Kalevala - 19

Itse istuvi perähän,
kokan koivuisen kuvulle,
lasketteli laivoansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juokse, pursi, puittomia,
vene, väljiä vesiä!
Kule kuplina merellä,
lumpehina lainehilla!"
Pani sulhot soutamahan,
neiet ilman istumahan.
Sulhot souti, airot notkui:
eipä matka eistykänä.
Pani neiet soutamahan,
sulhot ilman istumahan.
Neiet souti, sormet notkui:
eipä matka eistykänä.
Muutti vanhat soutamahan,
nuoret päältä katsomahan.
Vanhat souti, päät vapisi:
eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan:
jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui.
Loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.
Soutavi sorehtelevi:
teljot rytkyi, laiat notkui,
airot piukki pihlajaiset,
airon pyörät pyinä vinkui,
terät teirinä kukerti,
nenä joikui joutsenena,
perä kaarskui kaarnehena,
hangat hanhina havisi.
Itse vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
perässä punaisen purren,
melan vartevan varassa.
Niemi matkalla näkyvi,
kylä kurja kuumottavi.
Ahti niemellä asuvi,
Kauko niemen kainalossa.
Kalatuutta Kauko itki,
leivätyyttä Lemminkäinen,
Ahti aitan pieneyttä,
veitikkä osan vähyyttä.
Veisti laitoja venehen,
uuen purren pohjapuuta
päässä pitkän nälkäniemen,
paltalla kylän katalan.
Se oli korvalta korea,
silmältä sitäi parempi.
Loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle:
kaaren kaukoa näkevi,
pilven longan loitompata.
Eipä kaari ollutkana
eikä pieni pilven lonka:
oli pursi kulkemassa,
venonen vaeltamassa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla;
mies puhas perässä purren,
mies sorea soutimilla.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tunne tuota purtta,
keksi kelvoista venettä;
souten Suomesta tulevi,
airon iske'in iästä,
melan luoen luotehesen."
Jo huhuta huikahutti,
mäjellytti, mäikähytti,
huuti mies nenästä niemen,
verevä vesien poikki:
"Kenen on veno vesillä,
kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat
sekä vaimot vastoavat:
"Mi olet mies metsän asuja,
uros korven kolkuttaja,
kun et tunne tuota purtta,
keksi Väinölän venettä,
et tunne peräurosta
etkä miestä airollista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Jo tunnen peränpitäjän
ja älyän airollisen:
vaka vanha Väinämöinen
itse on perän piossa,
Ilmarinen airollisna.
Minnekkä menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kohti pohjaista kulemme,
kohti kuohuja kovia,
lakkipäitä lainehia:
sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Otapa minua, miestä,
urohoksi kolmanneksi,
kun saat sammon nostantahan,
kirjokannen kannantahan!
Vielä mieki miesnä maksan,
jos saisi tapella tarve:
annan käskyn kämmenille,
olkapäilleni opaston."
Vaka vanha Väinämöinen
otti miehen matkoihinsa,
veitikän venosehensa.
Se on lieto Lemminkäinen
jo tulla tuhuttelevi,
käyä luikerrehtelevi.
Tuopi laian tullessansa
venehesen Väinämöisen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oisi puuta purressani,
laitoa venehessäni,
parahiksi painoaki.
Miksi laitat laitoasi,
puuta purtehen liseät?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
tuki suovoa tuhoa.
Use'in merellä Pohjan
tuuli laitoa kysyvi,
vastatuuli varppehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sentähen sotavenosen
rinta rautahan rakettu
ja tehty teräsnenähän,
jottei tuulen tuiki vieä
eikä viskoa vihurin."

Neljäskymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä,
kylän kurjan kuuluvilta.
Laski laulellen vesiä,
ilon lyöen lainehia.
Neiet niemien nenissä
katselevat, kuuntelevat:
"Mi lienee ilo merellä,
mikä laulu lainehilla,
ilo entistä parempi,
laulu muita laatuisampi?"
Laski vanha Väinämöinen,
laski päivän maavesiä,
päivän toisen suovesiä,
kolmannen kosen vesiä.
Siinä lieto Lemminkäinen
muisti muutaman sanansa
korvalla tulisen kosken,
pyhän virran pyörtehessä.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Heitä, koski, kuohuminen,
vesi vankka, vellominen!
Kosken tyttö, kuohuneiti!
Istuite kihokivelle,
kihopaaelle paneite!
Sylin aaltoja aseta,
käsin kääri käppyröitä,
kourin kuohuja kohenna,
jottei riusko rinnoillemme
eikä päällemme päräjä!
"Akka aaltojen-alainen,
vaimo kuohun-korvallinen!
Nouse kourin kuohun päälle,
yskin aallollen ylene
kuohuja kokoamahan,
vaahtipäitä vaalimahan,
jottei syytöintä syseä,
viatointa vierettele!
"Kivet keskellä jokea,
paaet kuohun kukkuralla
otsansa alentakohon,
päälakensa painakohon
matkalta punaisen purren,
tieltä tervaisen venehen!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivi-Kimmo, Kammon poika,
väännä reikä vääntimellä,
puhkaise purasimella
keskelle kosen kiveä,
pahan paaen palleahan,
juosta purren puuttumatta,
venehen vikaumatta!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
veen isäntä, vuon alio,
kivet saata sammaliksi,
hauin vuoluksi venonen
kuohuja kulettaessa,
mäkipäitä mentäessä!
"Neiti kosken-korvallinen,
impi virran-vierellinen!
Kehreäs utuinen lanka
utuisesta kuontalosta!
Veä lankasi ve'elle,
sinerväsi lainehelle,
jota pitkin purren juosta,
tervarinnan teuotella,
mennä miehen melkeänki,
äkkiouonkin osata!
"Melatar on, mielivaimo!
Ota mieluisa melasi,
jollapa piät pereä,
noitivirrat viilettelet
katehen koan e'etse,
noian ikkunan alatse!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Ukko, taivahan jumala,
piä miekalla pereä,
tuijota tupettomalla,
jotta juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen!"
Itse vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi.
Laski louhien lomitse
noita kuohuja kovia;
eikä puutu puinen pursi,
vene tietäjän takellu.
Äsken tuonne tultuansa
noille väljille vesille
puuttui pursi juoksemasta,
venonen pakenemasta.
Pursi puuttuvi lujahan,
vene vieremättömäksi.
Se on seppo Ilmarinen,
toinen lieto Lemminkäinen
pistivät melan merehen,
lastun kuusen lainehesen;
päästeä nytystelevät
tuota purtta puutoksesta:
ei ota venonen juosta
eikä pääse puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Kallistaite katsomahan,
miss' on pursi puuttumassa,
venonen takistumassa
näillä väljillä vesillä,
vienolla alantehella,
kivelläkö vai haolla
vaiko muulla vastuksella!"
Se on lieto Lemminkäinen
pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla!"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jotaki joessa onpi,
hakojaki, haukiaki.
Kun lie hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla,
veä miekalla vetehen,
katkaise kala kaheksi!"
Se on lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
miekan vyöltänsä vetävi,
luunpurijan puoleltansa.
Veti miekalla meryttä,
alta laian laskettavi:
itse vierähti vetehen,
kourin aaltohon kohahti.
Siitä seppo Ilmarinen
tarttui tukkahan urosta,
nostalti merestä miehen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kaikki on mieheksi kyhätty,
pantu parran kantajaksi,
lisäksi satalu'ulle,
tuhannelle täytteheksi!"
Miekan vyöltänsä vetävi,
tupestansa tuiman rauan,
jolla kalhaisi kaloa,
alta laian läimähytti:
miekka murskaksi mureni,
eipä hauki tiennytkänä.
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole teissä puolta miestä,
ei urosta kolmannesta!
Kun konsa tulevi tarve,
miehen mieltä vaaitahan,
silloin mieli melkeässä,
kaikki toimi toisialla."
Itse miekkansa veälti,
tempasi terävän rauan.
Työnti miekkansa merehen,
alle laian langetteli
kalahauin hartioihin,
ve'en koiran konkkaluihin.
Miekka luottihe lujahan,
kitasihin kiinnittihe.
Siitä vanha Väinämöinen
nostalti kaloa tuota,
veti haukia ve'estä:
hauki katkesi kaheksi;
pursto pohjahan putosi,
pää kavahti karpahasen.
Jo otti venonen juosta,
pääsi pursi puutoksesta.
Vaka vanha Väinämöinen
luotti purren luotoselle,
ravahutti rantasehen.
Katselevi, kääntelevi
tuota hauin pääpaloa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on vanhin sulholoista,
sepä hauki halkomahan,
kala viploin viiltämähän,
pää paloiksi pahkomahan!"
Miehet purresta puhuvat,
vaimot lausui laitasilta:
"Saajanpa käet sulimmat,
sormet pyytäjän pyhimmät."
Vaka vanha Väinämöinen
veti veitsen huotrastansa,
kyleltänsä kylmän rauan,
jolla hauin halkaisevi,
pahkovi kalan paloiksi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on nuorin neitosista,
sepä hauki keittämähän
murkinaisiksi muruiksi,
kalaisiksi lounahiksi!"
Kävi neiet keittämähän
- kävi kilvan kymmenenki.
Siitä hauki keitetähän,
murkinoiahan muruina.
Jäipä luita luotoselle,
kalanluita kalliolle.
Vaka vanha Väinämöinen
noita tuossa katselevi,
katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mikä tuostaki tulisi,
noista hauin hampahista,
leveästä leukaluusta,
jos oisi sepon pajassa,
luona taitavan takojan,
miehen mahtavan käsissä?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tule tyhjästä mitänä,
kalan ruotasta kalua,
ei seponkana pajassa,
luona taitavan takojan,
miehen mahtavan käsissä."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Näistäpä toki tulisi
kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata,
soiton luisen laatijata."
Kun ei toista tullutkana,
ei ollut osoajata,
soiton luisen laatijata,
vaka vanha Väinämöinen
itse loihe laatijaksi,
tekijäksi teentelihe.
Laati soiton hauinluisen,
suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta?
Hauin suuren leukaluusta.
Kust' on naulat kanteletta?
Ne on hauin hampahista.
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.
Jo oli soitto suorittuna,
valmihina kanteloinen,
soitto suuri hauinluinen,
kantelo kalaneväinen.
Tuli tuohon nuoret miehet,
tuli nainehet urohot,
tuli pojat puol'-ikäiset
sekä pienet piikalapset,
tytöt nuoret, vaimot vanhat,
naiset keskikertaisetki,
kanteletta katsomahan,
soittoa tähyämähän.
Vaka vanha Väinämöinen
käski nuoren, käski vanhan,
käski keskikertaisenki
soittamahan sormillansa
tuota ruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Soitti nuoret, soitti vanhat,
soitti keskikertaisetki.
Nuoret soitti, sormet notkui,
vanhat väänti, pää vapisi:
ei ilo ilolle nousnut,
soitto soitolle ylennyt.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi te pojat puol'älyiset,
teki tyttäret typerät
sekä muu katala kansa!
Ei ole teissä soittajata,
oike'in osoajata!
Tuokatte minulle soitto,
kantakatte kanteloinen
kahen polven pystyn päähän,
kynnen kymmenen nenähän!"
Siitä lieto Lemminkäinen
saip' on kantelon käsille,
ilon itsensä likemmä,
soiton alle sormiensa.
Soittoa sovittelevi,
kanteletta kääntelevi:
eipä soitto soitakana,
ei ilo iloakana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei ole tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
eikä vanhassa väessä
tuon on soiton soittajaista,
tuon ilon iloajaista.
Joko Pohjola paremmin
saisi soiton soittamahan,
tuon ilon iloamahan,
jospa laitan Pohjolahan?"
Laittoi soiton Pohjolahan,
saatatti Sariolahan.
Soitti pojat Pohjolassa,
soitti pojat jotta piiat,
soitti miehet naisekkahat
sekä naiset miehekkähät.
Itsekin emäntä soitti,
tuota käänti, tuota väänti,
tuota sormin suoritteli,
kynsin kymmenin piteli.
Soitti pojat Pohjolassa,
soitti kansa kaikenlainen.
Ei ilo ilolle tunnu
eikä soitto soitannalle:
kielet kierohon kävivät,
jouhet parkuivat pahasti,
ääni kaikkui karkeasti,
soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui,
ukko vanha uunin päällä.
Ukko uunilta havannut,
kiukahalta kirsahtanut
urahti unisijalta,
nurahutti nurkastansa:
"Heretkätte, heittäkätte,
luokatte, lopettakatte!
Puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi,
kaikki käypi karvoilleni,
viepi viikoksi uneni!
"Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta ilolle
eli uuvuta unehen,
maku'usen maanittele,
niin vetehen visko'otte,
aaltoihin upottaotte,
tahi viekötte takaisin,
soitto tuonne saattaotte
miehen tehnehen käsille,
sormille sovittelijan!"
Soitto kielin kerkiävi,
kantelo sanoin kajahui:
"En vielä vetehen joua,
alle aaltojen asetu!
Ennen soitan soittajalla,
vangun vaivan nähnehellä."
Jopa vietihin visusti,
kannettihin kaunihisti
miehen laatijan kätehen,
pyytänehen polvuksille.

Yhdesviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.
Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse
hope'iselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohonpa kuulemahan,
ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen,
kajahusta kanteloisen!"
Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti,
peukalo ylös keveni.
Jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle,
laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas,
kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet,
jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Väinämöinen.
Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe
lehväseltä lehväselle;
tuohon kärpät kääntelihe,
aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla,
ilvekset piti iloa.
Heräsi susiki suolta,
nousi karhu kankahalta
petäjäisestä pesästä,
kutiskosta kuusisesta.
Susi juoksi suuret matkat,
karhu kankahat samosi;
viimein aiallen asettui,
veräjälle vieretäikse:
aita kaatui kalliolle,
veräjä aholle vieri.
Siitä kuusehen kuvahti,
petäjähän pyörähytti
soitantoa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Tapiolan tarkka ukko,
itse Metsolan isäntä,
ja kaikki Tapion kansa,
sekä piiat jotta poiat,
kulki vuoren kukkulalle
soittoa tajuamahan.
Itseki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
sinisukkahan siroikse,
punapaulahan paneikse;
loihe koivun konkelolle,
lepän lengolle levahti
kanteloista kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki,
kahen siiven sirkovia,
ne tulivat tuiskutellen,
kiiätellen kiirehtivät
kunnioa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Kokko kun kotona kuuli
sen sorean Suomen soiton,
heitti pentunsa pesähän;
itse loihe lentämähän
soittohon sulan urohon,
Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,
halki pilvien havukka,
allit aalloilta syviltä,
joutsenet sulilta soilta.
Pieniäki peiposia,
lintuja livertäviä,
sirkkuja satalukuisin,
leivoja liki tuhatta
ilmassa ihastelivat,
hartioilla haastelivat,
tehessä isän iloa,
soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman luonnottaret,
ilman impyet ihanat,
iloa imehtelivät,
kanteloista kuuntelivat;
mikä ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti,
mikä pienen pilven päällä,
rusoreunalla rehotti.
Tuo Kuutar, korea impi,
neiti Päivätär pätevä
pitelivät pirtojansa,
niisiänsä nostelivat,
kultakangasta kutoivat,
hope'ista helskyttivät
äärellä punaisen pilven,
pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa
tuon sorean soiton äänen,
jo pääsi piosta pirta,
suistui sukkula käestä,
katkesihe kultarihmat,
helkähti hopeaniiet.
Ei sitä oloista ollut,
ei ollut ve'essäkänä
evän kuuen kulkevata,
kalaparvea parasta,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Uipi hauit hangotellen,
ve'en koirat vengotellen,
lohet luo'oilta samosi,
siikaset syväntehiltä.
Säret pienet, ahvenetki,
mujehetki, muut kalatki
rinnoin ruokohon ajaikse,
rantahan rakenteleikse
virttä Väinön kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Ahto, aaltojen kuningas,
ve'en ukko ruohoparta,
ve'en kalvolle veäikse,
luikahaikse lumpehelle;
siinä kuunteli iloa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole mointa ennen kuullut
sinä ilmoisna ikänä,
soitantoa Väinämöisen,
iloa ikirunojan!"
Sisarekset sotkottaret,
rannan ruokoiset kälykset,
hiipoivat hivuksiansa,
hapsiansa harjasivat
harjalla hopeapäällä,
sukimella kultaisella.
Saivat kuulla äänen ouon,
tuon on soitannan sorean:
sulkahti suka vetehen,
haihtui harja lainehesen.
Jäi hivukset hiipomatta,
tukat kesken suorimatta.
Itseki ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta,
jopa nousevi merestä
ja lapaikse lainehesta;
ruokorintahan rivahti,
väännäikse vesikarille
tuota ääntä kuulemahan,
soitantoa Väinämöisen,
kun oli ääni kummanlainen,
soitanto ylen sorea.
Se siihen sike'in nukkui,
vaipui maata vatsallehen
kirjavan kiven selälle,
paaen paksun pallealle.
Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.
Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat,
karkeammat karpaloita,
herkeämmät hernehiä,
pyöreämmät pyyn munia,
päreämmät päitä pääskyn.
Ve'et vieri silmästänsä,
toiset toisesta noruvi.
Putosivat poskipäille,
kaunihille kasvoillensa,
kaunihilta kasvoiltansa
leve'ille leuoillensa,
leve'iltä leuoiltansa
rehe'ille rinnoillensa,
rehe'iltä rinnoiltansa
päteville polvillensa,
päteviltä polviltansa
jalkapöyille jaloille,
jalkapöyiltä jaloilta
maahan alle jalkojensa
läpi viien villavaipan,
kautta kuuen kultavyönsä,
seitsemän sinihamosen,
sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
luota vanhan Väinämöisen
rannalle meren sinisen,
rannalta meren sinisen
alle selvien vesien,
päälle mustien murien.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa,
nuorisossa kaunoisessa,
tässä suuressa su'ussa,
isossa isän alassa
kyyneleni poimijata
alta selvien vesien?"
Nuoret tuossa noin sanovi
sekä vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa,
nuorisossa kaunoisessa,
tässä suuressa su'ussa,
isossa isän alassa
kyynelesi poimijata
alta selvien vesien."
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Kenpä toisi kyyneleni,
poimisi vesipisarat
alta selvien vesien,
saisi multa sulkaturkin."
Tuli korppi koikotellen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Käyös, korppi, kyyneleni
alta selvien vesien!
Annan sulle sulkaturkin."
Eipä korppi saanutkana.
Kuuli tuon sininen sotka,
niin tuli sininen sotka.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Use'in, sininen sotka,
suullasi sukelteleihet,
ve'essä vilotteleihet:
käypä, poimi kyyneleni
alta selvien vesien!
Saat sinä parahan palkan:
annan sulle sulkaturkin."
Kävi sotka poimimahan
Väinämöisen kyyneleitä
alta selvien vesien,
päältä mustien murien.
Poimi kyynelet merestä,
kantoi Väinölle kätehen:
jo oli muiksi muuttunehet,
kasvanehet kaunoisiksi,
helmiksi heristynehet,
simpsukoiksi siintynehet,
kuningasten kunnioiksi,
valtojen iki-iloiksi.

Kahdesviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan,
miehen syöjähän sijahan,
urohon upottajahan.
Kenpä tuossa soutajaksi?
Yks' on seppo Ilmarinen.
Sepä tuossa soutajaksi
airoillen ylimäisille;
toinen lieto Lemminkäinen
airoillen alimaisille.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän.
Laskea karehtelevi;
laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien,
lakkipäien lainehien
vasten Pohjan valkamoita,
ennen tiettyjä teloja.
Jopa tuonne tultuansa,
matkan päähän päästyänsä
vetivät venosen maalle,
tempasivat tervarinnan
teloille teräksisille,
valkamoille vaskisille.
Tulivat tuville tuosta,
pian pistihe sisälle.
Kysyi Pohjolan emäntä,
tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma,
urohilla uusi tieto?"
Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."
Itse Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä,
vaaran vaskisen sisässä.
Hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa,
tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme,
vienemme venehesemme."
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuo tuosta pahoin pahastui.
Kutsui Pohjolan kokohon,
nuoret miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa
pään varalle Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi kanteloisehensa,
itse istui soittamahan,
alkoi soittoa somasti.
Tuota kaikki kuulemahan,
iloa imehtimähän,
miehet mielellä hyvällä,
naiset suulla nauravalla,
urohot vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa.
Väkeä väsyttelevi,
rahvahaista raukaisevi:
kaikki nukkui kuuntelijat
sekä vaipui katselijat;
nukkui nuoret, nukkui vanhat
Väinämöisen soitantohon.
Siitä viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tapasi on taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa.
Ottavi uniset neulat,
voiteli unella silmät,
ripset ristihin panevi,
painoi luomet lukkosehen
väeltä väsyneheltä,
urohilta uinuvilta:
pani pitkähän unehen,
viikommaksi nukkumahan
koko Pohjolan perehen
ja kaiken kyläisen kansan.
Meni sammon saa'antahan,
kirjokannen katsontahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa,
takasalvan kymmenennen.
Tuossa vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi
vaaran vaskisen ovilla,
kivilinnan liepehillä:
jopa liikkui linnan portit,
järkkyi rautaiset saranat.
Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuossa toisna miesnä.
Voilla voiti lukkoloita,
saranoita rasvasilla,
jottei ukset ulvahuisi
eikä naukuisi saranat.
Lukot sormin luksutteli,
salvat kuokalla kohotti:
jo lukot lusuna vieri,
ovet vahvat aukieli.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
ylimäinen ystäväni!
Mene sampo ottamahan,
kirjokansi kiskomahan!"
Tuopa lieto Lemminkäinen
tahi kaunis Kaukomieli,
kyllä kärkäs käskemättä,
kehumattaki kepeä,
meni sammon saa'antahan,
kirjokannen kiskontahan.
Sanoi tuonne mennessänsä,
kerskaeli käyessänsä:
"Mi lienee minussa miestä,
urosta Ukon pojassa,
senpä sampo siirtyköhön,
kirjokansi kääntyköhön
jalan oikean avulla,
takakannan koskemalla!"
Siirrytteli Lemminkäinen,
siirrytteli, käännytteli,
sylin sampoa syleili,
polvin maassa puuhaeli:
eipä sampo liikukana,
kirjokansi kallukana;
sen oli juuret juurruteltu
yheksän sylen syvähän.
Hyvä on härkä Pohjolassa,
jok' on vahva vartalolta,
ylen sitkeä sivulta,
suonilta kovin sorea;
sen on syltä sarvet pitkät,
puolentoista turpa paksu.
Otti härän heinikosta,
auran pellon pientarelta;
sillä kynti sammon juuret,
kirjokannen kiinnittimet:
saipa sampo liikkumahan,
kirjokansi kallumahan.
Siitä vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemminkäinen
saattelivat sammon suuren
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä.
Veivät sen venosehensa,
latjasivat laivahansa.
Saivat sammon purtehensa,
kirjokannen kaarillensa;
työntivät venon vesille,
satalauan lainehille.
Tyrskähti veno vetehen,
läksi laioin lainehesen.
Kysyi seppo Ilmarinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minne sampo saatetahan,
kunnepa kuletetahan
näiltä paikoilta pahoilta,
poloisesta Pohjolasta?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse virkki, noin nimesi:
"Tuonne sampo saatetahan,
kirjokansi kaimatahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
siellä onnen ollaksensa,
ainian asuaksensa.
On siellä vähän sijoa,
toki paikkoa palanen,
syömätöintä, lyömätöintä,
miekan miehen käymätöintä."
Siitä vanha Väinämöinen
läksi poies Pohjolasta,
läksi mielellä hyvällä,
iloten omille maille.
Itse tuossa noin saneli:
"Käänny, pursi, Pohjolasta,
käännäite kohen kotia,
perin maille vierahille!
"Tuuittele, tuuli, purtta,
soutele, vesi, venettä,
anna airoillen apua,
huoparille huoitusta
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
"Oisiko airot pikkaraiset,
soutajat vähäväkiset,
pienoiset peränpitäjät,
lapset laivan hallitsijat,
anna, Ahto, airojasi,
venettäsi, veen isäntä,
airot uuet ja paremmat,
mela toinen ja lujempi,
itse airoillen asetu,
sovitaite soutamahan!
Anna juosta puisen purren,
rautahangan hakkaella
halki kuohujen kovien,
lakkipäien lainehien!"
Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi.
Itse seppo Ilmarinen,
toinen lieto Lemminkäinen,
nepä tuossa soutelevat,
soutelevat, joutelevat
selviä selän vesiä,
lake'ita lainehia.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Olipa ennen aikoinani,
oli vettä soutajalla
sekä virttä laulajalla.
Vaan ei nyt, nykyisin aioin
tuota kuulla kulloinkana
venehessä vierentätä,
lainehilla laulantata."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei vesillä vieremistä,
lainehilla laulamista!
Laulu laiskana pitävi,
virret sou'un viivyttävi.
Päivä kultainen kuluisi,
yöhyt kesken yllättäisi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla."
Se on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Aika kuitenki kuluvi,
päivä kaunis karkelevi,
yö tulla tuhuttelevi,
hämärä häkyttelevi,
jos et laula polvenasi,
hyrehi sinä ikänä."
Laski vanha Väinämöinen
selkeä meren sinisen,
laski päivän, laski toisen.
Päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen
kerran toisen kertaeli: