Kuninkaan toverit - 06

tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni
Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut
isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti
huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?... En sitä itsekään tiedä."
-- "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä,
jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista
tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä
ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä
tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."
-- "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta
kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet
kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi:
'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja
kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa
kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän
rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä
aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä
levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."
-- "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme,
kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi,
jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota
turmion hetkeä lähtenyt... Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in
tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän
surullisen uutisen!"
-- "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana
meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin
katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee
tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"
-- "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian
on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja.
Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on
odottaa."
Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.
Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui
itsekseen:
-- "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on
heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka
se rientäisi hänen luokseen!"
Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä
ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen
huomionsa ja uteliaisuutensa.
Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten,
oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:
-- "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee
tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista..."
-- "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa
syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa
alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle:
kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo
on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva
hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä ... varmaan kymmenen vuotta
sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa ... hän astui äkkiä eteeni,
otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun
vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli
äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein
ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana,
epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet
vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti
rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa
itseni vallan liikutetuksi ... tuo on niin omituista!"
-- "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on
meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."
Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha
naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal,
ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.
Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von
Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.
Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.
-- "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa
kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen
puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi,
seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa
vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla
tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme
kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig... Älkää punastuko, älkää
panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne,
hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."
Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:
-- "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä
pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli
onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin
on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"
Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa
kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko
mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.
Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen
kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat
sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.
-- "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani
ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa
teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin
herttuatar?"
Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli,
käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta
kuin jos se olisi ollut hänen omansa.
Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.
Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi
hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä
ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.
Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui
niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen
kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.
-- "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole
kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan.
Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä
harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä,
siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä
sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket
viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla
runoilijan seuralainen?"
Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö
ilmestyi äkkiä kynnykselle.
Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa
päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.
Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi
tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään,
puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten,
hiljaa huudahtaen:
-- "Voi! Kilian! Kilian!"
Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.
-- "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle,
"se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on
tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen
täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."
Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig
jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian
Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla
sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.
-- "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä
vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun
Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat
kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua.
Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen
luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan
loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"
Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut
johtopäätöksen tässä vastauksessa.
-- "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee
Freiburg'iin."
Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän
oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus
von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.
Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus
kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä,
hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:
-- "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka
häntä rakastin! ... kuinka häntä vieläkin rakastan!"


XI.
Fridolin.

Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln
kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.
Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja
talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.
Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä
huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli
vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat
vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä
köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.
-- "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi... "Hrrr! rupean jäätyyn,
alan jo hyytyä! ... ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi,
silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi ...
nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."
-- "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri
oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."
-- "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia.
Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan
sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo
neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa
näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala
matka!"
Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.
-- "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma ... katsokaa pian,
katsokaa!"
-- "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"
Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä
ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja
harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä
kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä
näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja
timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan
auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.
-- "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan
huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! ... joutuuhan täällä niin
linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö
olemme kaukana luostarista?"
-- "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."
-- "Olettehan siitä varma, eikö niin? ... ja samoin tiestäkin?"
-- "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen
kulkenut tämän matkan."
-- "Itsennekö vuoksi?"
-- "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen
täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen
tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut,
olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää
hätäpäivää!"
Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä
jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten
alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.
Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen
olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.
-- "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla
puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on
suuri kultaristi kirkon päällä."
-- "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"
-- "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs
hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad..."
Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet
huudollaan keskeytti:
-- "Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan
meitä kohti?"
-- "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori
veli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin."
Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat
nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin
viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla,
sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.
Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä
toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen
olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.
Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan
hämillään:
-- "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"
-- "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään
vastannut:
-- "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella
kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"
-- "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi.
"saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko
sen kenties itse jo heille kertonut?"
-- "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin.
Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos
suvaitsette."
Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään
muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento
viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:
-- "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se
teidän suustanne."
Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa
näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä,
joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:
-- "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan
ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad,
tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen,
mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard,
Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä,
heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa
jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta
kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden
ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa
rangaistus heitä kohtasi."
Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:
-- "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän
kaarneita ... mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee
tunnetuksi."
Fridolin yhä jatkoi:
-- "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät
ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin
toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi
luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan
oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon.
Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen
tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit
seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön
muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät
toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."
Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli
laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista
kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä,
ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.
Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri
kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri
holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.
Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri
kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:
-- "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"
-- "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.
-- "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli
Starck."
Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI
hänen lähetti.
-- "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."
-- "Valitettavasti ei."
-- "Mihin hän on joutunut?"
-- "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"
-- "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy
häntä puhutella heti paikalla."
-- "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.
-- "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."
Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista.
Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi
hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat
herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin
rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi
päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä.
-- "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"
-- "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy
nähdä hänet."
-- "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta
kiilsi kyynel.
-- "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"
-- "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi,
"minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"
-- "Kuinka niin?"
-- "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."
Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin
jonkun näkymättömän koneen avulla.
-- "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat
ruhtinaita!"
Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto
kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä
kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon
merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi,
suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä
herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana
Kristuksen kuva norsunluusta.
Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja
karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä
kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän,
melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä
istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta
merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka
päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä
vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä
huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet
hyvin ruskeiksi.
Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä
sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki
painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien
Einsiedeln'in luostariin.
Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla
parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.
-- "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla,
"täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne
puhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista."
Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.
Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja
sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää
oviverhojen ta'a.
Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt
vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.
-- "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte
etsimään meidän joukostamme."
-- "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta
äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen
luona."
-- "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai
vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän
meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."
-- "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin
hänet tavata?"
Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat
sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:
-- "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin
tarkoituksiensa todisteeksi."
Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa
rautasormuksen kannassa.
-- "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää.
Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo
kauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"
-- "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa,
tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä
etsimään?"
Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin
huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella,
vakavalla äänellä:
-- "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen
palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla,
kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä,
lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä
näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat
halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin,
veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme
toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja
rohkeuttansa."
-- "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on
kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun
tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja,
etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."
-- "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."
-- "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."
-- "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.
Minä lähden jo huomenna."
Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin
jalkain juureen, huusi:
-- "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan
kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"
Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.
-- "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."
-- "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että
aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!
Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti
huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan
varmaan!"
Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät
rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.
Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja,
kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:
-- "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"
-- "Aivan kernaasti", Villon vastasi.
-- "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet
taasen nähdä!"
Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja
hyppeli ilosta.
-- "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä,
Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka
paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi
sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan
vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja..."
-- "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni
vahvaksi ja olen uskalias!"
-- "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla.
Tule hakemaan minua tunnin päästä ... ja nyt, saata tämä vieras
toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy... Ai! muistanpa
juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne
pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva
opas; koettakaa saada häntä mukaanne."
Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän
koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.
-- "Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ...
matkaan nyt!"
Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.
-- "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka
heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"
-- "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe
tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"
-- "No! entä sitten?"
-- "Paha merkki!"


XII.
Toisesta luostarista toiseen.
Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.
-- "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne
kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat
tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen
sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne... Jumala teitä
suojelkoon!"
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen
kerran, hän puhui:
-- "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä.
Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois.
Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai
sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että
sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi,
minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet ... samoin kuin veli
Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän
luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"
Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä
päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä
häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.
Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.
Hevoset lähtivät täyttä nelistä.
Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin,
saapuivat Schwütz'iin.
Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.
Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli
Starck'ista.
Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei
suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä,
varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.
Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän
hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli
nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös
suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa,
kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli
juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa
asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut
käsillänsä.
Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista
tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.