Kuninkaan toverit - 14

Total number of words is 3563
Total number of unique words is 1835
24.8 of words are in the 2000 most common words
36.1 of words are in the 5000 most common words
42.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha
vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä
jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla.
Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.
Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija
nousivat ratsaille.
Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn
tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.
Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään
jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.
-- "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa
myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän
pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin
minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen
perii ihka elävältä!"
Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä
kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.
Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita,
jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo
poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka
satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.
Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien
huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.
He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat
erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin
puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.
Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä
seisahtui.
Villon joudutti askeleitaan.
Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
-- "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija
mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja
olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana... No!
sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla
kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä
hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii.
Tänne, Troussecaille... Tule heti tänne, tikapuut!"
Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän
nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota
elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.
-- "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä
alas puutarhaan.
Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen
toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.
Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.
-- "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan
toiselle puolen rakennusta.
Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti,
hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.
Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa
erään parvekkeen.
Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli,
hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin
molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle,
kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon
valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.
Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea
pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin
puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja
vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja
nukuksissa.
Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi
hiljaa rukoillen.
Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n
Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.
Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella
ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin
maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset
kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään.
Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi
luullut kahdeksi marmori-kädeksi.
Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.
Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.
Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti
esiin päätänsä.
Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.
Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja
punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina
herttuata palvelivat.
Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla
käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.
Villon kohosi verkalleen.
Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori
herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.
Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja
ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.
Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa
käteen.
Renato jo nosti sen huulillensa...
Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa
kohden ja huusi:
-- "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa ... älkää
juoko!"


XXIII.
Aguilar'in kreivi.

Seurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi
tointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:
-- "Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?"
Villon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja
vastasi:
-- "Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo
sano kaikkia?"
Mutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan
valonsa François Villon'in kasvoille.
Jolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:
-- "Aguilar'in kreivi!"
Runoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi
vapisemaan.
-- "Rouva", hän sopersi, "rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin
nimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän
viimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla
oli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus...
Se on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi."
-- "Oi! minäkin tunnen teidät", nuori herttua huudahti, "olettehan sama
toivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!... Ja nyt
ilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan... Oikein ... minä ymmärrän,
minä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!"
Galazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.
Mutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:
-- "Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt,
myrkyttäjä!"
Kun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora
tunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen
pakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti
läähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.
Nuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.
Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja,
niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:
-- "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa
etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia
käskyjä."
Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.
Herttuatar aatteli vaan poikaansa.
- "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää
muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä
pyydän sinua, ja nuku."
-- "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä
kiittää, häntä..."
-- "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella
soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä.
Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa
sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"
Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä
ja sormi huulilla.
Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka
oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin
joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin
vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:
-- "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee
etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla
milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin
vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se
olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun
Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana.
Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä
minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon... Ja nyt, minä
tahdon ... minä pyydän teitä ... nukkukaa!"
Nuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän
rakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat
tyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä,
ja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä
yhä sittenkin vielä omassaan.
Tällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän
astui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja
kääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa
asemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:
-- "Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen
puhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin
sykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä ... minä vaadin
sitä ... puhukaa!"
-- "Niin, oikein", Villon vastasi, "jotakin tunnustusta ... teille,
rouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia;
tapahtukoon se meidän kesken."
Hän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän
kohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota
muutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus,
jonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen
kaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa
oli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.
Hän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä,
jonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik
XI:nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon
langenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän
oli nykyään aivan toinen mies.
-- "Rouva", hän sanoi, "minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa
oikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla
teidänkin korviinne. Minä olen François Villon."
-- "François Villon!" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien
kasvot molempiin käsiinsä.
-- "Malttakaa", runoilija innolla jatkoi, "älkää minua vielä tuomitko.
Olin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun
saattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi!
silloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain
runoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen
ja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni
joukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan
teistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on
esi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan
suudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan
nimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? ... lyönpä vetoa, että
saan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan ... sen, jonka minulle
määräätte ... ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun
pidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan
vaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita,
jotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa.
Aguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa
ja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin
ensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli
houkutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt
minua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain
turnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi
minua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä,
joka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei
ollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä,
rouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että
puhun totta."
-- "Minä muistan", tämä vastasi. "Niin se oli. Niin, oikein, minä
muistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun
käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko
juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?"
-- "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin,
rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä
kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja
unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä
sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän
kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä
oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi... Suokaa
anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"
Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin
muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain
juureen.
-- "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan
tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"
Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan
silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli
muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:
-- "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut
kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus,
että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä,
rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin
Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo
puolisonne, tuli hoviin ... juuri kun aioimme yhdessä paeta ... oi! te
suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! ... minun kunniani
äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä
vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun
tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus
minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä
salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille
ilmoittaa! ... ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun
palkintoni!"
-- "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."
-- "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa
kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää
ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja
hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan
hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo
kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo
enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään,
hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön
pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin
teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä
poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento... Enhän teitä
rakastanutkaan ... niin luulitte... Minä valehtelin! niin, se oli
paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin ... en ollut juonut kuin
kyyneleeni!"
Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä,
kohosi äkkiä seisomaan:
-- "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!... Anteeksi! minun tässä
onkin anteeksi pyytäminen!... Minun ei siis enää tarvitse punastua,
että kerran olen rakastanut?"
-- "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin
kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta
mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin
pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut
tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli,
paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas
taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin
ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro
olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen
nähnyt... Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on
liiaksi!... Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin,
epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria
pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin
heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään.
Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä
Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja
koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi
hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin
kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on
vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa ... ja jospa
kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"
Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.
Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.
Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:
-- "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin
herttua teitä vartoo."
Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta
säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.
Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet
heräämään.
-- "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?...
Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on
kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"
Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti
reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.
Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet
äkkiä pysäytti.
-- "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää
mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"
-- "Kuinka hitolla? sinäkö täällä? ... kuka sinulle antoi luvan tulla
sisään?"
-- "Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin.
Jouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin
sinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan."
Näin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan
väreihin puettua aseenkantajaa.
Yksi näistä puhui kaikkien puolesta:
-- "Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän
isäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö
tekin tahdo yhtyä tähän maljaan?"
-- "Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.
Pitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä ja
Lothringin takaisin-voittamisen malja!"
Sitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän
jatkoi:
-- "Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?"
-- "Maahan."
-- "Maahanko?"
-- "Hirtettyämme hänet ensin."
-- "Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?"
-- "Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän
piti panna hänet varmaan paikkaan."
-- "Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!" Troussecaille arveli. "Nämä
herrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa
tehtävää aikamme kuluksi... Minä tunnen sitä tointa hiukkasen...
Seurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle,
lähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!"


XXIV.
Renato Lothringilainen.

Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki
hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui
häntä ystäväkseen.
Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja
lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:
-- "Minä olen pitänyt sanani ... ja te näette, että olen tytyväinen."
-- "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan
apua."
-- "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi.
"Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja
terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."
-- "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."
-- "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei
Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet
saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset,
jotka sinua vartioivat ... aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon,
jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"
-- "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän
erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi
huomiseksi!"
Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui
edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä
äkkiä kysyi:
-- "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan
kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"
-- "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä
aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun
palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai
lupaamatta."
-- "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua
tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät
kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla
jotakin muuta ... en tiedä oikein mitä... Minusta näyttää siltä, kuin
tulisit vähän kunnianhimoiseksi."
-- "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun
täytyy toiveistani luopua."
-- "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun
sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."
-- "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"
-- "No, kenenkä vuoksi?"
Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi
Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.
-- "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on
juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo
kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin
vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa.
Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"
Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.
Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton
Boursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja
Passe-Filon'in puoliso.
-- "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"
-- "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä
auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin,
että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"
Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko
talossa ylimmilleen.
Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.
Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa
tuli kestämään viisi päivää.
Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia
Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai
matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan
hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein
olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen
näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.
Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.
Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa
etupäässä.
François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki
ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja
hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen
onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut,
viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti,
että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita
eläköön-huutoja.
Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen,
alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo
uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana,
joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen
mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa
hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:
-- "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"
Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti
runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän
tunsi.
Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta
ratsastusretkeä kaupungin läpi.
Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:
-- "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa
tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi.
Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja
rakastettuina ... jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"
Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin
tuuli kävi.
Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas
leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.
Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että
saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.
Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas
hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.
Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei
milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin
pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin
iloisesti.
Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta
hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.
-- "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani.
Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä
Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen
nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta
kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä
herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen;
sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on
kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."
Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja
Anjou'n Renatoksi.
Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri
hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a
tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri
todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi
otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus,
runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia,
laakereita ja ruusuja.
Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:
-- "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä
rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan
Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen
toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet
ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuninkaan toverit - 15
  • Parts
  • Kuninkaan toverit - 01
    Total number of words is 3436
    Total number of unique words is 2033
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 02
    Total number of words is 3529
    Total number of unique words is 1915
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 03
    Total number of words is 3507
    Total number of unique words is 1863
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    36.8 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 04
    Total number of words is 3443
    Total number of unique words is 1914
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 05
    Total number of words is 3433
    Total number of unique words is 1939
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 06
    Total number of words is 3590
    Total number of unique words is 1861
    27.1 of words are in the 2000 most common words
    37.4 of words are in the 5000 most common words
    42.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 07
    Total number of words is 3502
    Total number of unique words is 1936
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    34.2 of words are in the 5000 most common words
    39.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 08
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1832
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    35.1 of words are in the 5000 most common words
    40.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 09
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 1877
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    34.6 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 10
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1892
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 11
    Total number of words is 3480
    Total number of unique words is 1967
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 12
    Total number of words is 3411
    Total number of unique words is 1892
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 13
    Total number of words is 3515
    Total number of unique words is 1866
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    40.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 14
    Total number of words is 3563
    Total number of unique words is 1835
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    42.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 15
    Total number of words is 3493
    Total number of unique words is 1908
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 16
    Total number of words is 3455
    Total number of unique words is 1777
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    40.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuninkaan toverit - 17
    Total number of words is 2305
    Total number of unique words is 1308
    28.9 of words are in the 2000 most common words
    38.8 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.