Kalevala - 18

Siitä maahan vietäköhön,
kalmahan katettakohon,
itkuvirsin vietäköhön,
laulaen lasettakohon!
En vielä kotihin joua:
viel' on Unto kostamatta,
mies katala kaatamatta,
ilkeä hävittämättä."
Meni soitellen sotahan,
ilon lyöen Untolahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi Ukko, ylijumala!
Jos nyt mulle miekan saisit
sekä kalvan kaunihimman,
joka joukolle pitäisi,
saattaisi satalu'ulle!"
Saip' on miekan mielehisen,
kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan,
joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi,
kypeniksi kyyetteli:
kivet jätti kiukahista,
pitkän pihlajan pihoista.
Kullervo, Kalervon poika,
jo tuosta kotihin kääntyi
ison entisen tuville,
vanhempansa vainioille:
tupa on tyhjä tultuansa,
autio avattuansa;
ei tulla likistämähän,
käyä kättä antamahan.
Antoi kättä hiilokselle:
hiilet kylmät hiiloksessa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole emo elossa.
Pisti kättä kiukahalle:
kivet kylmät kiukahassa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole iso elossa.
Loi on silmät sillan päälle:
silta kaikki siivomatta.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole sisar elossa.
Vieri valkamavesille:
ei venettä valkamassa.
Tuosta tunsi tultuansa:
ei ole veli elossa.
Loihe siitä itkemähän;
itki päivän, itki toisen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi on ehtoinen emoni!
Mitäs mulle tänne heitit
eläessä tällä maalla?
"Et kuule, emo, minua,
jos ma silmillä siherrän
eli kulmilla kujerran,
päälaella lausuelen!"
Emo hauasta havasi,
alta mullan muistuttavi:
"Jäihän multa Musti koira
käyäksesi metsämaille.
Ota koirasi keralle,
mene tuonne metsämaille,
ylös korpehen kohoa
metsän tyttöjen tyköhön,
sinipiikojen pihalle,
havulinnan liepehille,
evähiä etsimähän,
antia anelemahan!"
Kullervo, Kalervon poika,
otti koiransa keralle,
läksi tietä telkkimähän,
korpehen kohoamahan.
Kävi matkoa vähäisen,
astui tietä pikkaraisen;
tuli tuolle saarekselle,
tuolle paikalle tapahtui,
kuss' oli piian pillannunna,
turmellut emonsa tuoman.
Siin' itki ihana nurmi,
aho armahin valitti,
nuoret heinät hellitteli,
kuikutti kukat kanervan
tuota piian pillamusta,
emon tuoman turmelusta:
eikä nousnut nuori heinä,
kasvanut kanervan kukka,
ylennyt sijalla sillä,
tuolla paikalla pahalla,
kuss' oli piian pillannunna,
emon tuoman turmellunna.
Kullervo, Kalervon poika,
tempasi terävän miekan;
katselevi, kääntelevi,
kyselevi, tietelevi.
Kysyi mieltä miekaltansa,
tokko tuon tekisi mieli
syöä syyllistä lihoa,
viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen,
arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla:
"Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon verta viattomanki."
Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi,
perän painoi kankahasen,
kären käänti rintahansa,
itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukesi,
kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen,
kuolo Kullervo urohon,
loppu ainakin urosta,
kuolema kovaosaista.
Silloin vanha Väinämöinen,
kunpa kuuli kuolleheksi,
Kullervon kaonneheksi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elkötte, etinen kansa,
lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan,
vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama,
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän,
miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi,
varreltansa vahvistuisi."

Seitsemäsneljättä runo

Se on seppo Ilmarinen
naista itki illat kaiket,
yöt itki unettomana,
päivät einehettömänä;
aamut aikaisin valitti,
huomeniset huokaeli,
kun oli kuollut nuori nainen,
kaunis kalmahan katettu.
Eipä kääntynyt käessä
vaskinen vasaran varsi,
kuulunut pajasta kalke
yhen kuuhuen kululla.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En tieä, poloinen poika,
miten olla, kuin eleä.
Istun yön eli makoan,
äijä on yötä, tunti tuhma,
vaivoja, matala mahti.
"Ikävät on iltaseni,
apeat on aamuseni,
äsken yöllä äitelämpi,
havatessa haikeampi.
Ei ole iltoja ikävä,
ei apea aamujani,
mure muita aikojani:
ihanaistani ikävä,
apeainen armastani,
mure mustakulmaistani.
"Jo vainen iällä tällä
use'in minun utuisen
keskiöisissä unissa
koura tyhjeä kokevi,
käsi vaalivi valetta
kupehelta kummaltaki."
Seppo naisetta elävi,
puolisotta vanhenevi.
Itki kuuta kaksi, kolme.
Niinpä kuulla neljännellä
poimi kultia mereltä,
hope'ita lainehilta;
keräsi kekosen puita,
kolmekymmentä rekoista;
puunsa poltti hiililöiksi,
hiilet ahjohon ajeli.
Otti noita kultiansa,
valitsi hope'itansa
sykysyisen uuhen verran,
verran talvisen jäniksen.
Työnti kullat kuumentohon,
ajoi ahjohon hopeat,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvaista,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse löihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
tungeikse tulisijasta.
Uuhi ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä,
karva kulta, toinen vaski,
kolmas on hopeakarva.
Muut tuota ihastelevi,
ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua,
hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen
uuhen työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi,
hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä.
Varsa ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä,
harja kulta, pää hopea,
kaikki vaskesta kaviot.
Muut tuota hyvin ihastui,
ei ihastu Ilmarinen.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Se susi sinuista toivoi!
Toivon kullaista sopua,
hope'ista puolisoa."
Siitä seppo Ilmarinen
varsan työntävi tulehen.
Liitti kultia lisäksi,
hope'ita täytteheksi,
pani orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa,
hope'ista morsianta.
Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä.
Neiti ahjosta ajaikse,
kultaletti lietsehestä,
pää hopea, kassa kulta,
varsi kaikki kaunokainen.
Muut tuota pahoin pelästyi,
ei pelästy Ilmarinen.
Siitä seppo Ilmarinen
takoi kullaista kuvoa,
takoi yön levähtämättä,
päivän pouahuttamatta.
Jalat laati neitoselle,
jalat laati, käet kuvasi:
eipä jalka nousekana,
käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa:
eipä korvat kuulekana.
Niin sovitti suun sorean,
suun sorean, sirkut silmät.
Saanut ei sanoa suuhun
eikä silmähän suloa.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oisi tuo sorea neito,
kun oisi sanallisena,
mielellisnä, kielellisnä."
Saattoi siitä neitosensa
utuisehen uutimehen,
pehme'ille pääaloille,
sulkkuisille vuotehille.
Siitä seppo Ilmarinen
lämmitti kylyn utuisen,
laati saunan saipuaisen;
vastat varpaiset varusti,
vettä kolme korvollista,
jolla peiponen peseikse,
pulmunen puhasteleikse
noista kullan kuonasista.
Kylpi seppo kyllitellen,
valelihe vallotellen.
Neien vierehen venähti
utuisehen uutimehen,
teltahan teräksisehen,
rankisehen rautaisehen.
Siinä seppo Ilmarinen
heti yönä ensimäisnä
kyllä peitettä kysyvi,
vaippoja varustelevi,
kahet, kolmet karhuntaljat,
viiet, kuuet villavaipat,
maata kera puolisonsa,
tuon on kultaisen kuvansa.
Se oli kylki kyllä lämmin,
ku oli vasten vaippojansa;
ku oli nuorta neittä vasten,
vasten kullaista kuvoa,
se oli kylki kylmimässä,
oli hyyksi hyytymässä,
meren jääksi jäätymässä,
kiveksi kovoamassa.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tämä hyvä minulle!
Vienen neien Väinölähän
Väinämöiselle varaksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Viepi neien Väinölähän.
Sitte sinne tultuansa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Tuossa on sinulle tyttö,
neiti kaunis katsannolta,
eik' ole suuri suun piolta,
kovin leuoilta leveä."
Vaka vanha Väinämöinen
katsahti kuvoa tuota,
luopi silmät kullan päälle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miksi toit minulle tuota,
tuota kullan kummitusta?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Miksi muuksi kuin hyväksi!
Polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi on seppo veikkoseni!
Tunge neitosi tulehen,
tao kaikiksi kaluiksi,
tahi vie Venäehelle,
saata Saksahan kuvasi
rikkahien riian naia,
suurien soan kosia!
Ei sovi minun su'ulle,
ei minullen itselleni
naista kullaista kosia,
hope'ista huolitella."
Siitä kielti Väinämöinen,
epäsi suvannon sulho,
kielti kansan kasvavaisen,
epäsi yleneväisen
kullalle kumartamasta,
hopealle horjumasta.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kullaista kosiko,
hope'ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea."

Kahdeksasneljättä runo

Tuop' on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
heitti kultaisen kuvansa,
hope'isen neitosensa.
Pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
itse istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Lähteäksensä lupasi
sekä mietti mennäksensä
pyytämähän Pohjolasta
toista Pohjolan tytärtä.
Sai päivän ajaneheksi,
tuosta toisen vierneheksi;
päivälläpä kolmannella
tuli Pohjolan pihalle.
Louhi, Pohjolan emäntä,
itse päätyvi pihalle.
Sai tuossa sanelemahan,
kääntihe kyselemähän
oman lapsensa oloa,
asuntoa armahansa
miniänä miehelässä,
naisena anoppelassa.
Se on seppo Ilmarinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ellös nyt, anoppiseni,
ellös sie kyselkö tuota,
elämiä tyttäresi,
asuntoa armahasi!
Jo sen on surma suin pi'ellyt,
kova loppu loukahtanut.
Maassa on jo marjaseni,
kankahassa kaunoiseni,
mustakulmani kulossa,
hopeani heinikossa.
Läksin toista tyttöäsi,
nuorempata neitoasi.
Annapa, anoppiseni,
työnnä toinen tyttäresi
naisen entisen eloille,
sijalle sisaruensa!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Pahoin tein minä poloinen,
pahoinpa, polon-alainen,
kun ma lapseni lupasin,
työnsin sulle toisenkana
nuorena nukahtamahan,
verevänä vieremähän:
annoin kuin sutosen suuhun,
karhun kiljuvan kitahan.
"En nyt toista annakana,
en mä työnnä tyttöäni
nokiesi nuohojaksi,
karstojesi kaapijaksi.
Ennen työnnän tyttäreni,
laitan lapseni vakavan
koskehen kohisevahan,
palavahan pyörtehesen,
Manalan matikan suuhun,
Tuonen hauin hampahisin."
Siitä seppo Ilmarinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa,
käänti päätä käiväräistä.
Itse tunkihe tupahan,
alle kattojen ajoihe.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulepa minulle, tyttö,
sijalle sisaruesi,
naisen entisen eloille
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi!"
Lauloi lapsi lattialta,
sekä lauloi jotta lausui:
"Pois on, liika, linnastamme,
mies outo, ovilta näiltä!
Tukon linnoa tuhosit,
palan linnoa pahensit
kerran ennen käytyäsi,
ovillen osattuasi.
"Neitonen, sinä sisari!
Elä sulho'on ihastu,
elä sulhon suun pitohon
eläkä jalkoihin jaloihin!
Sulholl' on suen ikenet,
revon koukut kormanossa,
karhun kynnet kainalossa,
veren juojan veitsi vyöllä,
jolla päätä piirtelevi,
selkeä sirettelevi."
Neiti itse noin saneli
Ilmariselle sepolle:
"En lähe minä sinulle
enkä huoli huitukoille!
Tapoit naisen ennen naiun,
surmasit sisarueni:
vielä tappaisit minunki,
surmoaisit itseniki.
Onpa tässä neitosessa
paremmanki miehen verta,
kaunihimman varren kauppa,
koreamman korjan täysi,
paikoille paremmillenki,
isommille istuimille,
ei sepon sysisijoille,
miehen tuhmaisen tulille."
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Saautti tytön samassa,
käärälti käpälihinsä,
läksi tuiskuna tuvasta,
riepsahti rekensä luoksi;
työnnälti tytön rekehen,
koksahutti korjahansa.
Läksi kohta kulkemahan,
valmistui vaeltamahan,
käsi ohjassa orosen,
toinen neien nännisillä.
Neiti itki ja urisi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sain nyt suolle karpalohon,
vehkahan vesiperille;
tuonne ma kana katoan,
kuolen, lintu, liian surman!
"Kuule, seppo Ilmarinen!
Kun et laskene minua,
potkin korjasi paloiksi,
sären reen repalehiksi,
potkin poikki polvillani,
sären säärivarsillani."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Sentähen sepon rekosen
laiat rautahan rakettu,
jotta potkia pitävi,
hyvän immen heiskaroia."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
laulaime meren kalaksi,
syvän aallon siikaseksi."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä haukina jälessä."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
metsähän menetteleime,
kärpäksi kiven kolohon."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä saukkona jälessä."
Neitonen kujertelevi,
vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi,
katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et laskene minua,
kiuruna kiverteleime
taaksi pilven piilemähän."
Se on seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse:
minä kokkona jälessä."
Kulki matkoa palasen,
ajoi tietä pikkuruisen.
Jo hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Jänö on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
jänön juoksevan jälillä,
koukkupolven polkemilla,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Jänön on karvat kaunihimmat,
jänön suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi.
Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Repo on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
revon reyhkävän re'essä,
aina käyvän ahkiossa,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Revon on karvat kaunihimmat,
revon suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi.
Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse,
luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti,
näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli:
"Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Hukka on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
hukan hurskavan jälillä,
alakärsän askelilla,
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Hukan on karva kaunihimpi,
hukan suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen
puri huulta, väänti päätä.
Ajoa kahattelevi
yöksi uutehen kylähän.
Matkalta väsynehenä
seppo nukkuvi sike'in
- toinen naista naurattavi
mieheltä unekkahalta.
Siitä seppo Ilmarinen
aamulla havattuansa
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse mietti, noin nimesi:
"Joko luome laulamahan,
laulan moisen morsiamen
metsähän metsän omaksi
vai vetehen veen omaksi?
"En laula metsän omaksi:
metsä kaikki kaihostuisi;
enkäpä ve'en omaksi:
vieroaisi veen kalaset.
Ennen kaa'an kalvallani,
menettelen miekallani."
Miekka mietti miehen kielen,
arvasi uron pakinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei liene minua luotu
naisia menettämähän,
kataloita kaatamahan."
Se on seppo Ilmarinen
jopa loihe laulamahan,
syäntyi sanelemahan.
Lauloi naisensa lokiksi
luo'olle lekottamahan,
veen karille kaikkumahan,
nenät nienten niukumahan,
vastatuulet vaapumahan.
Siitä seppo Ilmarinen
rekehensä reutoaikse.
Ajoa kahattelevi
alla päin, pahoilla mielin;
matkasi omille maille,
tuli maille tuttaville.
Vaka vanha Väinämöinen
tiellä vastahan tulevi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
kahta kallella kypärin
Pohjolasta tullessasi?
Miten Pohjola elävi?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Mi on Pohjolan eleä!
Siell' on sampo jauhamassa,
kirjokansi kallumassa:
päivän jauhoi syötäviä,
päivän toisen myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
"Jotta sanon kuin sanonki,
vielä kerran kertaelen:
mi on Pohjolan eleä,
kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
siinä kasvo kaikenlainen,
siinäpä ikuinen onni."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren,
kunne kuulun morsiamen,
kun sa tyhjänä tuletki,
aina naisetta ajelet?"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lauloin ma mokoman naisen
meren luo'olle lokiksi.
Nyt se lokkina lojuvi,
kajavana kaakahtavi,
kiljuvi vesikivillä,
kariloilla kaljahuvi."

Yhdeksäsneljättä runo

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Lähtekämme Pohjolahan
hyvän sammon saa'antahan,
kirjokannen katsantahan!"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sampo saatavana,
kirjokansi tuotavana
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta!
Siell' on sampo saatettuna,
kirjokansi kannettuna
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi;
siihen juuret juurruteltu
yheksän sylen syvähän,
yksi juuri maaemähän,
toinen vesiviertehesen,
kolmas on kotimäkehen."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli seppo, veikkoseni!
Lähtekämme Pohjolahan
tuon on sammon saa'antahan!
Laatikamme laiva suuri,
johon sampo saatetahan,
kirjokansi kannetahan
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Vakavampi maisin matka.
Lempo menköhön merelle,
surma suurelle selälle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
siellä viskaisi vihuri,
saisi sormet soutimeksi,
kämmenet käsimeloiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Vakavampi maisin matka,
vakavampi, vaikeampi,
vielä muuten mutkaisempi.
Lysti on venon vesillä,
purren juosta jolkutella,
ve'et väljät välkytellä,
selät selvät seurustella:
tuuli purtta tuuittavi,
aalto laivoa ajavi,
länsituuli läikyttävi,
etelä e'elle viepi.
Vaan kuitenki kaikitenki,
kun et mieline merisin,
niin on maisin matkatkamme,
rantaisin ratustelkamme!
"Tao nyt mulle uusi miekka,
tee miekka tuliteräinen,
jolla hurttia hutelen,
Pohjan kansan kaikottelen
saaessa otolle sammon
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan!"
Tuo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki rautoja tulehen,
teräksiä hiiloksehen,
kultia koko piosen,
hope'ita kourallisen.
Laittoi orjat lietsomahan,
palkkalaiset painamahan.
Orjat lietsoi löyhytteli,
hyvin painoi palkkalaiset:
rauta vellinä venyvi,
teräs taipui tahtahana,
hopea vetenä välkkyi,
kulta läikkyi lainehena.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
katsoi alle ahjoksensa,
lietsimensä liepehelle:
näki miekan syntyväksi,
pää kullan kuvauvaksi.
Otti ainehet tulesta,
tempasi hyvät takehet
ahjosta alasimelle,
vasarille, valkkamille.
Takoi miekan mieltä myöten,
kalvan kaikkien parahan,
jonka kullalla kuvasi,
hopealla huolitteli.
Vaka vanha Väinämöinen
tuli tuota katsomahan.
Sai miekan tuliteräisen
kätehensä oikeahan.
Katselevi, kääntelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan?"
Olipa miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
tähet västistä välötti,
hevonen terällä hirnui,
kasi naukui naulan päässä,
penu putkessa puhusi.
Sylkytteli miekkoansa
vuoren rautaisen raossa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"
Itse seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Milläpä minä poloinen,
millä, tuima, turveleime,
hyöteleime, vyöteleime
maan varalle, veen varalle?
Joko luustoihin lueime,
rautapaitoihin paneime,
teräsvöihin telkitäime?
Mies on luustossa lujempi,
rautapaiassa parempi,
teräsvyössä tenhoisampi."
Lähteä luku tulevi,
liitto käyä kerkiävi.
Yks' on vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
läksivät hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon,
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Kahen etsivät hevoista,
päätä puitse katselevat,
tarkasti tähystelevät
ympäri salon sinisen:
löytivät hevon lehosta,
kuloharjan kuusikosta.
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
painoi päähän kullan päitset,
suvikunnan suitset suuhun.
Ajoa ratustelevat
kahen miehen rantamaata:
kuului rannalta kujerrus,
valitanta valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Siell' on impi itkemässä,
kana kaikerrehtamassa!
Joko käymme katsomahan,
likeltä tähystämähän?"
Itse astuvi likemmä,
meni luota katsomahan.
Eipä impi itkekänä
eikä kaikerra kananen:
oli pursi itkemässä,
venonen valittamassa.
Virkki vanha Väinämöinen
luoksi purren päästyänsä:
"Mitä itket, puinen pursi,
vene hankava, valitat?
Itketkö sä puisuuttasi,
hankavuuttasi haveksit?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Vesille venosen mieli
tervaisiltaki teloilta,
mieli neien miehelähän
korkeastaki ko'ista.
Sitä itken, pursi raukka,
vene vaivainen, valitan:
itken viejäistä vesille,
laskijaista lainehille.
"Sanottihin tehtäessä,
laulettihin laitettaissa
saatavan sotivenettä,
vainopurtta puuhattavan,
tuovan täyteni eloa,
alustani aartehia:
ei ole sotahan saatu,
eloteillen ensinkänä!
"Muut purret, pahatki purret,
ne aina sotia käyvät,
tappeloita tallustavat;
kolme kertoa kesässä
tuovat täytensä rahoja,
alustansa aartehia.
Minä, veistämä venonen,
satalauta laaittama,
tässä lahon lastuillani,
venyn veistännäisilläni.
Pahimmatki maan matoset
alla kaarien asuvat,
linnut ilman ilke'immät
pesän pielessä pitävät,
kaikki korven konnikatki
kokillani koksentavat.
Oisi kahta kaunihimpi,
kahta, kolmea parempi
olla mäntynä mäellä,
petäjänä kankahalla,
oksilla oravan juosta,
penun alla pyörähellä."
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke, puinen pursi,
vene hankava, havise!
Kohta saat sotia käyä,
tappeloita tallustella.
"Lienet pursi Luojan luoma,
Luojan luoma, tuojan tuoma,
syrjin syökseite vetehen,
laion aalloillen ajaite,
ilman kouran koskematta,
käen päälle käyttämättä,
olkapään ojentamatta,
käsivarren vaalimatta!"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä veljeni, venoset,
lähe työnnyttä vesille,
laskematta lainehille,
kun ei kourin koskettane,
käsivarsin käännettäne."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jos ma sun vesille työnnän,
joko juokset soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Eipä muu sukuni suuri
eikä toinen joukkioni
juokse sormin soutamatta,
airoilla avittamatta,
huoparilla huopimatta,
puhumatta purjehesen."
Vaka vanha Väinämöinen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Joko juokset soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Jo vainen sukuni muuki,
kaikki veljeni, venoset,
juoksi sormin soutamalla,
airoilla avittamalla,
huoparilla huopimalla,
puhumalla purjehesen."
Siitä vanha Väinämöinen
heitti hiekalle hevosen,
painoi puuhun marhaminnan,
ohjat oksalle ojenti,
lykkäsi venon vesille,
lauloi purren lainehille.
Kysytteli puista purtta,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie kaareva venonen,
pursi puinen, hankaniekka!
Ootko kaunis kannannalta,
kuin oot kaunis katsonnalta?"
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Oonpa kaunis kannannalta
sekä pohjalta sijava:
soutoa sa'an urohon,
ilman istua tuhannen."
Siitä vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi.
Lauloi ensin laitapuolen
sukapäitä sulhosia,
sukapäitä, piipioja,
saapasjalkoja jaloja.
Lauloi toisen laitapuolen
tinapäitä tyttäriä,
tinapäitä, vaskivöitä,
kultasormia somia.
Lauloi vielä Väinämöinen
teljot täytehen väkeä,
ne on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
kuss' oli vähän sijoa
nuorukaisilta esinnä.