Kuninkaan toverit - 09

-- "Minä taas tämän kautta!" nuori Berniläinen päällikkö sanoi,
näyttäen toisella kädellä parvea, toisella pitkiä tikapuita, joita pari
hänen sotamiehistään kantoi.
-- "Olkoon niin! mutta yht'aikaa. Älkää tehkö rynnäkköä, ennenkuin
minun ensimäinen iskuni tärähtää."
-- "Mutta tuon portin, millä sen aiotte murtaa?"
-- "Tällä", Starck vastasi näyttäen nuijaansa.
Hätähätää, syvän äänettömyyden vallitessa, kimput heitettiin hautaan ja
ulottuivat ainakin lähelle aukkoa, jonka nostettu vipusilta sulki.
Tällä välin nuori päällikkö ja osa hänen Berniläisistänsä olivat
laskeneet tikapuut alas, hautaan astuaksensa.
Päällikkö laskeutui ensimäisenä sinne ja samassa jo Starck'in seisoi
risujen päällä, melkein portin tasalla.
Tämä kohotti nuijaansa; toinen kiipesi parvelle.


XV.
Vihollisia, ystäviä.

Syvä hiljaisuus vallitsi.
Siellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään
päälle.
Parvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.
Vipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä
varmempi iskun vaikutuksesta.
Jykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä
kaikuja.
Sitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman
nopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa,
halkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.
-- "Eteenpäin!" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.
Jo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.
Tällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.
Hän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi
alussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa,
joka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.
-- "No puolustakaa toki itseänne!" nuori päällikkö huusi.
Muutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki
yhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.
Silloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.
Kaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten
päälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.
Muutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä
vastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken
vielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.
Toisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja
saleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin
enemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa
Bartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja
Troussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää
nuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle
sattui.
Yhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan
juhlasaliin.
Italialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli
kaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.
-- "Kilian!" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. "Se on
Kilian! Se on Diesbach'in poika!"
Hän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä
ruumiillaan suojellen.
Sitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.
Näin uudistettuna tappelu pian päättyi.
Vaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen
kautta kadonneen.
Noin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.
Mutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko
lähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin.
Vihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu
löytää.
Epäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos,
sytyttivät linnan tuleen.
Turhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut
aavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat
joutuneet?
Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:
-- "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"
Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne
päin.
Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi
kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä
kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.
-- "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien
portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot,
jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he
huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän..."
-- "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon
vapaassa valossa!"
Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän
riensi eteenpäin.
Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan
sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien
ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä
puolustaa.
Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä
ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen
hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.
He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin
riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin
komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin
joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden
veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille
paljo väkeä.
Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei
muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei
kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä
Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes
kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä
miettivät tätä ensimäistä voittoansa.
Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:
-- "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä
omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"
Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.
Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.
Joku sanoma odotti häntä.
Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon
jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.
-- "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta
Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n
kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden
kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat
Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä
avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello
soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole
liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa
jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä,
Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas..."
-- "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."
Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.
Fritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.
-- "Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään", toinen
noista uljaista nuorukaisista arveli.
-- "Ei", toinen vastasi, "nyt se vasta alkaakin!"
Kuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että
ehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.
Kylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen
jälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku
pelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in
lippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.
Iltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin,
eräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.
Diesbach'in pojan sotahuuto: "Bern ja pyhä Vincent!" oli tuskin ehtinyt
kaikua, niin vastattiin toiselta puolen:
"Schwütz ja Lucern!"
Nekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä
johti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös
vähän raaka.
-- "Nimeni on Herman Nagöli", hän sanoi. "Veljeni neljästä maakunnasta
ovat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme
rynnäkölle."
-- "Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?" Kilian kysyi.
-- "Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista",
Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman
numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta."
-- "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.
Unterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei
ilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:
-- "Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen
kaupunkia siihen luettuina."
-- "Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin", Kilian päätti,
"Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on
kyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea."
Herman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen,
tarjosi hänelle turpean kätensä.
Sydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle
kouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:
-- "Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina,
eivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin
pian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille
mitään sodanjulistusta laittaneet."
Nagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:
-- "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita
kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä
väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."
-- "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän
toivossa."
Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:
-- "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun
orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"
-- "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."
-- "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"
-- "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"
-- "Ei mikään ... vasta myöhemmin ... olen tytyväinen, että olette
meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole
Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"
Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen,
jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli
omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan
nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi
tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen
säilyttää sen omana salaisuutenansa.
Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis
itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli
Solothurn'in lipunkantajaa.
Muutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten
luku nousi viiden tuhannen paikoille.
Näiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa
nostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.
Tämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota
kunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.
Yö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä
varten.
Herman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä
taas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei
ottanut vastaan tätä arvoa.
Puolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.
Se oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä
korkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella
puolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.
Heti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa
pitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti
valaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei
kukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä
huutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai
kauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja
ryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.
Kostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja
partiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille
kukkuloille ympäristössä.
Naisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja
valkoista Vallisilaista viiniä.
Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat
jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien
asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He
olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten
väliin.
Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja
hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in
kanssa.
-- "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua
kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä;
marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä
nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se
tulee? Enhän sinua tunnekkaan..."
Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.
-- "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää
uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää
hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."
-- "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren
palveluksen?"
-- "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."
-- "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"
-- "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."
-- "Sano minulle edes nimesi."
-- "Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen
tietää."
-- "Koska sitten?"
-- "Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa
vertani sen kunnian ja vapauden edestä."
-- "Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun
enää puhua?"
-- "Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut
Magdalena Nagöli'n huostaan."
-- "Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!" Kilian
hämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.
-- "Hedwig!" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. "Rakasta häntä
hyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät
yhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!"
-- "Minä suostun tähän tunnussanaan", Diesbach'in poika sanoi.
"Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota
salaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan
hoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus
alttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni."
Ja kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.
Parin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat
yksinkertaisen illallisensa.
-- "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua
kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni,
ei nyt muuta kuin hyvästi!"
Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän
uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota
nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja
syntymämaataan Ranskaa.
Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä,
neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.
He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden
liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli
sen jo huomannut.
Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä
ja tuhoa tuottavaa.
Äkkiä yksi heistä esitti maljan:
-- "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"
Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat
lausutut.
Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo
odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan
aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen
muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.
Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen
korkealla maljaansa:
-- "Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan
Ranskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette,
minä juon myös..."
Vuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään,
äänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.
-- "Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!" runoilija kertoi.
Äänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.
Kun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli
tuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis
herätti epäluuloa.
Kun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:
-- "Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?"
Runoilija lausui:
-- "Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne."
Sen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä
niiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen
kannassa liljakukan.
-- "Kuninkaan toverit", hän sitten lausui, "koetelkaa te nyt
vuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän
joukkoanne."
Sitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen,
hän kertoi kuninkaan omat sanat:
-- "Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon
hän oitis ystäväsi, veljesi."
He olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen
syleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:
-- "Ystäväsi, veljesi!"
Vaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi
saanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi
heitä Bartolomeon johdolla.
-- "Ystävät", tämä sanoi, "me olemme saaneet tietää, että kannatte
aivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä
yhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja
tietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme
sinne teidän kanssanne?"
-- "Teitä ei ole petetty", yksi neljästä vastasi, "mutta meillä on
tapana taistella yksinämme."
-- "Juoskaa järveen!" Bartolomeo huudahti. "Pääasia tietysti on tappaa
kondottiereja ... jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia
saamme tapetuksi!"
Se, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:
-- "Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon
meidän vihamme koskee ... se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan
kirottu sielu!"
-- "Kuolema Campobasso'lle!" kaikki Vallisilaiset huusivat.
Samalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.
Se oli merkki.


XVI.
Yksi vielä, jota ei odotettukaan.

Kaupunki oli valloitettu.
Neljättä sataa Italialaista ja Savoijalaista aatelista, sekä lähes
kaksi tuhatta sotamiestä peittivät katuja ruumiillansa.
Muut pakenivat Rhône'n laaksoon, takaa-ajettuina, ahdistettuina joka
taholta. Niiden linnat, jotka näitä rauhanrikkojia olivat maahan
kutsuneet ja eilen illalla vielä niille suojaa soivat, olivat nyt
vuorostansa liekkien vallassa, niinkuin kylät tätä ennen. Tästä
päivästä alkaen tuo kunnialla vapautettu Vallis kuului Sveitsin
liittoon.
Illalla Sion, sen pääkaupunki, oli kokonaan juhlapuvussa. Siellä
kuljetettiin voittoriemulla pitkin katuja kalliisin asuihin puettuja
hevoisia, lippuja sekä aseita, kaikki voitettuin jättämää saalista.
Joka hetki tulvasi uusia joukkoja sisään, julistaen jotain uutta
urostyötä. Ilotulia paloi kaikkialla; iloisia hyppyjä sekä riemulauluja
kuului joka taholta.
Muutamissa paikoin kuitenkin vallitsi hiljaisuus, vallitsi murhe.
Voittajainkin joukossa löytyi lukuisia uhria.
Muun muassa Bartolomeo.
Kaatuessaan hän oli sanonut:
-- "Olen kostanut sinun, vaimo parkani ... ja nyt tulen sinun
luoksesi!"
Sitten, juuri kuolemaisillansa hän oli huudahtanut, epätoivon tuska
silmissä:
-- "Lapseni! Voi! lapsi parkani!"
Fritz, hereten itkemästä, vastasi:
-- "Olenhan minä niiden vanhin veli? Voit rauhassa kuolla, isä ... ne
tulevat olemaan minun lapseni!"
Samana iltana, kohta kun oli suorittanut viimeisen velvollisuuden
isäänsä kohtaan, hän oli tahtonut lähteä.
Troussecaille seurasi häntä.
Niin oli Villon tahtonut.
Karistaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle
sanonut:
-- "Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne
johonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan."
Fritz oli heti huutanut:
-- "Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon
tulla takaisin!"
Ja Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:
-- "Hyvästi, veljeni, hyvästi!"
Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista
taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa
tärkeämpi.
Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken.
Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä
kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi
nuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven
edessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen
kaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen
ruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on
yhä tuolla.
Tuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla
kasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen
täydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli
Campobasso'n kreivi.
Hän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa
rukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa,
milloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan
silittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.
Kun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä
aukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat,
nähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden
silmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa
loistavan tuon petturinaurun keskeltä.
Lopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri
rautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle
vuoteelle ja näytti nukkuvan.
Tällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:
-- "Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän;
mutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta
pitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani.
Mitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia."
-- "Sama se!" Kilian vastasi, "kuinka paljon?"
-- "Tuhannen florinia."
-- "Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?"
-- "Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele
vähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun
käsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen
osaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle."
-- "Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään."
Sitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:
-- "Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen
tuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii
luontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te
neljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi.
Teillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne,
jotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa.
Siis ... muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu,
saakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille.
Enemmistö päättäköön."
-- "Hyvin puhuttu!" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut
syrjässä. "Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä,
joka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla
koristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että
sinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää
sinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa."
-- "Se on kunnia", Kilian vastasi, "joka tulee iälle ja viisaudelle.
Minä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck."
Munkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.
-- "Minä olen Kristuksen palvelia", hän lausui. "Minuna istuisi tällä
istuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus."
Nuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen
vastustaen.
-- "Miks' ei joku teistä?" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:
-- "Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan
puolueettomuutta ja oikeutta."
François Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän
kiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui:
-- "No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen
asiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan
hallitsijaa."
Ja yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle,
joka seisoi kunniapaikassa.
Villon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä
tuntematonta.
-- "Teidän on vuoro ensin", runoilija alotti, "sanokaa meille nimenne."
-- "Nimeni on Gent", ensimäinen vastasi. "Kaupunkini oli rikkain,
kukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti
sen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät
porvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut
perikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin
kaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen
kuolemaansa."
-- "Minua kutsutaan Dinant", toinen sanoi. "Vihani on paljoa vanhempi,
se on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen
antausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti.
Seurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto.
Kahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin
raa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin
pakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan.
Heidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse
kaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat
nielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä
kytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen
huudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo
herttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille.
Vaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus."
-- "Minä olen Ranskalainen", kolmas sanoi, "ja nimeni on Nesle. Minun
kaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään
lakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa,
kehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä
vastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes
vaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa
olevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua
tuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli
kaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti
siinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita,
heidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa
liikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en
ainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso
on julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla."
Neljäs vuorostansa nousi ylös.
-- "Kutsun itseäni Lüttich", hän lausui vihan synkällä äänellä.
"Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI:ttä,