Kuninkaan toverit - 10

ja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen
orpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän
tälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri
puu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät,
hän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä
tulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin
nukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon
hän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että
Kaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä
hävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin
väkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä
kuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan
näistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki
jaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse
Lüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei
suinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän,
säännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi
useampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme
kuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin
Kaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut
metsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja
ajoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia
ja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia
kostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä.
Toverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!'
Olen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin
näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna,
vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen
päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni
kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen
päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut."
Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä
hänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat
yhteen ääneen tuomionsa tällä huudella:
-- "Kuolema Campobasso'lle! kuolema!"
Oli jäljellä Villon, Starck ja Kilian, jotka vielä eivät olleet
lausuntoansa antaneet.
Viimeksi mainittu, heitettyänsä tutkivan silmäyksen molempiin
kumppaneihinsa, lausui:
-- "En yritäkkään taivuttaa teitä, te Burgundin herttuan hävittämien ja
raatelemien kaupunkien arvoisat kostajat. Mekin olemme jo saaneet
nähdä, tässä ensimäisessä kahakassa, kuinka hänen soturinsa sotaa
käyvät. Vähentää niiden lukua, on epäilemättä keino, jolla pikemmin ja
varmemmin voimme kukistaa hänen, itse pahuuden pesän, ainoan oikean
vihollisemme! Puhuakseni selvemmin, käyttäkäämme vankia saadaksemme
liiton uudestaan solmituksi meidän ja Italian ruhtinasten välillä.
Saakoon hän palata Milano'on, herttua Galeazzo'n luo, tälle niinkuin
muillekin todistamaan, ett'ei Sveitsiläisten maahan rankaisematta voi
rynnätä, ja että on edullisempi niitä pitää ystävinänsä, kuin
vastustajinansa. Campobasso on mielestäni mies juuri semmoista tointa
varten. Se hyödyttäisi meitä epäilemättä enemmin kuin pisara
vuodatettua verta."
Tästä viisaasta, mutta armahtavaisesta esityksestä Lüttich, Nesle, Gent
ja Dinant jo murahtivat ja kiukustuivat.
-- "Malttakaa mielenne vähäisen", veli Starck sanoi. "Muistakaa, että
olette tällä haavaa tuomareita ja että semmoisina Jumala teitä
katselee. Minä hyväksyn täydelleen Diesbach'in pojan jalomielisen
esityksen; vaan voipa niitä kenties löytyä parempiakin: koska olemme
kaikki kuninkaan tovereita, miksi emme vetoisi hänen ylimmäiseen
tuomioonsa? Jos hän luulee, ett'ei vankimme kelpaa muuksi kuin
ruumiiksi, olkaa huoleti, hän ei teitä neuvo häntä säästämään.
Muussa tapauksessa olemme tehneet hänelle palveluksen ja se on
velvollisuutemme."
Villon huudahti:
-- "Minä tarjoudun oitis saattamaan tämän asian hänen tutkittavaksensa.
Hän tuntee varmaankin tämän Campobasso'n. Ken tietää! ehkä se on kauhea
isku, jonka Burgundilaisille saatamme tehdä. Minä sitä ikäänkuin vähän
aavistan, toverit."
Kaikesta huolimatta nuo muut neljä vastustivat.
-- "Olette edeltäkäsin hyväksyneet enemmistön päättäjäksi. Meitä on
neljä kolmea vastaan. Kuolema!"
-- "Hetki vielä!" Kilian vastasi. "Me olemme sitä lajia, ett'emme
milloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi
kuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet."
Ovi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.
-- "Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä
olen."
Sitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:
-- "Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun
puolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen
jutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI:nnen,
tuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee,
minun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena
kunniana, saada ojentaa minulle kätensä."
Ärsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa
astuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.
Mutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:
-- "Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa!
olette kuninkaan tovereita..."
Nämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.
-- "No sitten", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen
kaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa
sormusta, "no sitten, toverit ... minä olen yksi teidän joukkoanne."
Aika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä
edessä.
Nämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa,
eivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.
Se oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.
Juhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:
-- "Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa,
olkoon hän kohta ystäväsi, veljesi... Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein
Kristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?"
-- "Hänellä on oikeus", Starck päätti, "muistakaa, ystävät, muistakaa
valaanne!"
Vaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:
-- "Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin
kynsistämme ... ei!"
Villon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:
-- "Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen
herramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon
työ. Tahdotteko, niin lähden?"
-- "Tämän matkan kestäessä", Kilian lisäsi, "vanki saa seurata minua,
minä vastaan hänestä. Muutoin olettehan tekin muassa. Antakaa sananne,
ett'ette väijy hänen henkeänsä, niin hänen uskon teidän rehellisyytenne
haltuun..."
Tämä väli-aikainen päätös tuli vihdoin hyväksytyksi, vaikka suurella
vastuksella.
Samalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François
Villon'in korvaan nämä sanat:
-- "Älkää lähtekö, ennenkuin olette minua puhutelleet. Vaiti!"


XVII.
Freiburg'in luostari.

Helmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan
ylös alaisin.
Juuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota,
joka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko
Waadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan
ja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.
Ei mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon;
ne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.
Siitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja
Lombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia
salavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen
kaupunkien tai kylien hävitystä.
Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta,
jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka
taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin
vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan
alueesta.
Vaan Freiburg'iin palatkaamme.
Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta
tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa
sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.
-- "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän
tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan
itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä
on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".
Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta
hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä
virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri
vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli
apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.
Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:
-- "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä
tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin
tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa
vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein
tule tapahtumaan."
Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja
sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän
toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut
ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat;
hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku
lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet
milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun
lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.
Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska
nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut
ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.
-- "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala
meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei
mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja,
kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja
sukkelaan!"
Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.
Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne
kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan
jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti
kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja
Magdalena?
Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä
hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin
suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.
Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä,
niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.
Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset;
siinä oli vaan kolme vuodetta.
Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi
luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.
Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi,
huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen
suunsa vetäysi hymyyn.
-- "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on
laitasi tänään?"
-- "Hyvin ... varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin
taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme
enkeliänsä."
Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.
Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:
-- "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta
maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin
minäkin lentoon lehahtaisin!"
Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.
-- "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme;
nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen
kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata,
poikani."
-- "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat
kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"
-- "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui
hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen
sydämmensäkin haavan.
Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle
rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.
Magdalena hoiti toista sairasta.
Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.
Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.
Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle.
Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin,
antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi
terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen
käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.
Äkkiä hän vavahti.
-- "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.
-- "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.
Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.
-- "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi
ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"
-- "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.
"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"
-- "Kuinka tahdot, poikani ... mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla
takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."
-- "Hui, hai! mitä vielä! ... kyllä minä tulen."
Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota
hän katseli yhä.
Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei
sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä
kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.
Tämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:
-- "Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.
Sveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?"
-- "Herman."
-- "Eikö muuta nimeä?"
-- "Ei tällä haavaa."
-- "Maakuntasi?"
-- "Unterwaldi."
-- "Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet
meille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä
arvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?"
Beit-Weber'in ääni vastasi:
-- "Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa
puolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli
jäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän
takanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi
ja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä,
joka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä,
lopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen
toiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta
jätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli
ehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten... Malttakaa, ei
siinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin,
hän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän
paluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää
meille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta
pelastanut!"
Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka
sitoi kiinni viimeisen kääreen.
Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:
-- "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"
Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa
puristi.
Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet
pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui,
joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.
-- "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!"
abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"
Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan
tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:
-- "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? ... ja miksi hänen
silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein
huomannut... Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"
Kolmas haavoitettu oli veli Starck.
Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa,
päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan
kääreen, joka vielä oli vallan verinen.
Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.
Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla
käsillänsä hän aukasi kääreen.
Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus,
ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut,
jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä
lähestyi, häntä koski.
Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli
sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in
puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in
tuomiokirkon portailla.
Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka
enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut
olla häneltä kysymättä:
-- "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä
tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"
Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;
-- "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä
ja suloinen!"
Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta
veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.
-- "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"
-- "En! oi en! minä olen onnellinen ... kovin onnellinen!"
Hänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.
Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä
veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä
kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.
-- "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua
katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän
uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!"
-- "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi. "Ensimäinen kaikista on
munkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle
ei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty
eturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa
puolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme
uhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän
seuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret
miehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja
uudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta
tulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu ... niin, minä
tunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden
Sveitsille!"
Tämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut
itsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä
kohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin
huutamaan: minä olen isäsi!...
Mutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon
herättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä,
purren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän
mumisi vaipuen alas istumaan:
-- "Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!"
Tähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti
esiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.
Se oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa,
näkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan
isäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan
lohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.
Starck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.
Molemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille
läsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin
ensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli
taisteltu.
Tällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan,
sanoen:
-- "En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck;
mutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi
takaisin."
-- "Jumalan kiitoa!" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi
kynnykselle. "Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän
tämän iskun on saanut."
-- "Mitä!" Hedwig sanoi, "mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?"
-- "Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota,
jota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän
sivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin
isä."
Enemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat
tutkistellen munkkia.
-- "Kärsimystä! lapseni", hän vastasi heille kumpaisellekin. "Vielä
vähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!"
-- "Mennään pois!" abbatissa lausui. "Pois, pois? kiertomme on
päättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia."
Ja nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.
Hedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä
huulillansa, lausuen hiljaa:
-- "Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!"
Kulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään
kääntämättä.
Unterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.
Kilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:
-- "Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen
ja unohduksen!"
Abbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.
-- "Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä."
Vaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen
päältänsä, antaakseen uusia käskyjä.
-- "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä
teitä."
-- "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole
rahtuakaan nukkunut."
-- "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.
"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."
-- "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan
kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää.
Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa,
vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso.
Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."
Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.
-- "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää
hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi?
kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos
jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."
Hedwig hänen keskeytti.
-- "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa
aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta
kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."
-- "Hedwig!"
-- "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko
täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."
Tällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti
kiiruhtaa pesijöitä.
Ja kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan
näiden etupäässä.
Pyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon
rannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa
oli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.
-- "Tänään on vallan mahdotonta", yksi pesijöistä sanoi, "vesi on
jäässä."
-- "Entä sitten!" Magdalena vastasi, "me särjemme jään."
Ja, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän
suuren aukon.
-- "Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!" yksi hänen kumppaneistaan
arveli.
-- "Tarkoitatko sillä", hän vastasi, "että minun täytyy tehdä tämä työ
teidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä
käsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää."
Muutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.
Sitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä
kurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään
lammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.
Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita,
valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.
Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.
Hän käänsi päätänsä.
Eräs mies oli siellä, Herman.
Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.
-- "Taasen te!" tämä sanoi.
-- "Ja miksikä ei, serkku..."
-- "Serkku, minäkö?"
-- "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai
tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella
vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia
Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."
-- "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö
ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen
ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."
-- "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä
vetoon kun vetoonkin vielä."
-- "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."
Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen
pesoonsa.
Hetken päästä Herman jatkoi:
-- "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni ... kuulkaapa hiukan... Jos
suostuisimme elämään yhdessä."
-- "Kuinka se kävisi laatuun?"
Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin
punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden
liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän
jatkoi:
-- "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin
oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan
vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen
sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni
ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan,
kenties toisiamme rakastamaankin ... ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin
molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."
Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.
-- "Avioliitto!" hän jupisi.
-- "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en
säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä
sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on
nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin,
olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano,
tahdotko?"
Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis
rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka
sen sydämmessään tunsi.
Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä,
kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.
-- "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"
-- "Päin vastoin."
-- "Herman, tässä on käteni."
-- "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."
Pesijät lähestyivät.
Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan,
koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:
-- "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian
työhön!"