Kuninkaan toverit - 13

Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät
leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin
voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että
näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."
Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä
Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka
hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi
pakenemaan.
Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla,
kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen,
huudahti:
-- "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! ... juuri kuin Hannibal!"
-- "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme
oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston
toivoakaan!"
Vihdoin herttua taipui ja lähti.
Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti,
ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin
heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt
saattoivat pitää ominansa.
Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka
uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla
kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu,
joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria
unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti
ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla
maahan.
Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:
-- "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin
Jumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."
Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla
tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.
Vähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon
niille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös
Kilian von Diesbach'ille.
Sitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan
ja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.
Villon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:
-- "Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet
teidän haltuunne, ja lähden."
-- "Lyon'iinko?"
-- "Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia ... ja hyviä. Uskallan
toivoa, että hän on tytyväinen."
Sen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti
menemään täyttä karkua.


XVII.
Lyon.

Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,
Ludovik XI:nnen.
Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli
yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu
kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina
punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut
häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista
puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu,
jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko
vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa
taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja
nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella
ihastuksella.
Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.
Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.
Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi
nimeä.
Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle
arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.
Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla,
naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää
iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä
voimissa perille päässyt.
Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia
myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin
sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta
miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien
vaatteisin.
Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi
huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän
vartosi levotonna uutisia Granson'ista.
Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas
kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä
ollut saapunut Sveitsin puolelta.
Aamu valkeni; ei mitään vielä!
Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka
tapasi.
Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään
huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.
Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan,
joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria
nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.
Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla,
kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään,
johon oli istuimia hankittu.
Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka
oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.
Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.
Sitten pariakymmentä koiraa.
Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.
Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.
-- "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.
Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.
-- "Noh! toverini, tappelu?"
-- "Täydellinen tappio, sire!"
-- "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"
-- "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä
vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen
kuuluttajansa ja narri."
-- "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"
Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:
-- "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia,
kauheita ... maltas! juuri kuin nämä koirat ... ja nuo toiset,
ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat... Has!
has! purkaa, tappakaa niitä!... Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni,
kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin
nekin siellä Granson'issa ... juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se
on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"
Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko
raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat
ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin
kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon,
tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen
raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä
vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri
Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia
aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne
tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin
olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas
seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset
harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.
Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa,
joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.
Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi
teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia,
joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin
esittääkseen jotakin voittolaulua.
Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:
-- "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta,
niissä on paljon yhdenmoista?"
-- "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä
siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän
kuolleita, paljon paenneita."
-- "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai!
hänellä siis vielä on sotilaita?"
-- "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa,
kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"
-- "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"
Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät
säteilevinä ilosta:
-- "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin
vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään
kursailematta ovat pehtaroinneet! ... kuinka! hänen kappelinsa! ... nuo
kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa ...
kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista ...
hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa ... hänen mainiot
timanttinsa ja rubiininsa ... hänen suuri herttuallinen sinettinsä ...
nuo kultamaljan kaulavitjat ... tuo kuuluisa, kalliilla kivillä
koristettu hattu ... kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina,
pilkattavina, liattavina! ... ah! ah! ah! aika lystikäs asia!... Sitten
hänen tykkinsä ... ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen
lumousvoimansa ... kaikki on mennyt!... Hahhah! eipä hän enää olekkaan
Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton... Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja
kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen
kantapäänsä!... Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi!
leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut
rotta, ... niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä ... Burgundin
rotta!"
Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla
Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä,
hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.
Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen,
hän jatkoi:
-- "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas
sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen
onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy
Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"
Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin
kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä
katumuksella, hän jatkoi:
-- "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa
Burgundissa... Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei
hän ikänä enää siitä nouse!"
Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:
-- "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken
sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä... Mutta
olethan vallan vaalea ja horjut."
-- "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.
Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."
Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen,
joka oitis huudahti:
-- "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa
kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta
Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia
rehellisiä porvareita ... ja muutamia maireita porvari-tyttöjä ... muun
muassa Gillonne ja Passe-Filon ... sinä kuulet tahtoni!..."
Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa
kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä
seuraavaan päivään asti.
Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa
pari-kymmentä kertaa juttunsa.
Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.
Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.
-- "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"
-- "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
-- "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja
uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."
Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen,
Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt
toistaiseksi, -- Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään
valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.
Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä
kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.
-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut
hymyillä, serkkuni Lothringista?"
-- "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei
minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän
poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle
palvelustaan tarjoomaan."
-- "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta... Toivotan siihen
teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"
Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.
Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.
-- "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua
vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon ... ja se on tauti, jota ei
mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani
virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."
-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt... Äitinne varmaan teitä
lähettää kostoa pyytämään?"
-- "Ei, sire, vaan oikeutta."
-- "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa
minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma
voitosta ... muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian
kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä
on, onpa liiaksikin."
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä
Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.
He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen
kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän
muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.
Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka
herätti oitis hänen huomionsa.
-- "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin
yhteyttä keskenänne?"
-- "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja
vilpitön."
-- "Ja miksi, jos saan kysyä?"
-- "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne
vastata: se on minun salaisuuteni ... se salaisuus, jonka herrana ja
omistajana minun sanoitte saavan olla."
Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.
Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi
suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.
-- "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.
-- "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi,
olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen
vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."
-- "Ahaa! tulette Bern'istä?"
-- "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä
päivänä."
-- "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen
Majesteetillensa. Tule."
Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.
-- "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana
päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"
-- "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä
saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa
mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan
kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena
kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat
eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria
rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja
silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita
jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata,
valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan
poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on
yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden
kulta-rahan arvoinen."
Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri
kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.
-- "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme sen
Notre-Dame-du-Puy'hyn ... meidän molempien puolesta."
Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on
kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit,
alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien
hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden
ja keisarien kruunuja.
Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.
-- "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin
ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat,
lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei
enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa
pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta
vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit
ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes
tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden
keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja
vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin
niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki
uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa,
jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"
-- "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuo
Sveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."
-- "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy
syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että
aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin ... ja itse
Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja
huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin
loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"
Näin puhe kääntyi Campobasso'on.
-- "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.
-- "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."
-- "Hän haluaa minua tavata?"
-- "Hartaasti sire ... jo tänä iltana, jos mahdollista."
-- "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."
-- "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi ...
"jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."
Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka
oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.
Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti
jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja
varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.
Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla
koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.
Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin
tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.
-- "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän
vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä
puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja
varovaisuus!"
Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.
-- "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin
eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."
Runoilija noudatti käskyä.
Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista,
koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse
vihdoin sen ta'a.
-- "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"
-- "En laisinkaan, sire."
-- "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä
puukkosi esille ... ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle
näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin
tapa hän oitis!"


XXII.
Italialainen valtioviisaus.

Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan
kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta,
kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty,
toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.
Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna,
pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä,
vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.
-- "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua
ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut
rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."
-- "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa
vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa,
jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu
kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka
taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan
mahtavin hallitsija."
-- "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla:
kaatua, kadota?"
-- "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että
joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää
linnat, joita hän pitää hallussansa."
-- "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin ... ei merkitse
mitään."
-- "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko
joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."
-- "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin,
paraat ystävät."
-- "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran
vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."
Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.
Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:
-- "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."
-- "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka
levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa,
ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja
ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan,
josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."
-- "Vaan jos hän tekee vastarintaa."
-- "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte ...
myrkkyäkin ... joka nostaa vielä vähemmin melua."
Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:
-- "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! ... ei milloinkaan!... Se on
Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille.
Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä
syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja
niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On
valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi
valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos
ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy
ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta
pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on
hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen
persoonansa, mitä se hyödyttäisi? ... pait sitä uskontokin sen
kieltää."
Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa
partaansa.
-- "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä.
Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos
hän on voittaja."
-- "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti
vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle
viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja
etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat
oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua
katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."
Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään
sen tehdä, hän sanoi:
-- "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle
maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties
seuraa hänen perikatonsa."
-- "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen
rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra
kreivi?... Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista,
jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko...
Puhukaa, niin saamme nähdä."
-- "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."
-- "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"
-- "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan
Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"
Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen,
ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:
-- "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen
tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."
-- "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi
sulavasti ilmoitti.
Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis
kuninkaan luo.
-- "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo
tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"
-- "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että
hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a,
siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua,
koko ihminen."
Villon syöksi jo ulos.
Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.
-- "Oletko nähnyt Italialaista?"
-- "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."
-- "Missä hän asuu?"
-- "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.
Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."
-- "No! saata minua sinne, pian!"
Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n
kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.
-- "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada
kaikki tietää."
Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin
ikkunaa vasten tulisen otsansa.
Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja
tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin
jääkylmältä ja kamalalta.
Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja
palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua
hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.
Samassa Troussecaille tuli sisään.
-- "No, mitä nyt?"
-- "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän
ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä..."
-- "Ja sinä kielsit?"
-- "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan
sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään.
Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne
olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."
-- "Entä muuli?"
-- "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän
juuri valmisti jotakin lääkettä."
-- "Ahaa! kuinka hän sen teki?"
-- "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita,
sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja.
Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä
matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia,
irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu
ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa.
Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti
lasinaamusta kasvoillansa... Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat
kumpikin."