Kuninkaan toverit - 15

että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on
kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii
taivaan siunausta. Ei mitään _Domine salvum_, yksi ainoa _Salve
regina_. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin
kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja
laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni
Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä
ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta
hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä,
rukoile minun puolestani!"
Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka
siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät
kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän
pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin
Gillonne'a.
-- "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne
on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että
kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo
nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta
maksoitte takaisin ... joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän
Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen,
että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."
-- "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun
muistooni... Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota
vastaan!"
Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti
kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti
jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:
-- "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus,
jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."
-- "Lupaus, sinulleko?"
-- "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."
-- "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä,
joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä
nähdä!"
-- "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me
sovitamme teidät hänen kanssansa ... josta teille on oleva iloa
kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"
-- "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."
-- "Mitä sitten?"
-- "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin
valloittamiseen."
-- "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän
kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä
meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan,
Provence'n kuningaskunnan..."
-- "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole
suostunut..."
-- "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen
menestykseen."
Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.
-- "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua
saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"
-- "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua
vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"
-- "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.
-- "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.
Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn
pyyntöön.
Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin
herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.
Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa
etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.
Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli
kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.
-- "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne
vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa
toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne
onnistuneenne ja olevanne onnellisen."
Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut
François Villon'in kanssa.
-- "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun
äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon ...
sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"
Runoilija vastasi:
-- "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan,
rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa.
Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän
on suuriin töihin luotu?"
-- "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette
oikea ritari!"
Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten
hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana
meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.
-- "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."
-- "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun
täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn
vaan toimeeni, siinä koko asia."
-- "Aivan niin... Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen,
eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää
ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta
kohtaan..."
-- "Sire..."
-- "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt,
toverini! Minä tiedän kaikki ... tai ainakin melkein kaikki... Mitä
minulle ei sanota, sen arvaan... Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta
muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken!
Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta
siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini ... ja ole Ranskalainen,
äläkä suinkaan Lothringilainen."
-- "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.
Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.
Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista
anteeksi-anomusta."
-- "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."
-- "Bretagne'n herttua?..."
-- "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen
koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,
Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,
Burgundilaisen leiriin."
-- "Milano'n herttua?..."
-- "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."
-- "Savoija'n herttuatar, sisarenne?..."
-- "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse
Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."
-- "No mutta, mitä hullua ... hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän,
joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka
hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes
koston päivä hänelle koittaisi..."
-- "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! ... niinkuin jo
sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen
lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä
viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on!
emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa.
Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"
Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.
Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta
herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle
kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman
ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta
nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa
mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat
maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä
hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana
päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen
käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko
omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän
vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus
loistivat hänen kasvoillansa.
Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää,
hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja
Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:
-- "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"
Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli
rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.
Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle
silloin sanoi:
-- "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua
estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata
hänen serkkuansa Burgundissa."
-- "Kuinka?"
-- "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo
Rohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."
-- "Mikä sen todistaa?"
-- "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn
kääntyä takaisin."
-- "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"
-- "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen
esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten
tehdä."
-- "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän
riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin
häntä katsoa silmiin!"
-- "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän
toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään
vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien
iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä
näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena:
'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli
kaiken Ranska!"
Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät
takaisin.
Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä
Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa
Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut
Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen
sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui
hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä
otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten
lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä,
Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän
uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa.
Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg,
Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia,
joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan
mieltä ja Ranskanmaata.
Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti
johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista
päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.
Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten
liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku
taistelunhenki.
Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa
kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.
-- "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on
vihollinen! nyt saamme taistella!"
Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.
Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli
Murten'in kanuunoista.


XXV.
Murten.

Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden
armeijan.
Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen
luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta
pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä
kotiansa.
Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta
läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta
Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin
rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.
Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia
kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano,
kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen
jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.
Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan
turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei
ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka
tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä
veriviholliselle.
Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja
lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki
repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja
epätoivosta.
Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja
vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota
epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa
palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin
jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui
saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan
keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta
lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli
tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu
on kaadettu.
Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean
lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi
koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin
ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen
hän lähti liikkeelle.
-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet;
täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"
Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät
silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa
perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan
herttualle ja Ranskan kuninkaalle.
Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei
lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät
vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in
tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika;
täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt
mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.
Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin
tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt
jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus,
riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla
ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu,
eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin
kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä
kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään
koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava.
Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.
Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea
lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin
viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska
aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli
uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä
rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.
Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia
kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli
vaarassa.
Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä
kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä
asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa
aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä
valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi
ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä.
Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in
porvareille:
"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri
joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia
Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit
saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä
puolustan Murten'ia."
Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään
järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia
viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa,
törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin
kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.
Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla
verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka
taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin
joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja
piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet
aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.
Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin
suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä.
Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen
huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen
muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä
muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden
suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.
Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies,
jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja
vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli
Starck!
Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä
kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen.
Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin
epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat
sentäänkin.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään
sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli
Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä,
jo seuraavana aamuna, niin varhain ... sepä näytti melkein ihmeeltä!
Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin
neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet
Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka
iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle!
neljäs: Lüttich!
Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa,
möristen aivan raivoissaan:
-- "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen
kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"
Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan,
päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.
Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse
piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä
hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei
kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.
Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan,
murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien
lujuus ei hetkeäkään horjunut.
He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti.
Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään,
kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli
hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne
saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka
paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa
kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:
"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat;
niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia
valloiteta."
Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi
heille:
-- "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa
veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja
pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"
Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki
säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä
itsensä, hän oli huudahtanut:
-- "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona... Vaan tällä kertaa
voitamme!"
Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa,
ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä
kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.
-- "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava
heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.
Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt
marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen
kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei
kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä
kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.
Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.
Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli
tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla
aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.
Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi
piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.
Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan,
saattoi hän nähdä muiden yli.
-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso
karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja
tanssittaa."
Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä
naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:
-- "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!
Fridolin, hohoi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.
-- "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.
-- "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin
Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini ... ja kun
Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi
Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille,
kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka
jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja
vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä
kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla
miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon
herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."
Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.
Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan
hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt
hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä
vastaan.
Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa
irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin
ilonsa osoitteeksi.
Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:
-- "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"
Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.
-- "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä
sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva
siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on
oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät
teihin ... ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä
auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."
Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli
tämmöinen.
Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme
sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne
hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita
suosion-osoituksia.
Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa.
Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla,
pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla
välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita.
Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet.
Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja
hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet
Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald
Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain
lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.
Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin,
lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa
kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut
milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.
Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.
Kohta oli kaikkien huulilla sana:
-- "Munkki! munkki!"
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
-- "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää
voi puolustaa. Nyt on aika!"
Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:
-- "Eteenpäin! eteenpäin!"
Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.
Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki
yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja
sulhasillensa:
-- "Onnea matkalle!"
Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät
taisteluun.


XXVI.
Saint-Jacques kostetaan.

Yö peitti maan.
Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat.
Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne
olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa,
enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui
ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas
sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.
Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan
liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä
Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.
Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen
porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja
Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi
sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän
toiveita pettänytkään.
Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja
Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin
kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten
päämies.
Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien
piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.
Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla,
jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä
Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.
Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi
Bern'in lippua.
Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja
vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.
Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja
Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen
akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin
aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen