Kostoni käy minulle kalliiksi", -- hän ajatteli nähdessään kreivin
poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."
* * * * *
Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa
vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka
hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi,
käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut
edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta.