Kuninkaan toverit - 01

KUNINKAAN TOVERIT
Kirj.
Charles Deslys

Ranskan kielestä suomentanut Y. K. Koskinen

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.

AINEHISTO:
I. Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi
II. Kuningas, porvari ja runoniekka
III. François Villon'in puolustuspuhe
IV. Rautasormus
V. Metsässä
VI. Ensimäiset seikkailut
VII. Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa
VIII. Vapaa, mutta raivokas
IX. Nikolaus Diesbachilainen
X. Hedvig ja Magdalena
XI. Fridolin
XII. Toisesta luostarista toiseen
XIII. Veli Starck
XIV. Lähtö sotaan
XV. Vihollisia, ystäviä
XVI. Yksi vielä, jota ei odotettukaan
XVII. Freiburg'in luostari
XVIII. Kettu ja susi
XIX. Rohkea, hirveä, hurja
XX. Tappelu
XXI. Lyon
XXII. Italialainen valtioviisaus
XXIII. Aquilar'in kreivi
XXIV. Renato Lothringilainen
XXV. Murten
XXVI. Saint-Jacques kostetaan
XXVII. Kaksi kuollutta urosta
XXVIII. Päätös
Viiteselitykset


I.
Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.

Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli
vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia
porvareita.
Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi
kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset
viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet
kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat
laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin
kellarikerroksesta ullakkoon asti.
Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes
takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat
hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin
jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa,
Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan
kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.
Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.
Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu
Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen
kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään,
johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.
Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö
ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä
ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien
edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta
mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa
tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti
paistinvarrasta.
Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat
ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin
neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi
alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait
sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja
myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.
Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin
paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru
hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin
ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta
avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta,
silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin
loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden
ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun.
Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin
kasvoiltansa.
Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä,
pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin
tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat,
joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa,
ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin
valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen
päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.
Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa
nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys,
vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa
alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää
hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että
se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä
arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan
huomion puoleensa.
Etenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa,
hän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin
kiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta
käänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja
vähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle,
jotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.
Vielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen
reittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa
virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna
ja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin
vaipunut kahlaajalintu.
Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille
jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun
runoelman alku-säkeitä:
Te, jotka pyhiä, arkioita
Etsitte vapaita atrioita,
Te teikkarit ilman kaatiotta,
Te toverit missä milloinkin
Tuon oivan mestari Villon'in:
Joit' ei rahan rahtukaan paina,
Joill' on itse-ottama laina,
Te kaikenkaltaiset irvisuut,
Nuoret veijarit ja muut...
-- "Vait!" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, "maiti
nyt! ovi aukenee..."
Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä,
pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.
-- "No! mestari Tailleverd?" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi,
että hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, "no!
edistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?"
Entinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten
sopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:
-- "Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en
suinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja
tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä
sitä, jota nyt teille valmistan ... ja teidän vieraanne samaten...
Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?...
Minulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja
katsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta
ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?"
-- "Myöhemmin kenties!" porvari ylpeästi vastasi ... "jälkiruokaa
tarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?...
Hän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista."
-- "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika
syödä päivällistä."
Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä,
hän lisäsi:
-- "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"
-- "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä.
"Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne... Oletteko
valmiit! ... nyt on aika! ... hän lähestyy! ... hän on jo
näkyvissä!..."
Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni
paiskaamalla.
Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun
asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.
Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja
irvistivät.
Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja
paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista
heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.
Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä.
Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki
silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä
tarttuvaista iloisuutta.
Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto
ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan.
Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika
lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta,
niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita
hirtehisiä kutsuttiin.
Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran
käskijä-muotonsa.
-- "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia
jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle
huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki
nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli
Malpaye! pian arvoisa Baillevent! -- jos kammootte köyttä ja
hirsipuuta!"
Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä
iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän
loppuansa, hän jatkoi:
-- "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset
veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François
Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa
kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen
laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa
tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia
itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi,
sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva
heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin
hämmästyisi!... Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman
vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent,
kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä
samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen,
siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille
kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja
minä. Puhukaa!"
Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti
hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet
ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka
lukee ylös läksynsä, hän lausui:
-- "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants
Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin
haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein
näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa
käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai
pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa
on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme
heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta
toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan
vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa
Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija..."
François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut
hänen lopettaa.
-- "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."
Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka
sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka,
näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet
lyyryn kieliä ja aloitti:
-- "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa
urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan,
jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti,
he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin
eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä
harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta
hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin
viserrys."
-- "Hiljaa!" François Villon keskeytti.
Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.
-- "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden
ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista
sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."
Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen
rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se
katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs
sukkela, taitava käsi oli tarttunut.
Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut -- ja luonnollistahan
oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä -- ilmestyi pian pörröinen,
punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta,
sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo
edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli
teräviksi tehnyt.
Se oli Martti Troussecaille.
-- "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.
-- "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa
käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin
voiton merkkiä.
Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita
ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli
niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja
nälkäisiä naamoja.
Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras
kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan,
mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.
-- "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua
pihalta."
-- "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta
silmänsä avainreikään.
Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi
heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa
yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.
Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a,
joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa
kiipesi ulos ikkunasta.
-- "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"
Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa
kärkiä tutkaimina.
Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.
Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.
Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.
Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!
Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota
ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.
Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen
pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla,
luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän
sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin
kouraan.
Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi,
huutaen mennessänsä:
-- "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat
takaisin!"
Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa,
uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.
Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan
ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi
portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen
suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:
-- "Voi! sire ... sire!"
Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas
Ludovik XI.


II.
Kuningas, porvari ja runoniekka.

Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä
ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni,
jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli
hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä
tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan
sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä
meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden,
Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä
teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen
heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller
oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa,
oli Ludovik XI."
Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo.
Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta
kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja
sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.
Ludovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta
puolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri
hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan
laivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta
Englantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi,
Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen
käsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan.
Siitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo,
olikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön
kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä
tänne päivällisille.
-- "Terve, terve, toveri", hän lausui isännälle, samalla kun antoi
riisua yltänsä avaran turkkinsa; "tämä iloinen aurinko ja marraskuun
pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla
on kiire, kovin kiire... Käydäänpä soppaan käsiksi."
Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan
koki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen;
mutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi
viimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.
Tällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka
oli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja
pyhienkuvilla koristettu.
Näin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään
verka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä
sametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa
mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli
sinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n
nahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt
veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien
käsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista
suudelmaa hänen vereville poskillensa.
Sitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä
kunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän
kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:
-- "Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni
Burgundissa... Eläköön porvaripata!"
-- "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, hän
on vienyt padat ja kaikki."
-- "Älkäähän toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan
laittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän
juustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä...
Toivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?... Eiväthän ...
no, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on
mahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?"
Olisi pitänyt jo ennen mainita, että viisaan Commines'in luopuminen
Burgundin herttuasta, joka aivan äskettäin oli tapahtunut, oli yksi
noita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle
tuulelle.
Viisas ja arvokas Commines nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.
Kohtelias kuningas tarjosi hänelle käsivartensa, ja lähti astumaan
ruokasalia kohden.
Vaan kynnyksellä hän äkkiä kääntyi ympäri ja sanoi:
-- "No, mutta! ... emmehän saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman
ruokahaluni kimppuun, mikä hävyttömyys! Totta jumaliste! ottakaa ne
kiinni ja hirttäkää ... niin ne ainakin tietävät pitää kunniassa
kuninkaan ruokalistaa!"
Sotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi
lähellä kuningasta. Hän otti vastaan tämän käskyn juuri kuin lennosta
ja riensi oitis sitä täyttämään.
Se oli pää-teloittaja, Tristan l'Hermite.
Muutama hurttakoiran näköinen Skotlannin joutsimies kiirehti hänen
jälkeensä.
Kuninkaallinen vieras istui jo pöytään ja hänen oikealle puolellensa
Coictier, joka lääkärinä piti huolta hänen hengestään, sekä vasemmalle
puolen Commines, jonka tuli pitää huolta hänen kuolemattomuudestansa.
Historioitsija, lääkäri, pääteloittaja: siinä kolme hänestä
eriämätöntä.
Olipa niitä vielä neljäskin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier
le Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt hän oli poissa, epäilemättä
jossakin noista salaisista toimista, joihin hänen herransa häntä
käytti.
-- "Istukaa, toveri Gringonnaux, tähän meitä vastapäätä", kehoitti
kuningas, joka aina sievästi osasi imarrella pienien porvariensa
turhamielisyyttä. "Nämä naiset istuvat teidän viereenne. Heidän raitis
muotonsa on palkitseva, mitä paistinvarkauden kautta kadotimme.
Tekisipä oikein mieli siihen iskeä hampain kiinni."
Naiset kuitenkin luopuivat tästä kunniasta, vakuuttaen, että heidän
läsnä-olonsa oli paljoa tarpeellisempi kyökissä.
-- "Antaa heidän häärätä, sire", syndiko lausui. "Tuota pikaa
ovat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka
ehkä hyvinkin hyvästi on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin
loistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton erään
nisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyvää, että sitä
ajatellessa vesi kielelle kerkiää. Kymmenen minuuttia enintäin, sire,
niin koko onnettomuus on autettu."
-- "Eläköön!" kuningas sanoi, "minä rakastan yksinkertaista, hyvää
porvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi
mitään muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla
kuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhmää ylpeyttä
se semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja
niinpä tässäkin, pysyköön kukin säädyssään, niin käy kaikki hyvin."
Sitten hän jatkoi mitä ilkeimmällä irvistyksellä:
-- "Malttakaas! esimerkiksi nämä hopea-astiat tässä pöydällänne! Ne
eivät tosiaankaan ole siinä paikallansa, etenkin nyt, kun ei teillä ole
mitä niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo
ainakin olisi 10,000 ecu'ta. Minä tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa
hyvää ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat."
Porvarin punoittava naama muuttui kalman kelmeäksi.
-- "Kuinka, sire!" hän sopersi "Teidän Majesteettinne ei ylenkatso näin
halpaa lahjaa?"
-- "Mestari Gringonnaux, pienistä summista syntyy suuria. Tuleehan
teidän se tietää paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Minä olen
jo liiankin paljo kiskonut köyhältä kansalta. Nyt on rikasten vuoro
minua auttaa. Englanti mielii uudestaan ryöstää teidän tavaroitanne;
Burgundi ei pyydä mitään parempaa. Olen joutunut vallan puille
paljaille tuota ensimäistä vaaraa estäessäni. Siis on välttämätöntä
hankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei
tuo Rohkea saa syytä mellastaa Juran tuolla puolen. Minä tarvitsen
rahoja Sveitsiläisien varustuksiin."
-- "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat
silvotuiksi kuin pasteija-liha."
-- "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa
hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."
Ludovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja
silmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä
häntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:
-- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien
soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain,
Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä
ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä
syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä.
Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan
aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki
ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi
olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin
uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin
yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen
haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan
oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen
lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme
yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään
hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle
puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän
etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo
viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin
raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli
ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui
miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa,
heidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä
kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen
tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja
taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä
iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen
polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita
omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt
kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen
kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka
jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet
vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin
loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin,
sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin
voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa
Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes
yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen
Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu
otteluun näiden urosten kanssa."
Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen
kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen
siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä,
silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi
hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen
lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa
silmien edessä.
Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota
pikaa olivat laittaneet.
Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.
Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.
Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen,
näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa
kamppaileva sarvas.
Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin
hurttakoirat.
Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.
-- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.
-- "Rosvomme!" kuningas sanoi.
-- "Ei, sire ... François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten
polvillensa.
Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä,
hän lisäsi:
"Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla: