Kuninkaan toverit - 12

muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi
koirilleni!"
-- "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä
on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."
-- "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet
meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."
Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.
-- "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät
tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot!
Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää
Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot
keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."
Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.
-- "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä,
ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."
Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla
katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti
vartoovan.
Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa
asemassa.
Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä
ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin
joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla
hymyllä puhettansa.
-- "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta
teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne
edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."
Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja
moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.
Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi
teltan suulla, sanoi:
-- "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."
Jokainen väistyi syrjään ja katseli.
Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa,
lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja
nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä,
jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin
Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan
haltuun jättämään.
-- "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen
tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.
-- "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in
varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."
-- "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun
armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan
kanssa."
Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää,
että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi,
vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat
herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti
aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.
-- "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!"
Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa
ja kaupunkiensa portit."
-- "Kun ei ketään säästetä", Romont'in kreivi liitti, "sodat aina
paljoa pikemmin päättyvät."
Itse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut
erään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä
kostamatta.
Astuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden
kaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.
Näin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn
tuomion täyttämisestä.
Mutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan
sekaantui asiaan.
-- "Malttakaa!" hän sanoi, "minun kunniani takauksella nuo onnettomat
teidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne
nimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä
vaadin, että se heille pidetään!"
-- "Viekää pois tuo vanhus", herttua käski. "Pitäkää häntä silmällä,
siksi kun tahtoni on täytetty!"
-- "Pois!" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. "Turmio sille, joka
minuun koskee!"
Sitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat
palaset herttuan jalkoihin, hän lausui:
-- "Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri
Burgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on
häväisty!"
Ja pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään
uskaltanut häntä estää.
-- "Voitte seurata häntä, te muut", herttua sanoi noille kolmelle
Berniläiselle.
-- "Ei", Franckli vastasi, "me tahdomme olla täällä, me tahdomme
nähdä ... että marttiiratkin meidän näkisivät ... ja voisivat lukea
kasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!"
Tällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä
kylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.
He olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä
ihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana
Veiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen
Hannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista,
ja sanoi tälle:
-- "Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen
tuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!"
-- "Suon", Hannu Müller vastasi, "omassa niinkuin kaikkein muidenkin
nimessä."
Ja, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.
Suuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin,
kaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.
Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä
huudahti:
-- "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy
säästää huvituksiansa."
Villon'in huuto hänen samassa keskeytti.
Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri
tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.
Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.
-- "Teidän ylhäisyytenne", runoilija huudahti, "onhan tapana Burgundin
herttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän
teitä säästämään noita kahta tuolla ... kahta muukalaista."
-- "Kenties!" herttua lausui; "mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun
yli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä
pelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt."
-- "Sen teille lupaan ja puheeni pidän", Villon vastasi kiiruhtaen
molempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.
-- "Tosiaan!" arveli Troussecaille; "en olekkaan luotu hirtettäväksi!"
-- "Maltas!" herttua jatkoi; "olet sanonut minulle, että he ovat
muukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en
koskaan; en ainoatakaan!"
-- "Ranskalainen!" Troussecaille kiirehti sanomaan.
-- "Entä sinä?" herttua kysyi Fritz'iltä.
Hänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat
valehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän
vastasi ylpeästi:
-- "Sveitsiläinen!"
-- "No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole
pääsevä. Pian vaan, köysi tänne!"
-- "Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!"
-- "Mies!" Fritz vastasi, "joka tietää kuolla, kuin soturi,
miekkaansa!"
Veitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti
rintaansa.
Kun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja
heitti herttuan silmiin, huutaen:
-- "Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana,
vuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat
Ranskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä
kertoen vielä:
-- "Turmio sinulle ... Burgundin herttua... Voi! niin ... turmio!
turmio!"


XX.
Tappelu.

François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan
nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä
vartoomassa.
Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät
ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.
Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä,
elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat
aloittaakseen lentoansa.
Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan
nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties
olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä,
hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle
ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.
Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin
syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan
häntä saanut hereille.
Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän
vastauksen:
-- "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee
ihmeitä!"
Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen
vuoteen viereen.
Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi
liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa
iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.
Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö
milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä
taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja
smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.
Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.
Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin
koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa
telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita
ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua
ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista
melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti
valkeita, hoilausta ja mässäystä.
Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa
suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden
painon alla.
Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.
-- "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.
-- "Ei vielä", Villon vastasi.
-- "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän
kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"
Houreissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja
koetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen
uupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.
Aamupuoleen Villon'kin nukahti.
Ankara melu hänen herätti.
Hän riensi katsomaan.
Herttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä
hän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä
komeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.
Jaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle,
jonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä
muodostivat.
Upotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja
kolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen... Kun ne sitten
jälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset
nuolilla ampuivat.
Ne kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.
Niitä oli neljättä sataa.
Kun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran
uhrien huuto, ja teloittajien nauru.
Fritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.
-- "Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?" hän sanoi.
-- "Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle."
-- "Kuinka! ei mitään vielä! ... ei mitään!"
-- "Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat
tuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan
ahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in
puolella."
-- "Ahaa! se on Vaux-Marcus ... se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuin
Granson. Kysykääpä, ystäväni ... minä kuulen jonkun lähestyvän."
Se oli tohtori.
Hän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä
halusi.
Vaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä
iltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa
Burgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä
tunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.
-- "Petturi!" Fritz jupisi, "voi pelkuria!"
Se, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa,
oli Rosembos'in herra.
Vähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja
kuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna
taistelemaan.
-- "Huomenna!" Fritz jupisi, "vai niin! se on siis huomenna!"
Kuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka
pakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen
hakatuksi.
-- "Ohhoh!" Villon puoli-ääneensä mumisi, "näyttääpä siltä, kuin
Rohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan
piiskalla!"
-- "Toista on meidän Sveitsiläisten", haavoitettu ylpeästi lausui, "se
ei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja
syntymämaahan!"
Loppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu
levisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in
puolelta.
-- "No!" Fritz sanoi, "näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani,
suo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän
voittavan!"
Yö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin
epäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän
koitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta
vuorien rinteillä.
Herttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyi
Vaux-Marcus'in tornissa.
-- "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme
antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa
tappelun."
Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.
Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli
Burgundin Suur-Bâtardi.
-- "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä,
varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."
-- "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse
olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota
vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."
Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti,
meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä
kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.
Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi
satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja
näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka
kokoontui leirin edustalle.
-- "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka
häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja..."
-- "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä
heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in
linnassa tapahtuu?"
Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän
huudahti:
-- "Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan."
-- "Bern'in lippuko?"
-- "En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu."
-- "Oi! siinä he vihdoinkin ovat!"
Fritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka
vuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen
valloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun
muotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien
rinteille, toinen järven rantaan asti.
Heti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat
Burgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa
ilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.
Ensimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in,
jonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.
Ainoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää,
että heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun,
nämä vaan yhä riensivät eteenpäin.
Tällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä
vieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli
huomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän
armeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi
ryntäysmerkin.
Seurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen
ratsujen poljennasta.
Siihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä,
ikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.
Villon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa
tämä suuri ottelu alkoi.
Ottelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen
aikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli
runoilija, filosofi; hän mietti mielessään:
-- "Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta
aikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan,
ylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika
tulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen
lumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä
toinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla
tapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!"
Sitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:
-- "Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun
varalle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie
järven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja
Burgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta
erikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja
vastaan."
Ja tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä
ratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen
mainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
vahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä
hetkellä miksikään hyödyksi.
Halveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki
etunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku
kiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.
Toiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä
olisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet
kaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä
huolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.
Bern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja
Strassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia,
jotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat
heidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa
tappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä
ottelu oli odotettava.
Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari:
Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen
viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua,
jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan
piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen
viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi.
Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.
Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan
aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin
erehtyi ja huudahti:
-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.
Tykkimiehet, tulta roistoille!"
Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen
armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten
polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna.
Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.
Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.
Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.
Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat
tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho
vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin,
veli Starck'in ääni huudahti:
-- "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän
hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä
alhaalla aseillansa."
Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun,
ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli
päättynyt.
-- "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa
neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä
piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.
Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat
jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita
ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.
Tätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset
ratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan
maahan.
Muut siirtyivät askeleen ta'apäin.
Sveitsiläiset, askeleen eteenpäin.
Ja joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta
todistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:
-- "Granson! Granson!"
Tällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.
Sen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti
vihollisten rivejä.
Näiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian von
Diesbach'in johtamana.
Kumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla
varustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen
järveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu
kiertää.
Koko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka
levittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.
Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer;
toisella taas Herman Mullinen.
Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin
kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista
raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen
läänityksensä.
Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa
etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.
Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.
Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään
nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista
ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan.
Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi
itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui
hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten,
ja huutaen järjestänsä:
-- "Gent! ... Nesle! ... Dinant! ... Lüttich!..."
Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden
kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.
Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi
kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen
rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä:
Kilian von Diesbach.
Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas
timantti-kruunun.
Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli
kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö.
Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut
johtaakseen tätä siipeä.
Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli
Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan,
tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.
Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo
kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen
kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo
nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti
Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin
tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina
keikahtivat yht'aikaa nurin.
Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään
Lucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.
Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan
askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen,
raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen
Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.
Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa
neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.
Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui
maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti
kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko
levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin
näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista
vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin
syösnyt.
Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia
Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria
miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli
pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa
johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen
vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:
-- "Granson! Granson!"
Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman
suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä,
ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja
Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti
kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion
pasuunaa.
Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään,
joka ei vaalennut.
Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:
-- "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"
Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:
-- "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta ... ne
samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset ...
ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"
Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka
näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.
Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä;
hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.
Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita,
hän jatkoi:
-- "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!... He tietävät jo
kaikki ... he tulevat marttiiroja kostamaan ... tuolla he ovat! ...
tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa ... turmio sinulle,
teloittaja! turmio!"
Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa
rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus
sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa
lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan
vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon
keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa.
Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja
miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle,
syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa
hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.