Kuninkaan toverit - 08

Tahdotteko, sanokaa?"
Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja
lausui vaaditun valan vastaukseksi.
-- "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen
mitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa."
Fridolin astui hänen eteensä:
-- "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"
-- "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan
kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla
häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa."
Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä
hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja
muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:
-- "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista
sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa
paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan
dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko
toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä,
hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja,
käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja
oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."
-- "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle
kertonut koko tapauksen."
-- "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli
nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä
kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa.
Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin
suloista!"
-- "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne
koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."
-- "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani,
tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai
voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."
-- "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi,
"niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo
taistelu Birs'in luona!"
-- "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki
olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja
kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin
muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi
väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä
taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän
kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli
suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun
ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat
kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja
meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä
vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina!
voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"
Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.
-- "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä
liikutettuina kumpikin.
-- "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella
huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka
iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin
hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni.
Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan,
niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"
Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen,
taistellakseen vieläkin.
-- "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit
minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla
tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat
kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en
mitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!...
Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään
minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet
isäksi!'"
Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi
puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo
taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.
Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:
-- "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo
rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan
viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen
pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni,
heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin
toiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ...
minä pakenin!..."
Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut
alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon
taivasta kohden.
-- "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit
olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan
viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa
viholliselle!"
-- "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.
"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."
-- "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä
isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun
kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat
joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni
huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien
silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi
otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri
lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina
juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala
antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa..."
-- "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat
ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"
Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto
tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:
-- "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en
moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt
mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan
rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo
sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana
päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He
väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun
osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä
nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään
astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä,
koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria!
Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi.
Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä
jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien
kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus
täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata
kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"
-- "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa..."
-- "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään
pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta
kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä
edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän
juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa ... hän kaatuu ...
hän on kuollut!"
Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan
kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.
Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin
sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla
häntä elähyttää.
Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.
-- "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani
viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia
vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin
spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi!
ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä
te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach
minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei
kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen
perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän
kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli
turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."
-- "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin
kaikki."
-- "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo
ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi,
kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä,
kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita
meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin
taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään
vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun
kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle
vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin
taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän
minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa,
vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani
onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen
varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon
tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut
Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa,
jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä
vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on
tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en
pakene, sen vannon, Jumal'auta!"
Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä.
Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana
ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:
-- "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi
puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen...! Kostoa!"
Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli
seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.
Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n
asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä
Troussecaille vielä unen pöppörössä.
-- "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella
Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen
teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän
tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä,
tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"
Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in
sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:
-- "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."
-- "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on
oleva päällikkömme!"
-- "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.
Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli
Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.
-- "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"
-- "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.
Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli
Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon
alle.
Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja
aloittivat rukouksen.
Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti
liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:
-- "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"


XIV.
Lähtö sotaan.

Huolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla
askeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.
Niitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli
Starck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.
Äkkiä viimeksi mainittu huudahti:
-- "Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?"
Se oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen
iloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.
-- "Frey parkani!" tämä sille sanoi, "tulet jäähyväisiä minulta
ottamaan. Sinun täytyy jäädä..."
Uskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä
ajaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.
Villon rupesi välittäjäksi.
-- "Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?"
-- "Niin on sen nimi."
-- "Merkitseehän Frey vapaata?"
-- "Kyllä."
-- "No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se
muiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies."
Frey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja
loikkasi eteenpäin.
Yhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville
kukkuloille.
Vähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa,
mitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.
Hän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.
-- "Mutta lapsenne", Villon kysyi, "mihin ne ovat joutuneet?"
-- "Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän
äitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä."
Ja tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta
veljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.
-- "Sinäkö siellä, isä?"
-- "Niin, Benjamin."
-- "Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!"
Lapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.
Vähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen
veljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja
kertoi:
-- "Kosta äitimme!"
Kolmas lähellä Saint-Maurice'a.
Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria
nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.
Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki
hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin
surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.
Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta
raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.
-- "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin
sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"
Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen
maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti
olkapäälleen, sanoen:
-- "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."
-- "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen
nuija!"
Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.
-- "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan
niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole..."
-- "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia... Ja,
ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."
-- "Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa
kauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on
suljettava."
Tämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että
siihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin
mahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu
kaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.
Se avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes
toisen verran.
Vähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs
Bartolomeon pojista.
Ber'in luona viides.
Lähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.
Näyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän
sanoi:
-- "Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo
roistot!"
-- "Hyvä on! poikani", Bartolomeo vastasi, "minä olen tytyväinen."
-- "Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen
menin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin
puolustanut äitiämme!"
-- "Kostakaamme!"
Muut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen
kukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.
Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.
-- "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin
selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja
Lombardialaisille."
-- "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee."
Kaikkien silmät kääntyivät koiraan.
Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja
haukahti.
-- "Vait!" veli Starck käski.
Koira vaikeni paikalla.
Ei aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa,
järven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen
loppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen
marssittiin.
Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.
-- "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.
-- "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.
-- "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.
-- "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen
noille mässääjille."
Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.
Kuunneltiin, katseltiin, ... ei mitään vielä.
Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman
sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita,
joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut
kätkeydä.
Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman
johdolla katosivat niiden ta'a.
Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs
nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan
mustaa pukua.
Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:
-- "Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von
Wabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain
Romont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset
ovat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa
kohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet,
jotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään."
-- "Tuolla", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, "niitä on kaksi sataa!"
Samalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:
-- "Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen..."
Yön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen
päällikön ulkomuotoa.
Tämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja
voimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.
-- "Kaksi sataa!" hän vihdoin kertoi, "ja paksujen muurien takana.
Meitä, kahdeksankymmentä enintäin."
-- "Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!" Bartolomeo hiljaa murisi.
Fritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:
-- "Olemmehan Sveitsiläisiä!"
Fridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet
sattuivat yhteen.
Vähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:
-- "_Audaces fortuna juvat_!" (onni on rohkean puolella!)
-- "En ymmärrä saksaa", tämä vastasi; "vaan jos sillä aiot ilmoittaa,
että onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on
tuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin,
toivoakseni, sallittu!"
Bartolomeo samassa jatkoi:
-- "Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun
melun kuultuansa..."
Frey keskeytti hänet uudella murinalla.
Kaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.
Toisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä
vaikeneen, ja koira vaikeni.
Useampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.
Se oli yövahti; viisi miestä.
Heidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä
vaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:
-- "Rientäkäämme, _corpo di Bacco_! juovathan ne muutoin kaikki
meiltä."
He kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.
Tällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin
suunnitelman.
-- "Minä tiedän, mitä pitää tehdä", hän sanoi. "Juoskaa kylään ja
tuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä:
niitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä
astuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat
ja vikkelimmät."
Bartolomeo asettui jo hänen puolellensa.
Fritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:
-- "Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!"
Fridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä
nuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli
kotikylä kostettavana.
Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa
Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:
-- "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"
Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:
-- "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte
meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan.
Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"
Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa,
hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.
Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille,
silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.
Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan
päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa
voineet kätkeydä.
Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä
vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.
-- "Seis!" veli Starck äkkiä käski.
He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös
portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan
reunaa pitkin.
-- "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien
kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa,
vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein
kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa
paikallansa.
Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden
vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen
kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.
Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla
kääntyi äkkiä.
Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi
seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön
hiljaisuudessa.
Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon
tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän
silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.
Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle
matalalla äänellä:
-- "Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?"
-- "Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa
harhaan."
-- "No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut
merkin, tähtäät ja ammut."
He menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat
äkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.
-- "Ja niin meni kolmas!" lausui Villon, joka heidän tietämättänsä oli
hiipinyt paikalle.
Fritz ja Troussecaille saavuttivat hänen samassa. Bartolomeo oli
molemmat ruumiit jo vallihautaan heittänyt.
-- "Nyt sitten", Starck sanoi, "nyt vielä viisi! Ne palaavat jo pian
tarkastus-retkeltänsä. Minä ja Bartolomeo pidämme huolta molemmista
ensimäisistä. Sopikaa te keskenne seuraavista, ja älkää niitä päästäkö.
Ne nostaisivat oitis melua."
Vastaukseksi jokainen hänen kolmesta toveristaan veti puukkonsa.
Bartolomeo tahtoi syleillä poikaansa; hän tunsi hänen vapisevan.
-- "Mikä sinun on, lapseni... Vaivaisikohan sinua pelko?"
-- "Ei, minä muistan äitiäni; hän mielestäni minua katselee..."
-- "Lapsi parka", Villon sanoi, "se on ensimäinen ihminen, jonka hän
aikoo tappaa!"
-- "Mitä vielä!" Troussecaille arveli, "hän on jo ensimäisen karhunsa
kaatanut!"
-- "Hiljaa!" käski kylänvanhin.
Kukkulan juurelta kuului juopuneiden epävakaisia askeleita.
Kylänvanhin, Fritz, Villon ja Troussecaille väistyivät varjoon.
Starck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella
kuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä.
Nuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan.
Salaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui
etupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi.
Ennenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin
saivat iskunsa ja kaatuivat.
Yksi ainoa ehti huutaa apua.
-- "Mennään piiloon", Troussecaille sanoi, "muuten kaikki on hukassa!"
Villon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti
iskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa.
Starck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään
toimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.
Kenties tuon kuolevan miehen huuto oli sinne kuulunut?
Ei ollutkaan; mässäystä kesti yhä.
Kuitenkin tuli kohta jälkeen jonkunmoinen äänettömyys. Sitten yksi
noista loistavista ikkunoista, se, joka oli keskellä, äkkiä aukeni.
Kolme tai neljä henkilöä, maljat vielä kädessä, ilmestyi parvelle.
-- "Sanonpa sen vieläkin," yksi näistä lausui Italian kielellä,
"sanonpa sm vieläkin, että on kuulunut melua."
Toinen, joka näytti olevan isäntä, vastasi:
-- "Erehdyttepä! katsokaa vaan, kuinka kaikki on hiljaa."
Äänettömyys seurasi.
Sitten eräs kolmas ääni lisäsi:
-- "Torrens'in herra, sallikaa minun, varmemmaksi vakuudeksi, kysyä
vartijoiltamme."
Tila tuli vaaralliseksi. Starck kiirehti kuiskuttaan Bartolomeolle:
-- "Sinä osaat Italian kieltä, vastaa, ett'ei mitään uutta ole
tapahtunut!"
Tällä välin kondottieri oli tehnyt kysymyksensä. Bartolomeo vastasi:
"_Niente di nuovo, signor_!" (ei mitään uutta, herra!).
-- "Aivan niinkuin sanoin!" Torrens'in herra päätti. "Pöytään takaisin,
ja juokaamme vielä ... juokaamme Kaarlo rohkean voitoksi ...
Sveitsiläisten sortamiseksi ja hävittämiseksi! Tuommoinen kansa, jolla
ei ole muuta virkaa, kuin kulkea lehmänsorkkien jäljissä!"
Ja naurun uudestaan remahtaessa, vedettiin ikkuna kiinni.
-- "Malttakaa!" kylänvanhin murisi näyttäen nyrkkiänsä, "malttakaa!
saattepa vielä kokea, että meillä on härkiäkin. Kavahtakaa niiden
sarvia!"
Starck odotti neljänneksen tuntia, ja antoi sitten kuulua merikotkan
kiljunnan.
Pari minuuttia kului. Sitten epäselvää kahinaa, ikäänkuin tuulen
tohinaa pensastossa, alkoi kuulua laaksosta.
Pian sen jälkeen suuri joukko haamuja kiipesi mäen rinnettä ylös.
Ne olivat Berniläiset ja Vallisilaiset, jokainen tuoden muassansa pari
kimppua risuja.
-- "Mitä näillä nyt tehdään?" ensimäinen tulijoista kysyi.
-- "Täytetään vallihauta vipusillan kohdalta," Starck käski. "Tuon
kautta, kumppanit, aion teille tien raivata."