Kuninkaan toverit - 16

marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet.
Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän
pyhittää paastoomisella.
Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.
Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.
-- "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.
-- "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.
-- "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta
mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin
kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja
isänmaa kostettavana."
-- "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.
Minun tulee häntä suojella."
-- "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.
Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."
Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.
-- "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.
Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse
Unterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.
Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan
kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä
Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.
Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä.
Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän
sai siis kostaa!
Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan.
Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset
joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo
ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan
ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä
paisui tavattomasti.
Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.
Sataa vihmasi yhä.
Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään.
Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten
päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi
kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:
-- "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.
Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."
Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi
kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä,
porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.
Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun
näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi
tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei
ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.
Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla
Pietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen
Scharnachthal'in eteen, huudahtaen:
-- "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten
välillä."
Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia
aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!
Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli
kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia
peräytymisen varalle.
Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.
Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut
esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:
-- "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien
puolesta."
Kilian vastasi:
-- "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme
niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"
Hallwyl lisäsi:
-- "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni ... rukoilkaamme."
Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja
kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa
puolesta nousi taivasta kohden.
Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan
vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.
-- "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni,
Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten
vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"
Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen
ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:
-- "Granson! Granson!"
Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja
nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.
Vaan ei ketään vihollista.
Burgundin armeija oli kadonnut.
Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa,
se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.
Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti
kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän
oli toimeen saanut.
Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli
se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin
siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä
vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.
Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria.
Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat
tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen
St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli
sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne
karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.
Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto
ikäänkuin joku onnea tuottama enne.
Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi
paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien
heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.
Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat
tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä
välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit
hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.
Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä
kokonaan tuhota heidät.
Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle
asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän
jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.
Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla
kärsinyt kovia vammoja.
Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut
sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.
Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.
Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa
takaapäin näiden päälle.
Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen
kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse
joutui alle. Hän oli hukassa.
Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti
miekallansa.
Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä
vaara uhkasi.
-- "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä
pelastamaan!"
Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi
taasen nopeana kuin salama, huutaen:
-- "Kilian! Kilian!"
Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.
Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja
nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan,
karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan
säännöttömään pakoon.
Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta.
Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät
nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli
vaan Murten'ia ammuttavan.
Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän
tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.
-- "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "... ne ovat
Sveitsiläiset!"
Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja
nauroi.
Glorieux astui vuorostaan esiin.
-- "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää,
muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"
Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että
narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.
Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa
haavoitettuna.
Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.
Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen
kunniansa puhdistushetki! tappelu!
Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin,
hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun
narri ojensi hänelle miekan, sanoen:
-- "Isäntä, unohdattehan..."
-- "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka
sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa
tuommoisia härkiä!"
Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui
sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä
silmäyksellä koko laajan tappelukentän.
Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.
Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja
Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän
nyt tulisi tehdä.
-- "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan
sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.
Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin,
kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.
Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.
Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat
alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin
onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.
Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken
tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän
ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti
ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.
Burgundin herttua tunsi ne oitis.
-- "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän
mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.
Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.
Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan
vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.
Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä
auttoi.
-- "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt
taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"
-- "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.
Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli,
tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n
olkapäälle.
Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti
Hallwyl'in luo.
Ja näin teki hän useampia kertoja.
Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen
alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja
kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.
Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.
Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä
rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo
Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi
voittavansa.
Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen
varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in
varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan
leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven
puolelta.
Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.
Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli
kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta
kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten
piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki
yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman
sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.
Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla,
ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.
Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen
täytyi peräytyä.
Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.
-- "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle ...
ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua
alttiiksi-antamuksellasi! ... katsele!"
Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille
piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui,
tempaisten ne mukaansa.
Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon,
Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka
jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan
ratsuväkensä kanssa.
Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto,
oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten
ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja
sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.
Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri
lippu.
Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo
aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen... Mutta aina ilmestyi
hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka
ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka
sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi
lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten,
ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.
Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon
oma.
Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden
käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi
hänen maahan, huudahtaen:
-- "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! ... olinko sinulle
arvoton!..."
Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen
rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen,
heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä
lakkaamatta.
Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin
lippua.
Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti
paeta järven poikki.
Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri
saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja
vajosi liejuun.
Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja
tarttui lippuun ... mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika
nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä,
horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.
Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.
-- "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin
Magdalena on oleva tytyväinen!"
Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.
Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju,
jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden
neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien
jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat
hänen tappiotansa.
Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.
Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?
Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät
tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.
Neljä niistä kaatui.
Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui
Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen
seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä
koko suuresta armeijastansa.
Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei
kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan
taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun
herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti
kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset
myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan,
voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja
jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten
nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty.
Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa.
Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta
polvilleen ja paljastaa rintansa.
Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann,
Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä,
joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten;
jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.
Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.
-- "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in
salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! ... hän
se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"
Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja
kysyi:
-- "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"
-- "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee
meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan
korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle
sankarin hetkiä."
-- "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan
tahdo."
-- "Mitä sitten?"
-- "Teidän kätenne, veli ... ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"
-- "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."
-- "Jumala ... hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä
hänet... Rientäkää! ... en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että
minä olen hänen isänsä ... ennenkun olen häntä syleillyt... Kilian
menköön ... missä hän on?"
Katseltiin, huudeltiin.
Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.
Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:
-- "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa
minulle hevonen!"
Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia
ohjeita matkalle.
Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä
matalalla äänellä.
Sitten hän äkkiä huudahti:
-- "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"
-- "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo
kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."
Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun
Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in
kättä yhä vielä omassaan, lausui:
-- "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."


XXVII.
Kaksi kuollutta urosta.

Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan
haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.
Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni
mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.
Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen
vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän
sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.
Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.
Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa
kompastui ja kaatui.
Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa
pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.
Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä,
hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.
Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia
näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä ...
vähät niistä! ... hän juoksi yhä, yhä vaan.
Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun
jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti
kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.
Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä
vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.
Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet
selki-selällänsä.
Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen
neitosensa.
Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.
Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui,
kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"
Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän
jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:
-- "Hedwig! ... Hedwig! ... se on teitä varten ... kuulkaa minua ...
tulkaa!"
Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.
Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai
runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:
-- "Veli Starck ... Winckelried ... isänne, hän kuolee niinkuin
minäkin!... Lipas ... avatkaa tuo lipas ... rientäkää Murten'iin!"
Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin,
kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.
Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa,
oli mennyt ohitse, hän huudahti:
-- "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"
Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.
Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen
verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis
tuon pienen lehmuksen lehvän.
Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä
pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset
istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja
Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset
kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen
heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.
Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa
luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti
muutamia papereita.
-- "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä
raukka sitä voinut arvata! ... hän on kuolemaisillaan! hän vartoo
minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"
Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin
edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta
seuralaistansa nousivat niihin.
-- "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä
alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä
on meidän paikkamme!"
Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen
joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:
-- "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään,
en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"
Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä
muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa,
toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta
voittolauluja.
Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla
sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja
koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen
sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.
Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.
-- "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun
kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"
Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin
valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.
Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan
tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä
ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.
Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!"
melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui
Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.
Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.
Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki
jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä
kättänsä.
Itse hän tuon tuostakin huudahti:
-- "Hedwig! ... lapseni ... tyttäreni ... mutta voi! kun ei häntä jo
kuulukkaan!..."
Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa
hän sanoi:
-- "Hänkö se on?... Ei ... ei vielä!... Oi! minä tunnen sydämmeni
viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee... Hän lähestyy ... vielä
hetkinen, Jumalani!... Minä en tahdo ... en ... minä en tahdo kuolla!"
Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti
ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä
jo teki lähtöä.
Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän
kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja
kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria
kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa
voittaneet.
Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat
hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.
Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.
Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.
Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari
itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä
kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:
-- "Voi lapseni! tyttäreni!"
Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata
haamua.
Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!
Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi
pitkän ilohuudon ja pyörtyi.
Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi
ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen
tyttärensä nyhkytyksiä.
Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan
saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.
-- "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan,
"oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! ... minä syleilen sinua
vihdoinkin!... Siitä on nyt viisi-toista vuotta ... niin, viisi-toista
vuotta olen vartonut tätä hetkeä ... tätä palkintoa... Jumala on
hyvä ... hän suo sen minulle vihdoinkin! ... olkoon hänen nimensä
ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin ... samaten Ranskan
kuninkaalle... Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani ... minä
tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan... Mutta voi sitä
iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"
Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet
vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen
ilo.
Mutta äkkiä hän jatkoi:
-- "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi ... en tahdo jättää sinua yksin
mailmaan... Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?... Kilian ...
Kilian?"
Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.
Vaan turhaan.
Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.
Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:
-- "Täällä ollaan! täällä ollaan!"
Se oli Herman Nagöli ... ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika
sekä Renato herttua.
Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen
Suur-Bâtard'in lippua.