Kapina - 08

eikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton
uteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon,
johon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.
-- Mutta, -- sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, -- aiotteko
matkustaa Mayenneen?
-- Se on aikomukseni, neiti, -- vastasi nuori mies kysyvä ilme
kasvoissa.
-- No hyvä, rouvaseni, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- kun poikanne
palvelee tasavaltaa...
Hän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi
molempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on
ominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.
-- Te varmaankin pelkäätte chouaneja, -- hän virkkoi; --
saattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein
matkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.
Poika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa
mielipidettä.
-- En tiedä, neiti, -- vastasi nuori mies, -- onko aivan viisasta
mainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan
ensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet
kulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan
niin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta
ennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla
varmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko
tasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa
anteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni
teidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta...
-- Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole
luonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni.
Ja ennen kaikkea, -- hän jatkoi korostaen näitä sanoja, -- ei
teidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee
poliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.
-- Tällainen matka ei ole vaaraton, -- huomautti nuori mies,
katseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen
jokapäiväisyyttä.
-- Mitä siis vielä pelkäätte? -- kysyi neiti de Verneuil ivallisesti
hymyillen, -- minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.
"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi
intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.
Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän
lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.
-- Mitä tämä on? -- sanoi neiti de Verneuil. -- Matkamme ei ala
onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa
päivää? -- hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.
-- Sellaista sattuu joskus, -- sanoi nuorimies välinpitämättömästi.
-- Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole
teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.
Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne
hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.
-- Hyvä herra, -- hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, -- en
suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus,
jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin,
toistaisin ehkä vielä tarjoukseni...
Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat
näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.
- Tulkaahan tänne, herra eversti, -- sanoi hymyillen neiti de
Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. -- Punnitkaamme
valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä
teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?
Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti
erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.
-- Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? -- Neiti, te ette
syö, -- sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta
pöytäkumppaneilleen.
Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin
tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi
ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.
-- Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? -- kysyi äkkiä
nuori mies.
-- Ehkä, -- vastasi tasavaltalainen.
-- Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.
-- Minä en koskaan ole käynyt siellä, -- vastasi päällikkö äreästi,
-- laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa,
-- hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta
taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. -- Missä väessä siis
palvelet?
-- Meriväessä.
-- Vai niin, -- sanoi Hulot ivallisesti nauraen. -- Tunnetko useita
tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? --
Eihän siellä valmisteta muita -- näin hän vakavana jatkoi -- kuin
tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.
Nuori mies ei joutunut hämilleen.
-- Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan,
-- hän vastasi. -- Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet
meriväkeen.
-- Vai niin, -- virkahti Hulot, -- mikä on siis sukunimesi,
kansalainen?
-- Du Gua-Saint-Cyr.
-- Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?
-- Eipä paljoa puuttunut! -- ehätti rouva du Gua sanomaan; --
poikaani osui kaksi luotia.
-- Entä onko sinulla papereita? -- kysyi Hulot, välittämättä äidistä.
-- Tahdot siis lukea paperini? -- kysyi ylimielisesti nuori
merisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti
synkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.
-- Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?
Paperisi tänne, tai mars matkaan!
-- No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä
velvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?
-- Tämän departementin päällikkö, -- vastasi Hulot.
-- Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai
vangitaan aseet kädessä.
Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.
-- Minua ei janota, -- sanoi Hulot. -- Siis paperisi tänne.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja
sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä,
mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki
innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja
ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon
lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä
ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä
epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi
pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa
ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen
näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.
-- Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua
piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.
-- Miksi viette hänet piirivirastoon? -- kysyi neiti de Verneuil,
ääni värähdellen levottomuudesta.
-- Tyttöseni, -- vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen
irvistykseen, -- se on seikka, joka ei sinua liikuta.
Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä
nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen
edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui
äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja
hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.
-- Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii?
-- hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.
-- On kyllä, näennäisesti, -- vastasi ilkkuen päällikkö.
-- No hyvä, vaadin, että te _näennäisesti_ jätätte hänet rauhaan,
-- sanoi neiti. -- Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne?
Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva
postivaunuissa äitinsä vieressä... Ei mitään vastaansanomista,
minä vaadin, että näin menetellään. -- No mitä! -- hän huomautti
nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, -- vieläkö te pidätte
häntä epäluulonalaisena?
-- Hiukan ainakin.
-- Mitä siis aiotte hänelle tehdä?
-- Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään
lyijyllä... Hän on huimapää, tuo nuori mies.
-- Lasketteko leikkiä, päällikkö? -- huudahti neiti de Verneuil.
-- No, nuori mies! -- sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille;
-- lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!
Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui
tyyneksi ja hymyili.
-- Älkää liikkuko paikaltanne, -- hän sanoi nuorelle miehelle, jota
suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.
-- Ah, kuinka hän on kaunis, -- kuiskasi merisoturi äidilleen, joka
rypisti kulmakarvojaan.
Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat
silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du
Gua, hänen poikansa -- kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de
Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin
ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän,
toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten
itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja
kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden
lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.
-- Lukekaa, -- sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.
Neiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen
voitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa,
puoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo
nosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset
heräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du
Gua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon
enemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän
oli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa
kainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse
merkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä
nosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.
Päällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin
allekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia
tottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen
hän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi
molemmat palaset maahan.
-- Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä
menetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä.
Minä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena.
Ensimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni,
ja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää
ymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar,
joka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
-- Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella
minua, sillä te olette aika mies.
-- Siitä olen ylpeä, neitiseni, -- vastasi päällikkö, jotenkin
kömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. -- Mitä
sinuun tulee, nuori mies, -- hän lisäsi uhaten sormellaan, -- niin
pääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.
-- Päällikkö hyvä, -- sanoi outo nuori mies nauraen, -- on aika
lopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.
-- Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?
-- Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? -- kysyi merisoturi,
teeskennellen todellista hämmästystä.
-- Juurihan kuului vihellys.
-- No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen
kanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut
minua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.
-- Niinkö todella luulit?
-- No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota
lajia.
Nuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat
käyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti
käherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein
lapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi
häälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun
tämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi
neiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:
-- Kuinka vanha olette, kansalainen?
-- Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen
kolmenkymmenen kahdeksan vanha.
- Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä
uskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette
valepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää
ja tarkastaa tämän talon...
Silloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin
oli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen.
Onneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi
rouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta.
Pihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen;
hän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun
hänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat
tulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle
huoneeseen.
-- Annan tuolle miehelle anteeksi tällä kertaa, mutta myöhemmin hän
saa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille
tuottanut, -- kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot
palasi huoneeseen.
Kelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen
sydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa
ja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän
näköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti
käteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:
-- Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi
lähettää armeijaan niin nuoria upseereja...
-- Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, -- huomautti luuloiteltu
merisoturi.
-- Keneksi sitten luulittekaan poikaani? -- kysyi rouva du Gua.
-- "Garsiksi", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt
chouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi
Montauràniksi.
Päällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia
epäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden
kasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä,
ja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: -- Ymmärrätkö
sinä tätä? -- Enpä totisesti; entä sinä? -- En rahtuakaan. -- Mitä
hän siinä sitten höpisee? -- Hän hourii. -- Sitten seuraa loukkaava
typerä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.
Kuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin
nimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti
huumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine,
joka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen
ymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa
palaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut
hänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:
-- Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna
vastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei...
-- Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne,
chouanit, kuningas ja "Gars"? -- huudahti neiti de Verneuil, huonosti
peittäen pahaa tuultansa.
Salaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä
värejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle
nuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli
vanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä
tyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien
katseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de
Verneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi
juhlallisesti:
-- Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä
Garsiksi?
-- Tuhat tulimmaista, neiti, -- ratsumies, joka on
kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet
matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt
matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!
-- Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan
ihmetytä! -- huudahti neiti inhoten.
Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka
vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.
"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen
tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä
saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.
Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil
oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:
-- Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät
perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi
sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de
Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten
seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu
heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää
nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden
avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä
kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset
teitä vastaan.
-- Rouvaseni, -- vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka
lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, -- hänen
jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan
kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri
tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut
polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin
ole kostaa hänen kuolemansa?
Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin
kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä
nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti
de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen
kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta
kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa
näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin
tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du
Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin,
eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.
Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa
säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa
jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän
sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama
ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme.
Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui
niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun
hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka
ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan
niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat
sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti
nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden
häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen
käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka
osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.
-- Tunnustakaa nyt minulle, -- hän virkkoi, koettaen lukea totuutta
hänen silmistään, -- että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.
-- Se olen kuitenkin.
-- Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.
-- Se on kovin surullista, -- vastasi nuori mies nauraen. -- Mutta
oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa,
ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.
-- Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä
enemmän, että olette tasavaltalainen.
Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta
olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen.
Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää
ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys.
Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että
olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen
mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori
mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen
näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään,
jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti
sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja
katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine
pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen
käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:
-- Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan
teille voi tällaista tapahtua!
Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.
-- Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!
-- Kenties helvetissä, -- huomautti Francine.
-- Olkoon menneeksi, "helvetissä"! -- huudahti neiti de Verneuil
iloisena. -- Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni
sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle
juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen
unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen
katseensa on säihkyvä!
-- Tuleeko hän teitä rakastamaan? -- kysyi heikolla äänellä vilpitön
ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet
alakuloisiksi.
-- Ja sitä sinä kysyt? -- vastasi neiti de Verneuil. -- Mutta
kuulehan, Francine, -- hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan,
puoleksi iloiseen asentoon, -- olisikohan se niin kovin vaikeata?
-- Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? -- virkkoi Francine
hymyillen.
Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä,
Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie
siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava
tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun
partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka
pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.
-- Se on minun asiani, -- hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti
epätoivoista pelaajaa. -- Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista,
sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että
hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani
elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. --
Mutta, -- hän jatkoi kotvan vaiettuaan, -- mistä sinä, Francine, olet
tullut niin viisaaksi?
-- Neiti hyvä, -- huomautti äkkiä maalaisnainen, -- kuulen askeleita
käytävästä...
-- Ah! -- sanoi neiti kuunneltuaan, -- se ei ole _hän!--_ Mutta,
mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.
Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti
tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de
Verneuilin kehoituksen astua sisään.
Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi
luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä,
ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:
-- Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!
-- Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne
erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?
-- Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen
tullut tänne.
-- Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? -- kysyi neiti.
-- Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää;
mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että
naishenkilö on hänen kenraalinsa.
-- Mutta, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- hänen velvollisuutensa oli
kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen
sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.
-- Se olisikin vaikeata, -- vastasi Merle.
-- Neuvotelkaamme, -- sanoi neiti de Verneuil. -- Teillä on täällä
verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin
saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme
viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä
retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin
onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään
kimppuumme. -- No, mitä sanotte, onko se mahdollista?
-- On kyllä, neiti.
-- Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?
-- Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, -- oikea oravien
paratiisi.
-- Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa
pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.
-- Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, --
murahti Merle poistuessaan. -- Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen
ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla
loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä
rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.
Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine
mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota
kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä
asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut
luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin
hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti
kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän
naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä
kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden,
ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du
Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse.
Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin
melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä,
herättämättä hänen huomiotansa.
-- Ja jos saatujen tietojen jälkeen, -- virkkoi outo nainen
chouanille, -- tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet
armotta kuin raivohullun nartun.
-- Ymmärrän, -- vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani
pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan
epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän
kuin esiinnoiduttuna.
-- Pyhä Anna! -- hän huudahti.
Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa.
Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen
silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.
-- Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? -- hän virkkoi niin
kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. -- Tekö se
todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, --
hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti,
ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka
riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.
-- Siinä teette hyvin, Pierre! -- vastasi Francine, jossa heräsi se
naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole
masennettu.
Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta
hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja
lähestyi taas.
-- Pierre, -- hän virkkoi, -- tuo nainen puhui _sinulle_ siitä
nuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?
Marche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin
aamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea,
vuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät
lumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot.
Sitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti
maasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.
-- Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata
emäntäni, -- jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta
noudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.
Marche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli
samaa kuin vastaus.