Kuninkaan toverit - 07

Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:
-- "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin
säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt
munkin?"
-- "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut
tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin
onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole
mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin
nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei
oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien
tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan
suuntaan, Bern'iä kohden."
-- "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.
-- "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu
huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän
katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista
herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa
säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi
Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi
olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää
ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon
toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan
sijaan augustinolaisen."
Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin
hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.
-- "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli
augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:
-- "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"
-- "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä
hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."
-- "Ja kuinka se tapahtui?"
-- "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki
ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli
suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän
auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin
työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa.
Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."
-- "Ja mitä hän sitten teki?"
-- "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai
minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka
taitava hän on! ... etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä
sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta
tappelua, monta urostyötä... Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme
halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua
hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin ...
vieläpä ... mutta älkää vaan sitä puhuko muille! ... vieläpä jännittään
jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar
minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"
Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen,
muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut:
Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.
-- "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä,
jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua
kasvattajasi hoimessa?"
-- "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä,
"yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on
terävät silmät."
-- "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei
siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös
olla varovainen."
-- "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat
ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja
muutoinkin hän on vallan luotettava mies."
-- "Onko vainen?"
-- "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa.
Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella
taidolla."
-- "Mitä toimia?"
-- "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."
-- "Hän on siis karhunpyytäjä?"
-- "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja
opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä,
kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan
alhaalla jo on Lucern."
Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen
niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat
sumun keskeltä.
Vähän ajan päästä astuttiin maalle.
Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, -- niinkuin Troussecaille
tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.
Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean
solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.
Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi
lumen peitossa.
Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.
Heti paikalla ovi aukeni.
Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan
pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta
huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.
Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta
karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan
heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.
-- "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä
iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"
Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta
samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.
-- "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt... Sinulla ei ole
vielä ikää tarpeeksi... Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon
hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita.
Astukaa sisään, toverini."
Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä
lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.
Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he
syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset
niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.
Käytiin sisään.
Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan,
avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä,
jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja
vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan
lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä
kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan
laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita
varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja
valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä
valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja
lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja
nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä
ihanimpia höyryjä.
Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin
kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.
Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä
vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.
Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.
-- "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin
on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä;
meillä on tänä iltana vieraita."
Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät
jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.
-- "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään
vanhempia veljiänne. Hyvästi!"
Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti
karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta
sai väliseinän tärisemään.
-- "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon
ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."
-- "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan
kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se
maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on
tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni.
Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat
etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä
Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."
Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.
-- "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä
lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset,
niin on hyvä Jumala säätänyt."
Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:
-- "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten
pöytä."
Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.
-- "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää
lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan
ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."
-- "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo
edessämme."
-- "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo
on sen meille sanonut ... ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä
pelkää!"
-- "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa
sitten."
-- "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.
Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän
pudisti päätänsä.
-- "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon
pakkasta."
-- "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä
tähden? ... sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat
haudata kokonaisia matkueita."
-- "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä
kulkee sinne ylös?"
-- "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla.
Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno,
kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."
-- "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, ... joka
kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia
kukkuloita."
-- "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.
-- "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut
kolme-toista."
Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:
-- "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."
Bartolomeo jatkoi:
-- "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria,
tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat
liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun
matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin.
Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat
niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."
-- "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä?
Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan
sinne uskaltavan."
-- "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal,
Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St.
Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie,
puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen
muinaisuuteen, sen alkuperään tulee ... malttakaa, näenpä Fridolin'in
silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."
-- "Aivan kernaasti", novitio vastasi.
Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo
viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:
-- "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli.
Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja
hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko
rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia.
Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi,
täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja
käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen
oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken
omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen,
joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue
saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen
vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät
hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka
meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina,
rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä
viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa.
Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa
ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen
olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'
"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:
"-- 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen
teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä
huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni
ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin
yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja
sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli
Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."
-- "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on
valmiina."
Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa,
soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista,
hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä
kiihoitti.
Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.
Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty
heinillä ja oljilla.
Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja
nahkoja.
Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille,
joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.
-- "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään
lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"
-- "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa
myhäillen.
Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.
Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.
Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin
ne kohta siihen katosivat.
-- "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on
minun asiani nukkua."
Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo
toitotti torveansa.
Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei
liikkunut paikaltaan.
-- "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"
-- "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.
Peitto mörisi.
-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! ... syödä
niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!..."
Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.
Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.
Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien
rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi
kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.
-- "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni ... hyvästi,
vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!... Lukekaa rukous
meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."
Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän
itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.
Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St.
Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli,
joulukuussa.
Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee
pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä,
kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää,
ikäänkuin lumotakseen uhriansa.
Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja,
ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin
rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.
Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei
näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori
näytti sulkevan tien.
Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen
juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien
tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti
aaltoilevan niinkuin meri.
Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla,
voitiin huomata lukuisia jälkiä.
Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä
levottomuudella.
Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:
-- "Taasen kondottiereja!"
Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:
-- "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n
laaksossa?"
-- "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun
kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan
sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta
pelkoa ja kauhua?"
-- "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in
yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät
kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi
lapsiparkojani!"
Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä
takaisin.
Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen
matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:
-- "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on
velvollisuuteni!"
Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului
toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.
-- "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta.
Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää
pyhissä-vaeltajaakaan."
Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan,
hän käski toveriensa tehdä samoin.
Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki
heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua
tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.
-- "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä,
että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi!
jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"
Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:
-- "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.
Suojele heitä niinkuin meitäkin!"
Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen
majansa oli, hän lähti eteenpäin.
Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.
Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.
-- "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka
tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein..."
Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo
valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen
sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan
asukkaista.
Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri
palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.
Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän
kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa
pään päällä.
-- "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet
tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset.
Heidän luostarinsa on Herran huone."
Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi
kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi,
vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli
tultu.
Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen,
pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt
ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.
Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin
käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.
-- "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."
-- "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne ... se on
ruumishuone!"
Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.
Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.
Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan
tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät,
inhottavat kasvonsa.
Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen
hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:
-- "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"
Hän tarkoitti kondottiereja.
Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen
joka taholta hirveätä jyskettä.
-- "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten
läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita,
Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"
Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.
-- "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää
alallanne! ... lumivyöry!"
Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle
irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän
päällensä.
Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin
temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi,
eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.
Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan
kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää
hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.
Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä,
että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni ... että joku
karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä ... että eräs
käsi laskeusi hänen otsallensa.
Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli
rautasormus, ja sen kannassa lilja.


XIII.
Veli Starck.

Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen
heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina,
kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.
Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama
talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.
Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota
ajatuksiansa.
Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää
töin tuskin neljä tai viisi tuntia.
Villon tiesi sen; hän mietti:
-- "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän
joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi
vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.
-- "Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta...
Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista...
Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä
huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."
Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan
silmänsä.
Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla,
käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.
Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs
munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä
siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.
-- "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.
-- "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.
-- "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta
asti."
-- "Tois-illasta asti."
-- "Kuinka!..."
-- "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa.
Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen
alle haudatuksi."
-- "Ja toverini Troussecaille?"
-- "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein
unikeon luontoa."
-- "Entä muut?"
-- "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat
tietä luoneet."
-- "Bartolomeo?"
-- "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."
-- "Fridolin?"
-- "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa
jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime
yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."
-- "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen;
mitä tahdotaan?"
Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja
tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:
-- "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"
Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin,
ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.
Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen
jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:
-- "Veli Starck!"
Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen
etusormessa kuninkaan toverien sormusta.
Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama
mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri
sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä,
vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli
säteili.
Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa
kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa,
ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku
sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.
-- "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck
ole se, jota tulette etsimään täältä."
-- "On."
-- "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"
-- "Niin."
-- "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"
-- "Ainoastaan kolme sanaa."
-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"
-- "Hetki on tullut!"
-- "Vihdoinkin!"
Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät.
Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli
oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa
pitkä.
-- "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis
vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin
puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt!
Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"
Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot
kyyneleiden vallassa.
Fridolin juoksi hänen luoksensa.
-- "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"
-- "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän.
Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista
vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä
vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni
kellekkään ... ei edes hänelle!"
-- "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa
lausui.
-- "Kuinka! tiedätte siis?"
-- "En! olen vaan nähnyt."
-- "No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää
ole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki
kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä,
mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä
salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo...