Kapina - 23

tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua
Parisiin?... jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme
siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta
tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin
minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan,
jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän
ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä
tekisitte?
-- Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa
oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on
intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän,
että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä
itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni
sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä,
että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa?
Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia
arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan
samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni
on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman
sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi
luonani.
-- Kuinka, teidän luonanne?
-- Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?
-- Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle
nimenne, kätenne? -- hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta
katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin
ajatuksensa. -- Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen
vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?... Ei, ei,
rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä
kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset,
lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen,
nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat
vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja
jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! -- -- Ei, ennenkuin
antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat
kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa
se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin
tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa;
mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä,
ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten
itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo
olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, -- hän sanoi,
huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, -- palaan Parisiin,
ettekä te tule sinne jälkeeni.
-- No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren
kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä
vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!
-- Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, -- sanoi Marie
ollen onnen hurmauksissa, -- kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi,
ennenkuin olet omistanut sen minulle?
Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan
katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan
samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti
käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan
itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua
hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän
onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi
ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä
koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa
olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä,
aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta.
Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.
"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin
ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi,
surmaisin hänet. -- Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan
Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.
Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi
mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan,
käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän
teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.
-- He ovat täällä, -- hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.
-- Kutka?
-- Siniset.
-- Mutta enpä tahdo kuolla ilman...
-- Niin, ota...
Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja
joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja
riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen
kuin ensimäinenkin.
Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että
näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin
kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon
johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua
lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi
omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä
aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin
päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi
häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä,
joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän
soturijoukon askelten töminän.
-- Mene edellä ulos, -- sanoi markiisi, -- sinä suojelet minua.
Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena
oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään.
Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn,
Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi
itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa
hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli
hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon
poikki.
-- Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!
Ampukaa, konnat! -- huusi Hulot jylisevällä äänellä.
Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat,
hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi
oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon
perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle
pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri
oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän
hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä
takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat
melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä
niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja
takaa-ajajan vauhti hidastui.
On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla
Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat
vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin
saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta
siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse.
Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät
osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun
luotisateen.
Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia,
joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta
toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit
panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi
pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo
nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt
pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena
istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt
toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien
chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon
nopeudella.
Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä
huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää
puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti
kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti
pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat
sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle,
joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat
senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli
hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit
jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin,
joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos
nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.
Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki
metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle
riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä
henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa
ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut,
oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien
vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli
ainoastaan paluumatkaa.
-- Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, -- huudahti Hulot luoden
tarkkaavan katseen metsään, -- en enää valitse itselleni ystävää!
-- Kas, kas, -- sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti
kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, -- tuossa lintu, jolla
on keltaiset höyhenet.
Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja
jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.
-- Mutta mitä hänellä on tuossa? -- sanoi toinen, vetäessään esiin
rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. -- Se on pyhä
mies, pappi! -- hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.
-- Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! -- sanoi kolmas, joka ei
löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin
taskusta, jota tarkasteli.
-- Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,
-- sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen
ne.
-- Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, -- huomautti
hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja
heittäen ne koottujen esineiden kasaan.
Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien
soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka
viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha,
Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi
pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä,
joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.
-- Soturit, -- huudahti Hulot ankarana, -- kiellän teitä jakamasta
noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin
kerkiävät!
-- Herra päällikkö, -- sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle
kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, --
rahasta en välitä, mutta nuo kengät, -- näin hän lisäsi, osoittaen
kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, -- nuo kengät sopisivat
minulle kuin hansikas käteen.
-- Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! -- huomautti Hulot.
-- Kuinka? -- sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, -- sodan alusta
asti olemme aina jakaneet saaliin.
-- En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, --
virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.
-- Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä
kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei
suinkaan estä sinua ottamasta niitä, -- sanoi upseerille eräs hänen
vanhoista tovereistaan.
Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.
-- Se on setäni kukkaro! -- huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin
kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen
lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli
juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset
punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun
päästi kumean huudon ja virkkoi:
-- Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti
liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.
-- Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, -- sanoi hänelle vanha soturi.
-- Mutta hän on kuollut! -- vastasi Gudin. -- Kuollut! Hän oli ainoa
sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos
kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän
olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.
-- Onpa hän tyhmä, tuo poika! -- sanoivat kansalliskaartilaiset,
jotka olivat jääneet saalista jakamaan. -- Tuo pappi oli rikas, ja
kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään,
jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.
Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet
saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä
sen takana.
* * * * *
Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin,
jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.
Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa,
-- poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten,
-- palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi
illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat
Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä
niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli
sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.
Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean
ja kaksi _oribus'ia_. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita
käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin
käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette
toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on
syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta
usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle
ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa,
täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän
katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta
ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet
pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki
tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin
poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja
omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua
tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan
kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta,
pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.
-- Ne tappelivat Béraudièren pellolla, -- huomautti poikanen.
-- Meneppä sinne katsomaan, -- sanoi äiti.
Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä
huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän
oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat
tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla
kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään
Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän
Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata,
soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.
Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut,
päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten
kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen
nyreät kasvot tulivat näkyviin.
-- Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän,
Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa
kolme kynttilää.
Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä
yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli
auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän
sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:
-- Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne?
Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille,
että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja
me sen tiedämme.
Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.
-- Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat
Saint-Georges'n garseja, -- hän vastasi väristen, -- ja minä sanoin
heille, missä Gars oli.
Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän
laidalle.
-- Lähetin poikamme varoittamaan sinua, -- jatkoi Barbette
kauhistuneena, -- mutta hän ei sinua tavannut.
Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä
kaatui vuoteelle.
-- Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! -- hän sanoi.
Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.
-- Barbette! -- hän huusi, -- Barbette!... Pyhä Neitsyt, löinpä liian
lujaan!
-- Luuletko, -- kysyi Barbette avaten silmänsä, -- että
Marche-à-Terre saa sen tietää?
-- Gars sanoi, -- vastasi chouani, -- ottavansa selvän siitä, mistä
petos johtui.
-- Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?
-- Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette
hengitti vapaammin.
-- Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, -- hän sanoi, --
niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.
-- Oh, eipä minun enää ole nälkä! -- huudahti Galope-Chopine
surullisena.
Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta
hän ei sitä katsonutkaan.
Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen
hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.
-- Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa
Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se
palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin
välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.
-- Meneekö Gars siis Fougères'en?
-- Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden
juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin
ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja
pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.
Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata
muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana
aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat,
jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja
Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein
levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana
oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle
muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä
poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä.
Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon
taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn
yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän
haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.
-- Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! -- hän sanoi itsekseen ja
luhistui kauhusta kokoon.
Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja
ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina
niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet
maisemakuviinsa.
-- Päivää, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre totisena.
-- Päivää, herra Marche-à-Terre, -- vastasi nöyrästi Barbetten mies.
-- Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla
on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.
-- Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, -- sanoi Pille-Miche.
Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut
omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison
tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa
Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä
molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita,
joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta
muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla
omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo
kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen
Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.
-- Anna minulle nuuskarasiasi, -- sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.
Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa,
bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin,
joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.
-- Onpa täällä kylmä, -- sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven
yläluukkua.
Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä
ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta
takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.
Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa
eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois
leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi.
Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai
Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta
heidän punaisten villamyssyjensä alla.
-- Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, -- sanoi Marche-à-Terre.
-- Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?
-- Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, -- sanoi
Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut
hänelle takaisin, -- olet tuomittu.
Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.
-- Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista...
-- Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, -- vastasi chouani.
Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään
poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä
lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.
-- Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia
hopeakolikoita! -- huudahti Marche-à-Terre.
-- Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en
ole sanonut mitään, -- vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli
chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi,
siinä kaikki.
-- Miksi puhut asioista vaimollesi? -- kysyi raa'asti Marche-à-Terre.
-- Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.
Olet tuomittu.
Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan
kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien
kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen
ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.
-- Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?
-- Minä pidän hänestä huolen, -- sanoi Marche-à-Terre.
-- Rakkaat toverini, -- jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt
kalpeaksi, -- enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että
lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää
minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.
-- Se on totta, -- sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.
Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet
ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli
vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut
hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman
hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja
vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.
Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan
ja sanoi:
-- Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon
papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa
joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.
Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella
ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä
monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui
rukousnauhansa päähän.
-- Oi! -- hän lausui päättäessään, -- kaikesta huolimatta, serkkuni,
koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle
Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin
että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta
Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten
ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään
petturi.
-- Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa
sopia hyvän Jumalan kanssa.
-- Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe...
-- Riittää, -- sanoi Marche-à-Terre; -- jos tahdot, ettei sinua
kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin
aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.
Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat
hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita
vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla
eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän
päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin
raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista
yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän
hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven
yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka
ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen
varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.
Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa
vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä
ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua _Kapteenista_.
Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä
tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta
muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti
edelleen:
Ensi kaupunkiin kun tuli,
lempijänsä sydän suli,
silkkihin hän hänet puki;
toiseen kaupunkiin kun tuli,
lempijänsä sydän suli,
kultahan hänet puki;
tyttö armas, kaunokainen,
poikain syömet voitti vainen
koko rykmentissä siinä.
Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä
seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat
Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa,
jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä
kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu
Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon
kansanlaulun ensi säkeistöjä:
Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä.
Suur' ol' kapteenilla mure.
"Sitä ällös pahoin sure;
tytärtäni et voi saada.
Vaikka kosit häntä maalla,
merellä myös raivokkaalla,
hänt' et saa sä petoksetta."
Tyttärensä luokseen haastoi,
isä, vaatteet hältä raastoi,
syöksi sitten meren syliin.
Kapteeni ol' järkevämpi,
pelastamaan ketterämpi,
tytön laivaan nosti nopsa.
"Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä."
Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.
Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla
Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen
kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju,
mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.
-- Mikä sinun on, äiti rakas? -- kysyi lapsi.
-- Mene yksin, -- huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja
työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. -- Sinulla ei enää
ole isää eikä äitiä!
Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään.
Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme,
joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi,