Kuninkaan toverit - 04

-- "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona
voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."
-- "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin
torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun
toisin käsken."


VII.
Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.

Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.
Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin
virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.
François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta
sai kunniahuoneen käytettäväksensä.
Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin
Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta
vaatepakkaa.
-- "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."
-- "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä
paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo
asiat!"
Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.
-- "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin
tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä
silloin jotain uutta nähneensä."
-- "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi
kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on
tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät.
Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa.
Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu
vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä.
Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi
nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."
Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt
esiin kaikki tavaransa.
Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan
jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.
-- "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten.
Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan
päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa,
johon huomenna aiomme lähteä."
-- "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja
vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän
on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in
piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan
siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen
suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan.
Vaan suvaitkaa ... eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi
kumppanillenne?"
-- "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen
koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari ... mikä nimenne on?"
-- "Hugonet, teidän luvallanne."
-- "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän
tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? ... sillä kuuluu
hänen luonteesensa aina sotia."
-- "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel.
Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin
köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki
mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että
olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet
tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan!
Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in
tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n.
Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen
päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."
-- "Lothringi! millä oikeudella?"
-- "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi
aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi
lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in
ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös
hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."
-- "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"
-- "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato
herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa
täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen
kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran
johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti
taistelun."
-- "Yksinäänkö?"
-- "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka
perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet
vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi
peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön
burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle.
Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta... Hän katosi
vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni
oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä
pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"
-- "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos
suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli
ainoatakaan Burgundilaista luonansa."
-- "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset,
kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija.
Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden
tulen väliin... Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen
Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."
Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä
innolla ja kiinteydellä.
-- "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"
-- "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä
paljon ystäviä."
-- "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta ... ja
hänen äidistänsä?"
-- "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on
yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta
hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä
rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein,
jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin
kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen
vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se,
jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."
Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku
kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden
silmäinsä ohitse.
Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:
-- "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei
minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa
ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät
ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti
loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille
säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka
kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi
täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen
lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä.
Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein,
oikein maksettu! Onnea matkalle!"
Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.
-- "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin
varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.
Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt
liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.
-- "_Initium sapientiae_!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden
alku-koetukseen.
Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi
verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.
He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi
vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi
kuorsaamiseksi.
Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut
Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat
seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.
Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin
kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja,
Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin.
Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen
matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä
pitkin heitä vastaan.
-- "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja
avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen
omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa,
kuin naurettavissa.
-- "Meidän virkamme, ... kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.
-- "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia
olemme vast'edes. Niin on käsketty ... ainakin, ell'et mieluummin toivo
itseäsi ja minua hirsipuuhun."
-- "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.
Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden
matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.
Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"
-- "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen
taipumaan ... ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."
Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä
tikaria.
Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän
siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:
-- "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä
näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."
Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin
reippailla, vakavilla askeleilla.
Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä
ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein
huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin
miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.
-- "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.
Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä
tien, huusivat yhteen ääneen:
-- "Seis, miehet!"
-- "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.
Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen
toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;
-- "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda
herttuatarta?"
-- "Kyllä."
-- "Katsoppas tätä nuorta miestä?"
-- "Todella ... mikä tavaton yhtäläisyys!"
-- "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei
epäilystä! se on hän ... se on varmaan hän!"
Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja
lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:
-- "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle
anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne ... kaukana siitä."
Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä,
hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.
Toinen vaeltaja kysyi:
-- "Keneksi toveriani luulettekaan?"
-- "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.
Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat
tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.
Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi,
viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas.
Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa.
Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista,
mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan,
hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja
sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että
näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka
hänen vaan näki, ilostui kohta.
Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella
vastasi:
-- "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."
-- "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen
arvoisan äitinsä ... ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa
sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"
Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:
-- "Olette kohdanneet äitini ... eilen, sanoitte?"
-- "Vähintäin kaksi päivää sitten ... ja taivas soi minulle vielä onnen
tehdä hänelle pienen palveluksen."
-- "Minkä palveluksen? puhukaa!"
Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että
Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa,
paljastaakseen koko totuuden.
Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti
hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen
äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli
pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen
silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä,
sanoi tälle:
-- "Kiitos!"
Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:
-- "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag
veljekset, olivat pettureita!"
Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua
käski toverinsa vastata.
-- "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse
lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen.
Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet
hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua
oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina
jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan,
huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä
liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että
voisimme kääntyä takaisin, ja..."
-- "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon
nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi..."
Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä..."
-- "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä
pitäisi olla hevoset."
-- "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."
-- "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"
-- "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään,
vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."
Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita.
Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa
teki samoin.
Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta,
puoleksi nahasta.
-- "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.
-- "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille
on nimeni Alttiiksi-antamus."
-- "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"
Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.
Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut,
hän jupisi:
-- "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat
heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä
palvella!"
-- "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.
Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen
matkaan.
Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat
kulkeneet Burgundin läpi.
Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin
astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.
Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten
huippuja.
Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.
Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon
viime säteissä.
-- "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla;
tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"
Martti ystävä ei nähnyt unta.
Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.
Käykäämme sinne heidän edellänsä.


VIII.
Vapaa, mutta raivokas.

Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää
siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.
Sellainen on Bern.
Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in
nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen
taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai,
ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille
tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt
viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät,
ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät
siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on
muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi
tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.
Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman
intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin
päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse
nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme
esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita
joulukuussa 1475.
Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista
tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä
oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.
Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja
karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli
Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen
maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli
rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota
urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.
"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.
"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.
"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea
mies sai lähteä majastaan.
"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä
oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei
naurattanut.
"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin.
Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja
surupuvussa, leskenvaatteissa.
"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he
saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He
päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.
"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä
teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka
viheltävät iloisesti.
"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka
heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.
"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit
vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.
"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät,
uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy,
miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n
miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.
"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka
sellaisia voittoja antaa.
"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon
sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"
Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat
nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.
Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa.
He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten
lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.
Se oli edellisenä keväänä saatu.
Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden
lauluja.
Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella,
vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi.
Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina
kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan
keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia
huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat
Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei
juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat
aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa
hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen
tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä
kohden antanut loistavan esimerkin.
Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla;
kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten
ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.
-- "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella
muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset
eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää.
Suuri neuvosto on sen julistanut."
-- "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä
puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa,
että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota
samaa ilkeätä sääntöä."
-- "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka,
kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan
oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää.
Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti
äänestettäväksi."
-- "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha
tyvenesti huomautti.
-- "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."
-- "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan
väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän
kärsimystä vielä!"
Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja
ottanut nahkalakin päästänsä.
Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden;
hän murisi itsekseen ja vastasi:
-- "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan
tule!"
-- "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä.
Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus
puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on
sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."
-- "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.
-- "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.
-- "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö
kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota
miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin?
Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin
minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut
esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole
kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni
viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen
puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan
niinkuin tekin, mestari Hohenlock."
Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.
Hän jatkoi:
-- "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ...
ja etenkin näin vieraiden kuullen."
Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa
parvessa.
Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan
katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen
ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla
tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies,
nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka
päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä.
Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka
viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.
-- "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun
tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian
teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää
Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan
olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän
kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että
rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen
saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten
ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia
vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata
vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän
aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät
työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat
ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä
sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät
kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin
sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä
johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"
Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff
vihdoin kärsimätönnä vastasi:
-- "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä
on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet
sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan
ritariston."
-- "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte,
naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet,
hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja
niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme.
Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia
vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja
Diesbach'it."
Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori
mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä
taloa, sanoi:
-- "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä
mainitset!"
-- "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän
sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että
voin sen hetkeksikään unohtaa."
Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli
kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan
puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.
-- "Hän on tuolla!" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla
äänellä -- "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in
voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän
siellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin
teille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin
hän!"
Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja
vaikeni.
Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua
sopertaa esiin nämä muutamat sanat:
-- "En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että
aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta
tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin
heiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö..."
Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen,
niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.