Kapina - 22

olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous
on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen
ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen
heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin
älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen
tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan
pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me
viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla
on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin
chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon.
Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina
pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla
Robespierren ja Dantonin puolella...
-- Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! -- sanoi neiti de Verneuil.
-- Joutavia, -- vastasi Corentin; -- onhan hän kuollut, unhoittakaa
hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä
hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin
miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä
voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt
ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne!
Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa
mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että
tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä
epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin
liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa...
Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista
ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon
nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että
hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen
kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään
todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut
omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen
salaisuuttaan.
-- No niin, -- hän vastasi, -- olette arvannut oikein, Corentin.
Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin
sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää
kätkevän ansan.
-- Mutta, -- vastasi Corentin, -- sanoittehan meille eilen, että hän
saattoi teidät Fougères'en asti... Jos hän olisi tahtonut käyttää
teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.
-- Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän
tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se
alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin
tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä
rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään
Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa...
Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä
tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle,
Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa
tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea
sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt
teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin
vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:
-- Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani
valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.
-- Suostun siihen, -- sanoi Marie. -- Mutta luvatkaa minulle, kautta
kunnianne... oh, en siihen luota!... kautta autuutenne, mutta ettehän
usko Jumalaan! Kautta sielunne... mutta teillä ei sitä ehkä ole!
Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne?
Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin
henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!
Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de
Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri,
jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat
laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä
syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen,
joka ei ollut aivan vailla notkeutta.
* * * * *
Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin
palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta
ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa
polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä
polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän
riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa
vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.
Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi
Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili
taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen,
jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut
tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan
mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut
jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut
vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja
raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa
fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin
chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni
tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.
Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon
paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät,
kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi
puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi
metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään
chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat
Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten
sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä
tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon
aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa
pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen
ihastuminen sotaan.
Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja
Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka
ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita
tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä
ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset,
kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa
johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet
seurasivat ryhmästä ryhmään.
Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut
pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen
muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön
näköinen, jota se esittää.
-- No, mitä uutta kuuluu? -- kysyi häneltä Corentin.
-- Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, --
vastasi päällikkö.
-- Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi Corentin.
-- Sen hyvin näkee, kansalainen, -- sanoi Gudin. Ivalliset
naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.
-- Luuletko, -- kysyi Corentin, -- ettei Ranskaa voi palvella muuten
kuin pistimillä!
Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön
puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.
-- Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan
olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne
valloittamaan Fougères'ta.
-- Florigny! -- huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. -- Tuo kohtaus
ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny,
Mayennen tiellä?
-- Ei ole kahta Florignyta, -- vastasi nainen, osoittaen hänelle
Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.
-- Haetteko te markiisi de Montaurania? -- kysyi Corentin päälliköltä.
-- Vähän häntäkin, -- vastasi Hulot äreästi.
-- Markiisi ei ole Florignyssa, -- huomautti Corentin. -- Lähettäkää
sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää
luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.
-- Hän on liian viekas ollakseen hullu, -- huudahti Hulot nähdessään
Corentinin pitkin askelin poistuvan. -- Hän on todella urkkijain
kuningas!
Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit
astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta,
jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti
puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä
juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta
Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja
noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.
Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut
hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle
urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista.
Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän
riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti
epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla,
että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin,
Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne
ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka
tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin
herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja
hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan
takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.
-- Kas vaan, -- huudahti Corentin, -- sinun muka piti lähteä
Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!... Olenpa
aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta
kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.
Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat
kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot
oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.
-- Seis, herra kenraali! -- hän huusi päällikölle, joka kääntyi.
Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten
kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti
joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja
huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:
-- Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa.
Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen.
Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin
ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet.
Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole
hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman
kirottuja "pöllö"-sotureitaan. -- Gudin, -- hän sanoi nuorelle
fougèresläiselle, -- riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että
hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen
roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät.
Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia
ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. -- Hitto vieköön, kuinka
tuo poika kipaisee tiehensä! -- hän virkkoi, nähdessään Gudinin
juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. --
Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!
Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista
kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski
nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan
harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin
portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän
Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten
hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista
Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän
laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi
käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.
Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön
kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi
joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n
hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon
tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson
puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan
kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat
Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.
Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena
yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen
kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin
erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa
sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan
kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki
niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi
vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten,
että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen
Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden
kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna
ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.
-- Hän on viekas, tuo vanha kettu! -- huudahti Corentin, kun hänen
näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa
välkkyneet pistimenkärjet. -- Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi
toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät
molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin
konnankuje... Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!...
Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia
saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen
muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja
hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän
yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat
hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat
puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan
omenapuun juurelle.
Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita
Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät
olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai
kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse,
jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta
maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta
näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa
miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.
-- Vaiti! siinä he ovat, -- sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti
päätään. -- Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat
pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä,
hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!
Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen
pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran
kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?"
ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin
miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen
kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat
yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja
vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät
uudelleen panostaa aseensa.
-- Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! -- huudahti nuori
aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut.
-- Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme
taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.
Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.
-- No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä
rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! -- huusi Beau-Pied
surullisena.
-- Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät,
kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä.
Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? -- kysyi Gudin.
-- Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata
meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet
rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli,
jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja
levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota
mökkiä, josta näette nousevan savua.
-- Hyvä! -- huusi Gudin. -- Vetäytykää te, -- hän sanoi kahdeksalle
soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa
sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää
vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä
on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista
koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään
teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä
tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä,
jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän
valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman
solmua.
Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle
ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied
oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen
tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka
usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä
tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.
Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan
saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan
oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi
hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja
hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen
vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten
pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän
huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja
kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias
poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista
piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.
Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas
toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä
nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli
tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt
uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin
eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei
hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta
tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti
tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon
pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät.
Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti
paljas iho esiin.
-- Hoi, eukko, -- sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen
häntä, -- missä on Gars?
Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät
pellon aitauksen yli.
-- Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä
tulitte, -- vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon
sotilasjoukkoon.
-- Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin,
sinä vanha harakka? -- virkkoi Hulot raa'asti. -- Kautta Pyhän Annan,
oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?
-- En ymmärrä, mitä sanotte, -- vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan
työtään.
-- Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä
takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? -- huusi Hulot.
Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen
katseen sotureihin, vastaten:
-- Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä
seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä
pitkin tuolla notkossa.
-- Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä
nenällään! -- Katsohan, vanha varis!
Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä
takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut,
univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.
-- Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on
lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita?
-- virkkoi Hulot vihaisena.
-- Anteeksi, -- vastasi nainen; -- mutta tähän maailman aikaan
ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan
kotoisin? -- hän kysyi.
-- Saint-Géorges'sta, -- huusi pari kolme fougèresläistä
Ala-Bretagnen murteella, -- ja olemme nälkään kuolemaisillamme.
-- No hyvä, -- jatkoi nainen, -- näettekö savun tuolla? Se on minun
taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne
ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on
vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään
tulee meille, -- hän lisäsi ylpeänä.
-- Kiitos, vaimo hyvä, -- sanoi Hulot. -- Eteenpäin miehet, saakeli
soikoon, -- hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. -- Nyt hän on
käsissämme!
Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi
osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin
kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo
kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja
vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:
-- Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että
nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja...
Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa!
-- hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja
piikkiherne-pensastoon.
* * * * *
Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen
kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat
toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa.
Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon
puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin
rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina
kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään
puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin
nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan
ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.
"Oi, rakastan häntä liiaksi", -- hän ajatteli kokien sielussaan
epätoivonsekaista tunnetta. -- "Tänään ehkä en enää voi hillitä
itseäni..."
Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä
oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti;
mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti
häntäänsä ja vaikeni.
Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta
ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie
hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut
parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan.
Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja
poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle
asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua
pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella
puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät
rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen
ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin
epätasaisuudet.
Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti
de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta
vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa
Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä,
jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä
harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona
luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän
yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet
miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota
pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen,
että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi,
ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa
ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.
Onnettomuutta liiteli ilmassa.
Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti
veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili
aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.
"Se on hän!" ajatteli Marie.
Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa
vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet
niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie
syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä
ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen
pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä
kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli
ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti
heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se
oli hekkumaa.
-- Herra markiisi, -- sanoi vihdoin neiti de Verneuil
ääni liikutuksesta värähdellen, -- ainoastaan huoli teidän
turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.
-- Minun turvallisuuteniko? -- hän kysyi katkerana.
-- Niin, -- hän vastasi. -- Niin kauan kuin minä oleskelen
Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi,
voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää
hakeko minua sieltä.
-- Matkustatte pois, armaani!... Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.
-- Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?... Entä siniset?
-- Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?
-- Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun
luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun
kanssani.
-- Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?
-- Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista... Onhan minullakin
ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.
-- Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota
ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä
jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa
yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?
-- Rakastan, -- hän vastasi.
-- Tule siis omakseni.
-- Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen
osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani?
Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan
teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun
osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties...
-- Mutta jos minä en pelkää mitään?
-- Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä
minun asemassani?... Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää
laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla
kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?...
Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa
korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko
te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta
heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka
tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos
minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne,
kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on
ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä
sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta
tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte