Kapina - 09

-- No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus,
jos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme
täällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään
koko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut
helvettiin!
Paholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti
pahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin
Marche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti
jonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut
hurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut
velvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät
äkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman
naisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi
omalla tavallaan chouanin vaikenemisen.
-- Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? -- hän kysyi
häneltä, soimaava sävy äänessä.
Nämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä
musta kuin korpin siipi.
-- Oletko vielä vapaa? -- hän kysyi mutisten niin hiljaa, että
Francine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.
-- Olisinko muutoin tässä?... -- vastasi tyttö täynnä paheksumista.
-- Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet
teillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen.
Oi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis
neiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani -- voinhan sen sinulle
sanoa -- on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä
kaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta
riksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on
kaksituhatta livreä säästöjä.
Mutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat
Marche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.
-- Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, -- hän vastasi. --
Jokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.
-- Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta
Marche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut
Jumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.
-- Ja miten minun käy? -- kysyi nuori nainen surullisena.
Marche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä
näyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka
valuivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja
kumea voihkina nousi hänen rinnastaan.
-- Pyhä Anna!... Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle
seitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?... Oletpa sinä suuresti
muuttunut!
-- Rakastan sinua yhä vielä, -- sanoi chouani äkkiä.
-- Sitä en usko, -- kuiskasi Francine, -- kuningas käy minun edelläni.
-- Jos katsot minuun noin, -- sanoi Marche-à-Terre, -- lähden tieheni.
-- No hyvä, -- sanoi tyttö surullisena, -- hyvästi sitten.
-- Hyvästi, -- toisti Marche-à-Terre.
Hän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki
ristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.
-- Pille-Miche, -- sanoi hän toverilleen, -- tässä kirotussa pimeässä
ei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?
-- Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!... -- vastasi Pille-Miche
kopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.
Hän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn
keilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa,
minkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani
kohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka
sotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten
kovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki.
Hyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä,
joka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti
seitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo
jauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän
teki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja
sieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.
-- Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on
liikaa, -- sanoi itara Pille-Miche.
-- Mars matkaan! -- huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.
Kolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien
alle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä,
ja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan
ulos kedolle.
Poistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti
de Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet
näihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään
emäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri
oli antanut käskyn murhata hänet. "Epäilyksenalainen" mies istuutui
vastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä
lähtivät joutuin liikkeelle.
Aurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät
maaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta.
Monet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi
enteiksi.
Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa
vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen
tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa
ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut.
Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin
väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei
hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen
välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta.
Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen
ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka
rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon
nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä
koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja
haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty
viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt
kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan
moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.
Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää
matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin
hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin
hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa
kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan
tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja
sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja
häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan
kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien
läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas
vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen
silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja
kaulan himmeän hipiän.
Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja
kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi
ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa!
Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen,
ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa
mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on
kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden
luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa
poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä
silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä.
Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen
pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset
vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi
puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta
arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli
ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä
sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten
välittäjäksi.
Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista
katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli
saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta
jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta
ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.
-- Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne
meriväkeen? -- hän kysäisi. -- Ettekö täten tuominnut itseänne
alituisen levottomuuden uhriksi?
-- Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina
vavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.
-- Nuori herra on kovin teidän näköisenne.
-- Siltäkö teistä tuntuu?
Tämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin
todella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia
luulotellulle äidille.
Tämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa
loi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä
ilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan
esiintymiseen.
-- Neiti, -- sanoi nuori mies, -- te erehdytte. Merimiehet eivät
ole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi
vihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu,
että pysymme lemmityillemme uskollisina.
-- Niin, tietysti pakosta, -- vastasi neiti de Verneuil nauraen.
-- Se on joka tapauksessa uskollisuutta, -- huomautti rouva du Gua
melkein synkkänä.
Keskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat
ainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa
henkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta
näennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä
toisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti
heitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus
ja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa
saivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos
saattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että
kauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.
Matkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea
hitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja
ehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä
käytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren
suostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.
-- Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? -- Marie kysyi rouva
du Gualta. -- Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?
-- Tuo kiemailijatar! -- mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.
Marie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän
matkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut
intohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun
jäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli
tämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa
kanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen,
tuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen
henkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston
huomatuille miehille.
Mutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa
nuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia
hänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että
etupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin
aatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin
hänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen
miellyttämishalun.
Vaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa
ne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan.
Mutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan
arvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja
hänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti
leikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan
ulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta
sielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.
Tämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta
siitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti
liikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli
seurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet
nopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä
hänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien
hienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa
yhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen
vivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään
sieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka
tuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle
rakkaudelle.
Vaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna
kuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika
loivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä
vivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta;
sitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän
tuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla
matkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin
heidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori
mies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan
tuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten
mies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.
-- Oletteko huomannut, neiti, -- virkkoi hän, kuinka vähän tunteet
näinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki
ympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan
herää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään
elinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin
syöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin
kansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla
tulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen
Parisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus
merkitsi.
-- Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, -- vastasi
neiti de Verneuil, -- sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.
Ja luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan
heidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:
-- Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman
hyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!
-- Mitä te minusta ajattelette? -- kysyi nuori mies hetken
vaiettuaan. -- Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.
-- Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?... --
huomautti neiti nauraen.
-- Te ette vastaa, -- virkkoi mies kotvan kuluttua. -- Pitäkää
varanne, vaikeneminen on usein vastaus.
-- Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä
Jumala! te olette jo sanonut liikaa.
-- Oh! jos arvaamme toistemme ajatukset, -- jatkoi nuori mies
hymyillen, -- olen saavuttanut enemmän kuin mitä rohkenin toivoa.
Neiti de Verneuil alkoi hymyillä niin suloisesti, että näytti
alistuvan siihen lemmentaisteluun, jolla jokainen mies kernaasti
uhkaa naista. He vakuuttivat silloin toinen toiselleen, puoleksi
vakavasti, puoleksi leikillisesti, että heidän oli mahdoton koskaan
olla toinen toiselleen muuta, kuin mitä sinä hetkenä olivat.
Nuori mies saattoi antautua intohimon valtaan, jolla ei ollut
tulevaisuutta, ja Marie saattoi sille nauraa. Kun he sitten näin
olivat pystyttäneet välilleen kuvitellun aitauksen, näytti kumpikin
hyvin kärkkäästi tahtovan hyväkseen käyttää sitä vaarallista
vapautta, josta olivat keskenään sopineet.
Marie survaisi äkkiä jalkansa kiveen ja kompastui.
-- Käsivarteni, jos suvaitsette, -- sanoi nuori mies. -- Täytyyhän
minun, te huimapää. Te kävisitte liian ylpeäksi, jos kieltäytyisin.
Näyttäisihän silloin siltä, kuin teitä pelkäisin.
-- Oi, neiti, -- vastasi nuori mies, painaen hänen käsivarttaan,
saadakseen hänet tuntemaan, miten rajusti hänen sydämensä sykki, --
te saatatte minut ylpeäksi tästä suosiosta.
-- No hyvä, minun auliuteni on riistävä teiltä harhaluulot.
-- Tahdotteko jo suojella minua niiden tunteiden vaaralta, jotka
herätätte?
-- Herjetkää jo latelemasta minulle noita pieniä mielistelyjä
ja katukäytävä-sukkeluuksia. Minulle ei ole hauskaa tavata
teidänluonteisessanne miehessä houkkioiden henkevyyttä. Katsokaahan!
yllämme kaareutuu ihana taivas, olemme maan sydämessä; edessämme,
yllämme kaikki on suurta. Te tahdotte sanoa minulle, että olen
kaunis, eikö niin? mutta johan silmänne sen minulle todistavat,
ja muuten sen jo tiedänkin; mutta minä en ole niitä naisia,
joita kohteliaisuudella imarrellaan. Tahtoisitteko kenties puhua
minulle _tunteistanne_? -- hän jatkoi katkeran ivallisesti. --
Oletatteko todella minua niin typeräksi, että uskoisin äkillisten
mieltymyksentunteiden olevan tarpeeksi voimakkaita hallitsemaan koko
elinaikaa yhden aamuhetken muistolla?
-- Ei aamuhetken, vaan kauniin naisen muistolla, joka nainen on
osoittautunut jalomieliseksi.
-- Unhoitatte, -- huomautti nuori neiti, -- paljoa suuremmat
viehätyspuolet, nimittäin tuntemattoman naisen, jossa kaikki
pakostakin näyttää eriskummaiselta: nimi, sääty, asema, ja hengen ja
esiintymistapojen vapaus.
-- Ette suinkaan ole minulle tuntematon, -- huudahti mies, --
olen voinut arvata ominaisuutenne, jotka ovat täydelliset yhtä
lukuunottamatta, jonka soisin teillä olevan, nimittäin että enemmän
luottaisitte rakkauteen, jota heti alussa olette herättänyt.
-- Voi, te seitsentoistavuotias nuorukais-parka, te puhutte jo
rakkaudesta! No niin, olkoon menneeksi. Onhan tämä samanlainen
keskustelunaine kahden ihmisen kohdatessa kuin esim. sadesää ja
kaunis ilma, miksemme valitsisi sitä! Ette ainakaan minussa tule
huomaamaan teeskenneltyä vaatimattomuutta, ettekä pikkumaisuutta.
Saatanhan kuulla tuon sanan punastumatta, se on lausuttu minulle niin
monta kertaa ilman sydämen vakaumusta, että se on muuttunut melkein
merkityksettömäksi minulle. Sitä on toistettu minulle teattereissa,
kirjeissä, seuraelämässä, kaikkialla; mutta en ole missään tavannut
sellaista, joka olisi vastannut tuota suuremmoista tunnetta.
-- Oletteko sitä etsinyt?
-- Olen.
Tämän sanan hän lausui niin huolettomasti, että nuori mies
hämmästyneenä katsoi Mariehin, ikäänkuin hänen mielipiteensä tämän
naisen luonteesta ja todellisesta asemasta äkkiä olisi muuttunut.
-- Neiti, -- hän sanoi huonosti salaten mielenliikutustaan, --
oletteko neito vai vaimo, enkeli vai pahahenki?
-- Olen kumpaakin, -- vastasi Marie nauraen. -- Eikö aina ole
jotakin pirullista ja samalla enkelillistä nuoressa naisessa, joka
ei ole rakastunut, joka ei rakasta ja joka kenties ei koskaan tule
rakastamaan?
-- Ja oletteko tällä tavoin onnellinen? -- sanoi nuori mies, muuttaen
äänensä ja käytöksensä vapaaksi, ikäänkuin jo olisi herjennyt yhtä
suuresti kunnioittamasta vapauttajatartaan.
-- Onnellinenko, -- virkkoi Marie, -- en toki. Kun joskus ajattelen,
että olen yksin ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien pauloissa,
jotka pakoittavat minut teeskenteleväksi, kadehdin miesten
etuoikeuksia. Mutta ajatellessani kaikkia niitä keinoja, jotka luonto
on antanut meille vallataksemme teidät, miehet, niin voimakkaihin
näkymättömiin verkkoihin, ettei yksikään teistä voi niitä vastustaa,
silloin osani täällä maan päällä näyttää minusta hymyilevältä; sitten
taas se äkkiä näyttää minusta pieneltä, ja tunnen, että halveksisin
miestä, joka antaisi tavallisten viekoituskeinojen lumota itsensä.
Sanalla sanoen, joskus huomaan ikeemme, ja se minua miellyttää,
mutta myöhemmin se taas tuntuu minusta inhoittavalta, ja kapinoin
sitä vastaan. Milloin tunnen sisälläni tuota uhrautuvan antaumuksen
tarvetta, joka saattaa naisen niin ylevän kauniiksi, milloin taas
minussa herää riuduttava hallitsemishimo. Ehkä se on sitä hyvän ja
pahan voiman taistelua, joka aiheuttaa jokaisen olennon elämän täällä
maan päällä. Enkeli ja pahahenki -- te sen sanoitte. Oi, en vasta
tänään ole oppinut tuntemaan kaksinaista luontoani... Kuitenkin me
naiset ymmärrämme puutteellisuutemme vielä paremmin kuin te miehet.
Vaisto saa meidät odottamaan joka seikasta täydellisyyttä, jota
epäilemättä on mahdoton saavuttaa. Mutta, -- hän jatkoi, katsoen
taivasta ja huoaten, -- se, mikä saattaa meidät suuriksi teidän
silmissänne...
-- Niin, mikä se on? -- kysyi nuori mies.
-- Se on se, että me naiset kaikki enemmän tai vähemmän taistelemme
epätäydellistä kohtaloa vastaan.
-- Miksi siis eroamme tänä iltana?
-- Ah, -- sanoi Marie hymyillen, huomatessaan nuoren miehen
intohimoisen katseen, -- nouskaamme taas ajoneuvoihin, raitis
maaseudun ilma ei ollenkaan sovi meille.
Marie kääntyi äkkiä, nuori mies seurasi häntä ja painoi hänen
käsivarttaan tavalla, joka ei juuri todistanut kunnioitusta, vaan
sen sijaan sekä rajun intohimoisia pyyteitä että ihailua. Marie
alkoi astua nopeammin; merisoturi arvasi, että hän tahtoi välttää
kenties vastenmielistä selitystä, mutta tämä saattoi hänet entistään
tulisemmaksi, hän päätti panna alttiiksi kaiken saavuttaakseen tämän
ensimäisen suosionosoituksen ja virkkoi hänelle katsoen häneen
ovelasti:
-- Tahdotteko, että ilmaisen teille salaisuuden?
-- Sanokaa pian, jos se koskee teitä.
-- Minä en ollenkaan ole tasavallan palveluksessa. Minne suuntaatte
matkanne? Minä seuraan teitä.
Tämän kuultuaan Marie värisi rajusti, veti pois käsivartensa ja
peitti molemmilla käsillään kasvonsa, salatakseen punan tai kenties
kalpeuden, joka todisti hänen kiihtymystään; mutta yhtäkkiä hän taas
paljasti kasvonsa ja sanoi ääni värähdellen:
-- Te olette siis alkanut samoin kuin olisitte lopettanut: te olette
pettänyt minut.
-- Se on totta, -- sanoi hän.
Tämän vastauksen kuultuaan Marie de Verneuil käänsi selän kookkaita
postivaunuja päin, joita kohti juuri olivat astuneet, ja alkoi
melkein juosta.
-- Mutta, -- huomautti nuori mies, -- sanoittehan juuri, ettei kävely
raittiissa ilmassa sovi teille.
-- Se on muuttunut, -- virkkoi nuori nainen vakavasti ja astui
edelleen, ollen myrskyisten ajatusten raatelemana.
-- Te vaikenette? -- sanoi tuntematon nuori mies, jonka sydämen
täytti tuollainen levottomuus, joka johtuu iloisen seikan
odottamisesta.
-- Oh, -- sanoi Marie lyhyesti, -- murhenäytelmä on alkanut liian
pian.
-- Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?
Nuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein,
joissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi
läpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti
niin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.
-- Kuka te olette? -- hän kysyi nuorelta mieheltä. -- Mutta tiedänhän
sen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette
kuninkaallismielisten johtaja, "Garsiksi" mainittu? Entinen Antunin
piispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan
aavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.
-- Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?
-- Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo
olen pelastanut hänen henkensä?
Hän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.
-- Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle,
että minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä
teitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette
kuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen
olisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä
pelastanut, ja ellen...
Hän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen
taistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi
tuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä
selville.
-- Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, -- sanoi
Marie.
Hän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.
-- Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette,
-- hän virkkoi. -- Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle
koko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon
sotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias...
-- Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren
tuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte
minut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin
huviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa
uteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia
kysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin
hyvin ymmärtää?
-- Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, -- virkkoi
nainen vakavasti. -- Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta
vaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin
olette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.
He astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden
vallitessa.
-- Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni,
-- huomautti sitten nuori mies.
-- Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette
lapsi, -- hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, -- ja herätätte minussa
surkua.
Se, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen
salaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden
välillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa
voimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen
vihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen
sydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de
Verneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan
nuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi
riistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.
-- Minkätähden, -- sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän
hajamielisenä suostui, -- minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi
tälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?
Neiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.
-- Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen
haihduttaa sen? -- jatkoi nuori mies.
-- Sanokaa minulle nimenne.
Nuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin.
Äkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt
tärkeän päätöksen.
-- Herra markiisi de Montauran, -- sanoi hän arvokkaasti, voimatta
kokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä
hermostuneesti vavahtelemaan, -- kuinka kalliiksi se käyneekin
minulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän
palveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut
ovat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä
molempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten
puolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan
heti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan
täytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni
kanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa
tarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin
kohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin
paetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä
minuun tulee... Hän vaikeni hetkeksi.
-- Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, -- näin hän
jatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. -- Hyvästi, hyvä herra.
Toivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi...
Ja hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen
huipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.
-- Odottakaa, -- hän huusi, jotenkin hyvin näytellen epätoivoa.