Kalevala - 10

kukan kultaisen kuvusta;
se kanna Kavon kätehen,
tuo olallen Osmottaren!'
"Mehiläinen, lintu liukas,
jopa lenti jotta joutui.
Pian lenti matkan pitkän,
välehen välit lyhenti,
meren poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen.
Näki neien nukkunehen,
tinarinnan riutunehen
nurmelle nimettömälle,
mesipellon pientarelle,
kupehella kultaheinä,
vyöllänsä hopeaheinä.
"Kasti siipensä simahan,
sulkansa mesi sulahan
helevässä heinän päässä,
kukan kultaisen nenässä;
sen kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,
Kapo pisti kaljahansa:
siit' otti olut hapata,
siitä nousi nuori juoma
puisen uuen uurtehessa,
korvon koivuisen sisässä;
kuohui korvien tasalle,
ärjyi päällen äyrähien,
tahtoi maahan tyyräellä,
lattialle lasketella.
"Oli aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Joutui juomahan urohot,
Lemminkäinen liiatenki:
juopui Ahti, juopui Kauko,
juopui veitikkä verevä
oluelta Osmottaren,
kaljalta Kalevattaren.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
hän tuossa sanoiksi virkki:
'Voi, poloinen, päiviäni,
kun panin pahan oluen,
tavattoman taarin laitoin:
ulos korvosta kohosi,
lattialle lainehtivi!'
"Punalintu puusta lauloi,
rastas räystähän rajalta:
'Ei ole pahaoloinen,
on juoma hyväoloinen,
tynnyrihin tyhjettävä,
kellarihin käytettävä
tynnyrissä tammisessa,
vaskivannetten sisässä.'
"Se oli oluen synty,
kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä,
siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen,
hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle,
miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan,
hullut huppeloitsemahan."
Siitä Pohjolan emäntä,
kun kuuli oluen synnyn,
koki vettä suuren korvon,
uuen puisen puolellensa,
siihen ohria oloksi
ja paljo humalan päitä.
Alkoi keitteä olutta,
väkivettä väännätellä
uuen puisen uurtehessa,
korvon koivuisen sisässä.
Kuut kiviä kuumettihin,
kesät vettä keitettihin,
salot puita poltettihin,
kaivot vettä kannettihin:
jo salot saristui puista,
veet väheni lähtehistä
olosia pantaessa,
kaljoja kyhättäessä
Pohjan pitkiksi pioiksi,
hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi,
tuli niemen tutkaimella.
Nousipa savu sakea,
auer ilmahan ajoihe
tuimilta tulisijoilta,
varavilta valke'ilta:
täytti puolen Pohjan maata,
kaiken Karjalan sokisti.
Kansa kaikki katsahtavi,
katsahtavi, kaivahtavi:
"Mistäpä savunen saapi,
auer ilmahan ajaikse?
Pienikö soan savuksi,
suuri paimosen paloksi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
aivan aamulla varahin
läksi vettä lähteheltä;
näkevi savun sakean
pohjoisilla maailmoilla.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nuo onpi soan savuja,
varsin vainovalke'ita!"
Itse Ahti Saarelainen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
katseleikse, käänteleikse.
Arvelee, ajattelevi:
"Josp' on kaalan katsomahan,
likeltä tähystämähän,
mistä tuo savunen saapi,
auer ilman täyttelevi,
oisiko soan savuja,
noita vainovalke'ita."
Kaaloi Kauko katsomahan
savun syntymäsijoa:
ei ollut soan tulia
eikä vainovalke'ita;
olipa oluttulia,
kaljankeitto-valke'ita
Sariolan salmen suulla,
niemen kaiskun kainalossa.
Siinä Kauko katselevi ...
Silmä karsas Kaukon päässä,
silmä karsas, toinen kiero,
suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa,
poikki salmesta sanovi:
"Oi armas anoppiseni,
Pohjan ehtoisa emäntä!
Laitapa oluet oivat,
keitä kaljat kelvolliset
juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenki
noissa häissänsä omissa
kera nuoren tyttäresi!"
Sai olonen valmihiksi,
mehu miesten juotavaksi.
Pantihin olut punainen,
kalja kaunis käytettihin
maan alle makoamahan
kivisessä kellarissa,
tammisessa tynnyrissä,
tapin vaskisen takana.
Siitä Pohjolan emäntä
laittoi keitot kiehumahan,
kattilat kamuamahan,
riehtilät remuamahan.
Leipoi siitä leivät suuret,
suuret talkkunat taputti
hyvän rahvahan varaksi,
joukon suuren syötäviksi
Pohjan pitkissä pioissa,
Sariolan juomingissa.
Saipa leivät leivotuksi,
talkkunat taputetuksi.
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen:
olut tykki tynnyrissä,
kalja keikkui kellarissa:
"Kun nyt juojani tulisi,
lakkijani laittauisi,
kunnollinen kukkujani,
laaullinen laulajani!"
Etsittihin laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata:
lohi on tuotu laulajaksi,
hauki kunnon kukkujaksi.
Ei lohessa laulajata,
hauissa karehtijata:
lohen on leuat longallahan,
hauin hampahat hajalla.
Etsittihin laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata:
lapsi on tuotu laulajaksi,
poika kunnon kukkujaksi.
Ei lapsessa laulajata,
kuolasuussa kukkujata:
lapsen kiel' on kimmeltynnä,
kielen kanta kammeltunna.
Uhkasi olut punainen,
noitueli nuori juoma
nassakassa tammisessa,
tapin vaskisen takana:
"Kun et laita laulajata,
laaullista laulajata,
kunnollista kukkujata,
kaunista karehtijata,
potkin poikki vanteheni,
ulos pohjani porotan!"
Silloin Pohjolan emäntä
pani kutsut kulkemahan,
airuhut vaeltamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
orjani alinomainen!
Kutsu rahvasta kokohon,
miesten joukko juominkihin!
Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
sokeatki, vaivaisetki,
rammatki, rekirujotki!
Sokeat venehin soua,
rammat ratsahin ajele,
rujot re'in remmätellös!
"Kutsu kaikki Pohjan kansa
ja kaikki Kalevan kansa,
kutsu vanha Väinämöinen
lailliseksi laulajaksi!
Elä kutsu Kaukomieltä,
tuota Ahti Saarelaista!"
Tuop' on piika pikkarainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks' en kutsu Kaukomieltä,
yhtä Ahti Saarelaista?"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan vastaten sanovi:
"Siks' et kutsu Kaukomieltä,
tuota lieto Lemminkäistä,
kun on kaikitse toraisa,
aivan tarkka tappelija;
tehnyt on häissäki häpeät,
pitoloissa pillat suuret,
nauranut pyhäiset piiat
pyhäisissä vaattehissa."
Tuop' on piika pikkarainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tieän Kaukomielen,
jotta heitän kutsumatta?
En tunne Ahin kotia,
Kaukomielen kartanoa."
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui ja nimesi:
"Hyvin tunnet Kaukomielen,
tuon on Ahti Saarelaisen:
Ahti saarella asuvi,
veitikkä vesien luona,
laajimman lahen sivulla,
Kaukoniemen kainalossa."
Tuop' on piika pikkarainen,
raataja rahan-alainen,
kantoi kutsut kuusialle,
keruhut kaheksialle.
Kutsui kaiken Pohjan kansan
ja kaiken Kalevan kansan,
nuotki hoikat huonemiehet,
kaitakauhtanat kasakat.
Yks' on aino Ahti poika,
- senp' on heitti kutsumatta.

Yhdeskolmatta runo

Tuop' on Pohjolan emäntä,
Sariolan vaimo vanha,
oli ulkona olija,
askareillansa asuja.
Kuului suolta ruoskan roiske,
rannalta re'en ratina.
Loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle,
arvelee, ajattelevi:
"Mi tämä väki väjyvi
minun, raukan, rannoilleni?
Suurtako sotaväkeä?"
Kaaloi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
ei ollut sotaväkeä;
oli suuri sulhaiskansa,
vävy keskellä väkeä,
hyvän rahvahan raossa.
Itse Pohjolan emäntä,
Sariolan vaimo vanha,
kun tunsi vävyn tulevan,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin tuulen tuulevaksi,
pinon pystyn viereväksi,
meren rannan roikkivaksi,
someren karehtivaksi.
Kaaloin tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän;
eipä tuuli tuullutkana,
pino pysty vierrytkänä,
meren ranta rauennunna,
someret karehtinunna:
vävyni väki tulevi,
saoin kaksin käänteleikse!
"Mistä mä vävyni tunnen,
vävyni väen seasta?
Tuttu on vävy väestä,
tuttu tuomi muista puista,
tammi virpivarpasista,
kuuhut taivahan tähistä.
"Vävy on mustalla orolla,
niinkuin syövällä suella,
kantavalla kaarnehella,
lentävällä lievehellä;
kuusi kultasirkkulaista
vempelellä kukkumassa,
seitsemän siniotusta
rahkehella laulamassa."
Kuuluvi kumu kujasta,
aisan kalke kaivotieltä:
jo vävy pihalle saapi,
vävyn kansa kartanolle.
Vävy on keskellä väkeä,
hyvän rahvahan raossa,
ei ole varsin eellimäisnä
eikä aivan jälkimäisnä.
"Pois, pojat, ulos, urohot,
pihalle, pitimmät miehet,
rinnuksia riistamahan,
rahkehia raastamahan,
aisoja alentamahan,
tuomahan vävy tupahan!"
Juoksevi vävyn oronen,
kirjokorja kiiättävi
pitkin appelan pihoa.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie orja, palkkalainen,
kylän kaunoinen kasakka!
Ottaos vävyn oronen,
lasketellos laukkiotsa
vaskisista valjahista,
tinaisista rinnuksista,
rahaisista rahkehista,
vesaisista vempelistä!
Viekösi vävyn oronen,
talutellos taitavasti
sulkkuisista suitsiloista,
päitsistä hopeapäistä
piehtaroille pehme'ille,
tasaiselle tanterelle,
vienolle vitilumelle,
maalle maionkarvaiselle!
"Juottaos vävyni varsa
lähisestä lähtehestä,
joka seisovi sulana,
heraisena herhettävi
alla kullan kuusen juuren,
alla pensivän petäjän!
"Apata vävyni varsa
koropasta kultaisesta,
vaskisesta vakkasesta
pestyin ohrin, lestyin leivin,
keitetyin kesäisin vehnin,
survotuin suvirukihin!
"Vie siitä vävyn oronen
soimelle sopimmaiselle,
ylimäiselle sijalle,
ta'impahan tanhuahan!
Sito'os vävyn oronen
kultaisista koltsasista
rautaisehen renkaisehen,
patvisehen patsaisehen!
Pankosi vävyn orolle
kappa kauroja etehen,
toinen heinän helpehiä,
kolmas ruumenen muruja!
"Sukios vävyn oronen
mursunluisella sualla,
jottei karva katkeaisi,
sorajouhi sorkahtaisi!
Kattaos vävyn oronen
loimella hope'isella,
kuomikolla kultaisella,
vanumalla vaskisella!
"Kylän poiat, kyyhkyläiset!
Viekätte vävy tupahan,
hivuksin hatuttomana,
käen kintahattomana!
"Vuotas katselen vävyä,
jos sopii vävy tupahan
ilman uksen ottamatta,
pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta,
kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta,
multahirren muuttamatta!
"Ei mahu vävy tupahan,
hyvä lahja laipiohon
ilman uksen ottamatta,
pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta,
kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta,
multahirren muuttamatta:
vävy on päätänsä pitempi,
korvallista korkeampi.
"Kamanat kohottukohot
lakin päästä laskematta,
kynnykset alentukohot
kengän kannan koskematta,
pihtipuolet välttyköhöt,
ovet ilman auetkohot
tullessa vävyn tupahan,
astuessa aimo miehen!
"Kiitos kaunoisen Jumalan,
jo saapi vävy sisähän!
Vuotas katsahan tupoa,
silmeän tuvan sisähän,
onko täällä pöyät pesty,
lavitsat vesin valeltu,
siivottu sileät sillat,
lautalattiat la'aistu!
"Katselen tätä tupoa
- enkä tuota tunnekana,
mistä puist' on pirtti tehty,
mistä suoja tänne saatu,
kusta seinät seisotettu
sekä lattiat laottu.
"Sivuseinä on siilin luista,
periseinä peuran luista,
oviseinä osman luista,
kamana karitsan luista.
"Orret on omenapuista,
patsas puista patviloista,
luaslauat lumpehista,
laki lahnan suomuksista.
"Rahi on rauasta rakettu,
lautsat Saksan laahkoloista,
pöytä kullan kirjoiteltu,
silta silkillä silattu.
"Uuni vaskesta valettu,
pankko paasista hyvistä,
kiukoa meren kivistä,
karsina Kalevan puista."
Sulho tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Terve, terve tultuasi
tänne pienehen tupahan,
matalaisehen majahan,
honkaisehen huonehesen,
petäjäisehen pesähän!
"Ohoh orjapiikaseni,
kylän pantu palkkalainen!
Tuopa tulta tuohen päässä,
temmo tervaksen nenässä
katsellakseni vävyä,
nähäkseni sulhon silmät,
sinisetkö vai punaiset
vaiko vaatevalkeuiset!"
Orjapiika pikkarainen,
kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohosessa,
tempoi tulta tervaksessa.
"Tuli on tuohinen rämäkkä,
savu musta tervaksinen,
vävyn silmät saastuttaisi,
mustuttais' ihanan muo'on:
tuopa tulta tuohuksella,
vahasella valkeaista!"
Orjapiika pikkarainen,
kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohuksella,
vahasella valkeaista.
Valkea savu vahainen,
tuli kirkas tuohuksinen,
valotti vävyltä silmät,
kirkasti vävyltä kasvot.
"Jo näen vävyni silmät:
ei siniset, ei punaiset
eikä vaatevalkeuiset;
meren on vaahen valkeuiset,
meren ruo'on ruskeuiset,
meren kaislan kauneuiset.
"Kylän poiat, kyyhkyläiset!
Viekätte tätä vävyä
isoimmille istuimille,
ylimäisille sijoille,
selin seineä sinistä,
pä'in pöyteä punaista,
kohin kutsuvierahia,
rinnoin rahvahan remua!"
Siitä Pohjolan emäntä
syötti, juotti vierahia,
syötti suin sulassa voissa,
kourin kuorekokkaroissa
noita kutsuvierahia,
vävyänsä liiatenki.
Olipa lohta luotasilla,
sivulla sianlihoa,
kupit kukkuraisillansa,
va'it varpelaitehilla
syöä kutsuvierahien
ja vävysen liiatenki.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie piika pikkarainen!
Tuop' on tuopilla olutta,
kanna kaksikorvaisella
noille kutsuvierahille,
vävylleni liiatenki!"
Tuop' on piika pikkarainen,
raataja rahan-alainen,
antoi tuopin totta tehä,
viisivantehen vikoa,
huuhtoa humalan parrat,
vaahen parrat valkoella
noilta kutsuvierahilta
ja vävyltä liiatenki.
Mitä nyt olut osasi,
virkki viisivantehinen,
kun oli luona laulajansa,
kunnollinen kukkujansa?
Olipa vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
laaullisna laulajana,
parahana taitajana.
Ensin ottavi olutta,
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Olukkainen, juomukkainen!
Elä miestä jouten juota!
Laita miehet laulamahan,
kultasuut on kukkumahan!
Isännät imehtelevät,
emännät ajattelevat:
joko on laulut lauennehet,
ilokielet kirvonnehet,
vai panin pahan oluen,
juoksuttelin juoman kehnon,
kun ei laula laulajamme,
hyreksi hyvät runomme,
kuku kultavierahamme,
iloitse ilokäkemme?
"Kukas tässä kukkunevi,
kenpä kielin laulanevi
näissä Pohjolan pioissa,
Sariolan juomingissa?
Eipä tässä lautsat laula,
kun ei lautsan istujaiset,
lattiat ei lausahtele,
kun ei lattian kävijät;
eikä ikkunat iloitse,
kun ei ikkunan isännät,
eikä pöykä pöyän ääret,
kun ei pöyän äärelliset,
ei ne reppänät remuile,
kun ei reppänän alaiset."
Oli lapsi lattialla,
maitoparta pankon päässä.
Lausui lapsi lattialta,
poika pankolta pakisi:
"En ole iso iältä,
vahva varren kasvannolta,
vaan kuitenki kaikitenki,
jos ei muut lihavat laula,
miehet paksummat pajaha,
verevämmät vierettele,
niin mä laulan, laiha poika,
poika kuiva, kuikuttelen;
laulan laihoilta lihoilta,
kupehilta kuuttomilta
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi."
Olipa ukko uunin päällä.
Tuopa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole lasten laululoista,
kurjien kujerteloista:
valehia lasten laulut,
tyhjiä tytärten virret!
Anna virsi viisahalle,
laulu lautsan istujalle!"
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa,
koko suuressa su'ussa,
ken panisi käen kätehen,
ha'an toisehen hakahan
ja saisi sanelemahan,
laikahtaisi laulamahan
päivän päätyvän iloksi,
illan kuulun kunniaksi?"
Sanoi ukko uunin päältä:
"Ei ole tässä ennen kuultu,
ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata,
kuin mitä minä kujerrin,
lauleskelin lapsempana,
laulelin lahen vesillä,
kajahtelin kankahilla,
kukkuelin kuusikoilla,
sanelin salometsillä.
"Ääni oli suuri ja sorea,
säveleni sangen kaunis:
se silloin jokena juoksi,
vesivirtana vilisi,
kulki kuin lyly lumella,
purjelaiva lainehilla.
Vaan en nyt sanoa saata,
tuot' en tarkoin tunnekana,
mikä sorti suuren äänen,
äänen armahan alenti:
ei se nyt jokena juokse,
lainehina lailattele,
on kuin karhi kannostossa,
hangella havupetäjä,
reki rannan hiekkasilla,
vene kuivilla kivillä."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei toista tullekana
kerallani laulamahan,
yksin lähtenen runoille,
laikahtanen laulamahan:
kun olen luotu laulajaksi,
sattunut sanelijaksi,
en kysy kylästä tietä,
päätä virren vierahalta."
Siitä vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
istuihen ilon teolle,
laulutyölle työntelihe,
ilovirret vieressänsä,
saatavillansa sanaset.
Lauloi vanha Väinämöinen,
sekä lauloi jotta taitoi:
ei sanat sanoihin puutu,
virret veisaten vähene;
ennen kalliot kiviä,
umpilammit lumpehia.
Siinä lauloi Väinämöinen,
pitkin iltoa iloitsi.
Naiset kaikki naurusuulla,
miehet mielellä hyvällä
kuuntelivat, kummeksivat
Väinämöisen väännätystä,
kun oli kumma kuulijanki,
ime ilmankin olijan.
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki virtensä lopulla:
"Mitäpä minusta onpi
laulajaksi, taitajaksi!
En minä mitänä saata,
en kuhunkana kykene.
Oisi Luoja laulamassa,
suin sulin sanelemassa!
Luoja laulun lauleleisi,
lauleleisi, taiteleisi.
"Laulaisi meret mesiksi,
meren hiekat hernehiksi,
meren mullat maltahiksi,
suoloiksi meren someret,
lehot laajat leipämaiksi,
ahovieret vehnämaiksi,
mäet mämmikakkaroiksi,
kalliot kananmuniksi.
"Lauleleisi, taiteleisi,
saneleisi, saatteleisi,
laulaisi tähän talohon
läävät täysi lähtemiä,
kujat täysi kukkapäitä,
ahot maion antajia,
sata sarven kantajata,
tuhat tuojoa utaren.
"Lauleleisi, taiteleisi,
saneleisi, saatteleisi
isännille ilvesturkit,
emännille verkaviitat,
tyttärille ummiskengät,
pojille punaiset paiat.
"Annap' ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
näin näissä elettäväksi,
toiste toimieltavaksi
näissä Pohjolan pioissa,
Sariolan juomingissa,
oloset jokena juosta,
me'et virtana vilata
näissä Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa,
jotta päivin lauleltaisi,
illoin tehtäisi iloa
iällä tämän isännän,
elinajalla emännän!
"Pankohon Jumala palkan,
Luoja koston kostakohon
isännälle pöyän päähän,
emännällen aittahansa,
pojillen apajaveelle,
kangaspuihin tyttärille,
jottei konsana katuisi,
vuonna toisna voikahtaisi
näitä pitkiä pitoja,
suuren joukon juominkia!"

Kahdeskolmatta runo

Kun oli kyllin häitä juotu,
pi'etty pitoja noita,
häitä Pohjolan tuvilla,
pitoja Pimentolassa,
sanoi Pohjolan emäntä
Ilmariselle, vävylle:
"Mit' istut, isosukuinen,
maan valio, valvattelet?
Istutko ison hyvyyttä
vai emonko armautta
vaiko pirtin valkeutta,
naimakansan kauneutta?
"Et istu ison hyvyyttä,
et emosen armautta
etkä pirtin puhtautta,
naimakansan kauneutta:
istut impesi hyvyyttä,
neien nuoren armautta,
valvattisi valkeutta,
kassapääsi kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Vuotit viikon, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
puol' on päätä palmikolla,
puoli palmikoitsematta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Vuotit viikon, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
yks' on hiema hiemoitettu,
toinen hiemoiteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
vast' on jalka kengitetty,
toinen kengiteltävänä.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, vuota vielä!
Ei ole valmis valvattisi,
suorinut ikisopusi:
käsi on toinen kinnastettu,
toinen kinnasteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni!
Viikon vuotit, et väsynyt:
valmis on nyt valvattisi,
suoriunut sorsasesi.
"Mene jo myöten, myöty neiti,
kanssa, kaupattu kananen!
Jo nyt on liittosi likellä,
kovin läsnä lähtöaika,
kun on viejä vieressäsi,
ottajaisesi ovilla:
oro suitsia purevi,
reki neittä vuottelevi.
"Oltua rakas rahoihin,
käpäs kättä antamahan,
kiivas kihlan ottelohon,
sormuksen sovittelohon,
ole nyt rakas rekehen,
kiivas kirjokorjasehen,
käpäs käymähän kylähän
sekä sievä lähtemähän!
"Etpä äijän, nuori neiti,
kahen puolesi katsellut,
yli pääsi ymmärrellyt,
jos te'it ka'utun kaupan,
iän kaiken itkemisen,
vuoet voikerrehtamisen,
kun läksit isosi koista,
siirryit syntymäsijoilta,
luota ehtoisen emosi,
kantajasi kartanoilta.
"Mi oli sinun eleä
näillä taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla,
ahomailla mansikkana.
Nousit voille vuotehelta,
maioille makoamasta,
venymästä vehnäsille,
pettäjäisille pehusta.
Kun et voinut voita syöä,
silpaisit sianlihoa.
"Ei ollut huolta ollenkana,
ajatusta aioinkana:
annoit huolla honkasien,
ajatella aiaksien,
surra suolla suopetäjän,
kangaskoivun kankahalla.
Itse liehuit lehtyisenä,
perhosena pyörähtelit,
marjana emosi mailla,
vaapukkana vainiolla.
"Lähet nyt talosta tästä,
menet toisehen talohon,
toisehen emon alahan,
perehesen vierahasen.
Toisin siellä, toisin täällä,
toisin toisessa talossa!
Toisin siellä torvet soivat,
toisin ukset ulvaisevat,
toisin vierevät veräjät,
sanovat saranarauat.
"Et osaa ovissa käyä,
veräjissä vieretellä
talon tyttären tavalla;
et tunne puhua tulta
etkä liettä lämmitteä
talon miehen mieltä myöten.
"Niinkö luulit, neito nuori,
niinkö tiesit jotta luulit,
luulit yöksi lähteväsi,
päivällä paloavasi?
Etpä yöksi lähtenynnä,
etkä yöksi, et kaheksi:
jopa jou'uit viikommaksi,
kuuksi päiväksi katosit,
iäksi ison majoilta,
elinajaksi emosi.
Askelt' on piha pitempi,
kynnys hirttä korkeampi
sinun toiste tullessasi,
kerran kertaellessasi."
Neito parka huokaeli,
huokaeli, henkäeli;
suru syämelle panihe,
vesi silmille vetihe.
Itse tuon sanoiksi saatti:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin,
noinpa arvelin ikäni,
sanoin kaiken kasvinaian:
et sä, neiti, neiti olle
oman vanhemman varassa,
oman taaton tanterilla,
vanhan maammosi majoilla.
Äskenpä olisit neiti
miehelähän mennessäsi,
kuin oisi jalka kynnyksellä,
toinen korjassa kosijan:
oisit päätäsi pitempi,
korvallista korkeampi.
"Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken kasvinaian
- vuotin kuin hyveä vuotta,
katsoin kuin kesän tuloa.
Jo nyt on toivoni toeksi,
lähtöni lähemmä saanut;
jop' on jalka kynnyksellä,
toinen korjassa kosijan.
Enkä tuota tunnekana,
mikä muutti multa mielen:
en lähe ilolla mielin
enkä riemulla eriä
tästä kullasta ko'ista,
iän nuoren istumasta,
näiltä kasvinkartanoilta,
ison saamilta eloilta;
lähen, hoikka, huolissani,
ikävissäni eriän,
kuin syksyisen yön sylihin,
kevä'isen kierän päälle,
jälen jäällä tuntumatta,
jalan iskun iljangolla.
"Miten lieki mieli muien,
mieli muien morsianten?
Tok' ei muut muretta tunne,
kanna kaihoista syäntä,
kuin kannan minä katala,
kannan mustoa muretta,
syäntä syen näköistä,
huolta hiilenkarvallista.
"Niin on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin keväinen päivännousu,
kevätaamun aurinkoinen.
Mitenpä minunki mieli,
minun synkeä sisuni?
On kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin syksyinen yö pimeä,
talvinen on päivä musta;
viel' on mustempi sitäki,
synkeämpi syksy-yötä."
Olipa akka, askarvaimo,
talon ainoinen asuja.
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Kutti, kutti, neiti nuori!
Etkö muista, kuin sanelin,
sanelin saoinki kerroin:
elä sulho'on ihastu,
elä sulhon suumalohon,
luota silmänluontehesen,
katso jalkoihin jaloihin!
Sulovasti suun pitävi,
silmät luopi luopuisasti,
vaikka lempo leukaluissa,
surma suussansa asuisi.
"Noinpa aina neittä neuvoin,
orpanaistani opastin:
kun tulevi suuret sulhot,
suuret sulhot, maan kosijat,
sinä vastahan sanele
ja puhele puoleltasi,
sanele sanalla tuolla,
lausu tuolla lausehella:
'Ei minusta ollekana,
ollekana, lienekänä
miniäksi vietävätä,
orjaksi otettavata.
Ei neiti minun näköinen
osaa orjana eleä,
muista ei mukihin mennä,
olla aina alla kynsin.
Toinen kun sanan sanoisi,
minä kaksi vastoaisin;
kun tulisi tukkahani,
hairahtaisi hapsihini,
tukastani tuivertaisin,
hapsistani haivertaisin.'
"Et sinä sitä totellut,
et kuullut minun sanoa.
Käeten kävit tulehen,
tieten tervan keittehesen;
riensihit revon rekehen,
läksit karhun kantasille,
revon reessänsä veteä,
karhun kauas kannatella,
ikiorjaksi isännän,
aikaorjaksi anopin.
"Läksit kouluhun kotoa,
piinahan ison pihoilta.
Kova on koulu käyäksesi,
piina pitkä ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna,
varustettu vankirauat,
ei ketänä muuta vasten,
vasten on vaivaista sinua.
"Kohta saat kokea, koito,
kokea, kovaosainen,
apen luista leukaluuta,
anopin kivistä kieltä,
ky'yn kylmiä sanoja,
naon niskan-nakkeloita.
"Kuules, neiti, kuin sanelen,
kuin sanelen, kuin puhelen!
Olit kukkana kotona,
ilona ison pihoilla:
iso kutsui kuutamaksi,
emo päivänpaisteheksi,
veikkosi vesivaloksi,
siskosi siniveraksi.
Menet toisehen talohon,
vierahan emän alahan:
ei vieras emosen verta,
vaimo toinen tuojan verta!
Harvoin vieras siivoin sinkui,
harvoin oike'in opetti:
appi haukkuvi havuiksi,
anoppisi ahkioksi,
kyty kynnysportahiksi,
nato naisien pahoiksi.
"Äsken sie hyvä olisit,
äsken kerta kelpoaisit:
utuna ulos menisit,
savuna pihalle saisit,
lehtisenä lenteleisit,
kipunoina kiiättäisit.
"Et ole lintu lentäjäksi
etkä lehti liehujaksi,
et kipuna kiitäjäksi,
savu saajaksi pihalle.
"Voi neiti, sisarueni!
Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit!
Vaihoit armahan isosi
appehen ani paha'an,
vaihoit ehtoisen emosi
anoppihin ankarahan!
Vaihoit viljon veljyesi
kyyttäniskahan kytyhyn,
vaihoit siskosi siveän
naljasilmähän natohon!
Vaihoit liinavuotehesi
nokisihin nuotioihin,
vaihoit valkeat vetesi
likaisihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi
mustihin muraperihin!
Vaihoit armahat ahosi
kanervikkokankahisin,
vaihoit marjaiset mäkesi
kaskikantoihin kovihin!
"Niinkö luulit, neito nuori,
niinkö, kasvava kananen:
huolet loppui, työt väheni
tämän illan istumilla,
maata sinne vietäväsi,
unille otettavasi?
"Eip' on maata vieäkänä,
unille otetakana:
vasta valvoa pitävi,
vasta huolta hoivatahan,
ajatusta annetahan,
pannahan pahoa mieltä.