Kalevala - 21

Kälykset Kalevan naiset,
kesken kirjan neulomisen
ne tuohon jokena juoksi,
kaikki virtana vilisi,
nuoret naiset naurusuulla,
emännät ilolla mielin
soitteloa kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu
noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Kuuluvi sorea soitto,
kuului kuutehen kylähän.
Eik' ollut sitä otusta,
ku ei tullut kuulemahan
tuota soittoa suloista,
kajahusta kanteloisen.
Mi oli metsän eläintä,
kyykistyivät kynsillehen
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Ilman linnut lentäväiset
varvuille varustelihe,
veen kalaset kaikenlaiset
rantahan rakentelihe.
Matosetki maanalaiset
päälle mullan muuttelihe
- käänteleivät, kuuntelevat
tuota soittoa suloista,
kantelen iki-iloa,
Väinämöisen väännätystä.
Siinä vanha Väinämöinen
kyllä soitteli somasti,
kajahutti kaunihisti.
Soitti päivän, soitti toisen
yhtehen rupeamahan,
yhen aamun atriahan,
yhen vyönsä vyötäntähän,
yhen paitansa panohon.
Kun hän soitteli kotona,
huonehessa honkaisessa,
niin katot kajahtelivat,
permannot pemahtelivat;
laet lauloi, ukset ulvoi,
kaikki ikkunat iloitsi,
kiukoa kivinen liikkui,
patsas patvinen pajahti.
Kun hän kulki kuusikossa,
vaelti petäjikössä,
kuusoset kumartelihe,
männyt mäellä kääntelihe,
käpöset keolle vieri,
havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa
tahi astahti aholla,
lehot leikkiä pitivät,
ahot ainoista iloa,
kukat kulkivat kutuhun,
vesat nuoret notkahteli.

Viidesviidettä runo

Louhi, Pohjolan emäntä,
sai sanoman korvihinsa
Väinölän eleleväksi,
Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla,
kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti.
Itse aina arvelevi,
minkä surman suorittaisi,
kunka kuoleman kokisi
tuolle Väinölän väelle,
kansalle kalevalaisten.
Ukkoa rukoelevi,
Pauannetta palvoavi:
"Oi Ukko, ylijumala!
Kaataos Kalevan kansa
rakehilla rautaisilla,
neuloilla teräsnenillä!
Tahikka tauilla tapata,
surmoa suku katala,
miehet pitkille pihoille,
naiset läävän lattioille!"
Tyttö oli Tuonelan sokea,
Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttäriä,
ilke'in manattaria,
alku kaikille pahoille,
tuhansille turmioille.
Sill' oli muoto mustanlainen,
iho inhon-karvallinen.
Tuopa musta Tuonen tyttö,
ulappalan umpisilmä,
teki tielle vuotehensa,
pahnansa pahalle maalle.
Selin tuulehen makasi,
kaltoin säähän karkeahan,
perin viimahan viluhun,
kohin päivänkoittehesen.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä iso vihuri,
tuuli tuhman raskahaksi,
kostutti kohulliseksi
aholla vesattomalla,
maalla mättähättömällä.
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata;
kantoi kuuta kaksi, kolme,
neljännenki, viiennenki,
kuuta seitsemän, kaheksan,
ympäri yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun
kuuta puolen kymmenettä.
Yheksännen kuun lopulla,
kuun alulla kymmenennen
kohtu kääntyvi kovaksi,
painuvi pakolliseksi;
eikä synny syntyminen,
luovu luomaiset sikiöt.
Siirrälti sijan aloa,
paneutti toisen paikan.
Meni portto poikimahan,
tulen lautta lapsimahan
kahen kallion välihin,
viien vuoren viukelohon:
eipä tuolla synty synny,
luovu luomainen sikiö.
Etsi synnytössijoa,
vatsansa vajennusmaata
heiluvilla hettehillä,
läikkyvillä lähtehillä:
ei siellä sijoa saanut,
vajennusta vatsallensa.
Synnytteli poikiansa,
vajenteli vatsoansa
kuohussa tulisen kosken,
ve'en vankan vääntehessä,
alla kolmen kosken koprun,
alla äyrähän yheksän;
vaan ei vielä synty synny,
kehnon kohtu ei kevene.
Alkoi itkeä iletys,
parkua paha kuvatus.
Ei tieä, mihin menisi,
kunne kulkea pitäisi
vatsansa vajentamahan,
poikiansa poikimahan.
Puhui pilvestä Jumala,
lausui Luoja taivahalta:
"Tuoll' on suolla kolmisoppi
rannalla meryttä vasten,
pimeässä Pohjolassa,
sangassa Sariolassa.
Mene sinne poikimahan,
kohtusi keventämähän!
Siellä silma tarvitahan,
väkeäsi vuotetahan."
Tuopa musta Tuonen tyttö,
ilkeä Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville,
Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa,
saamahan sikiöitänsä.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
vei tuon saunahan saloa,
kylin kylpyhuonehesen,
kyläkunnan kuulematta,
sanan saamatta kylähän.
Lämmitti saloa saunan,
rikenehen riuahutti;
oluella ukset voiti,
kasti kaljalla saranat,
jottei ukset ulvonunna,
saranat narahtanunna.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kave eukko, luonnon tyttö,
kave kultainen, korea,
jok' olet vanhin vaimoloita,
ensin emä itselöitä!
Juokse polvesta merehen,
vyö lapasta lainehesen,
ota kiiskiltä kinoa,
matehelta nuljaskata,
jolla voiat luun lomia,
sivelet sivuja myöten,
päästät piian pintehistä,
vaimon vatsanvääntehistä,
tästä tuskasta kovasta,
vatsantyöstä vaikeasta!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko, ylijumala,
tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Tääll' on piika pintehessä,
vaimo vatsanvääntehessä
saunassa savun seassa,
kylän kylpyhuonehessa.
"Ota kultainen kurikka
kätehesi oikeahan!
Sillä haittoja hajota,
pihtipuoliset porota,
lukot Luojan lonkahuta,
takasalvat poikki taita
mennä suuren, mennä pienen,
kulkea vähäväkisen!"
Siinä tuo paha pahennus,
Tuonen tyttö umpisilmä
jopa vatsansa vajenti,
latoi lapsensa vihaiset
alla vaipan vaskikirjan,
alla uutimen utuisen.
Teki poikoa yheksän
yhtenä kesäisnä yönä,
yhen löylyn lyötävillä,
yhen saunan saatavilla,
yhestä vatsan väestä,
kohuntäyestä kovasta.
Nimitteli poikiansa,
laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemiänsä,
itse ilmi luomiansa:
minkä pisti pistokseksi,
kunka änkäsi ähyksi,
minkä laati luuvaloksi,
kunka riieksi risasi;
minkä painoi paiseheksi,
kunka ruohutti ruveksi,
minkä syöjäksi sysäsi,
kunka ruhtosi rutoksi.
Jäi yksi nimittämättä,
poika pahnan-pohjimmainen.
Senpä sitte käski tuonne,
työnti velhoiksi vesille,
noi'iksi noroperille,
katehiksi kaikin paikoin.
Louhi, Pohjolan emäntä,
muut on käski käyä tuonne
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Ärrytti äkäiset luomat,
tavattomat tauit työnti
vasten Väinölän väkeä,
surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Väinölän potevi,
läsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia,
nimen tietämättömiä:
alta lattiat lahovi,
päältä peite märkänevi.
Silloin vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
läksi päitä päästämähän,
henkiä lunastamahan,
läksi Tuonelle sotahan,
kera tauin tappelohon.
Saattoi saunan lämpimäksi,
kivet löylyn lyötäväksi
puuhu'illa puhtahilla,
ve'en tuomilla haloilla.
Vei on vettä verhossansa,
kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat,
satalatvat lauhutteli.
Löi siitä simaisen löylyn,
mesilöylyn löyhäytti
läpi kuumien kivien,
palavojen paaterojen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tule nyt löylyhyn, Jumala,
iso ilman, lämpimähän
tekemähän terveyttä,
rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyhät kipunat,
pyhät saastat sammuttele,
lyötä maahan liika löyly,
paha löyly pois lähetä,
ettei polta poikiasi,
turmele tekemiäsi!
"Minkä vettä viskaelen
noille kuumille kiville,
se me'eksi muuttukohon,
simaksi sirahtakohon!
Juoskohon joki metinen,
simalampi laikkukohon
läpi kiukahan kivisen,
läpi saunan sammalisen!
"Ei nyt meitä syyttä syöä
eikä tauitta tapeta,
ei luvatta suuren Luojan,
ilman surmatta Jumalan.
Kenpä meitä syyttä söisi,
suuhunsa omat sanansa,
päähänsä pahat panonsa,
ajatukset itsehensä!
"Jos ei minussa miestä liene,
urosta Ukon pojassa
rikkehistä riisumahan,
päättehistä päästämähän,
onp' on itsessä Ukossa,
joka pilviä pitävi,
poutapilvessä asuvi,
hattaroissa hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala,
pilven-päällinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa
nämä tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän,
rikonnaiset riisumahan,
puutunnaiset purkamahan!
"Tuo mulle tulinen miekka,
säkehinen säilä kanna,
jolla ma pahat pitelen,
ilkeät iki asetan,
tuskat tuulen teitä myöten,
kivut aavoillen ahoille!
"Tuonne ma kipuja kiistän,
tuonne tuskia manoan
kivisihin kellarihin,
rautaisihin raunioihin,
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke,
paasi ei vaivoja valita,
vaikka paljo pantahisi,
määrättä mätettähisi.
"Kiputyttö, Tuonen neiti,
joka istut kipukivellä
joen kolmen juoksevassa,
veen kolmen jaka'imessa
jauhaen kipukiveä,
Kipuvuorta väännätellen!
Käy kivut kereämähän
kitahan kiven sinisen,
tahi vieretä vetehen,
syytäise meren syvähän,
tuulen tuntumattomahan,
päivän paistamattomahan!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivutar, hyvä emäntä,
Vammatar, valio vaimo,
tule kanssa, käy keralla
tekemähän terveyttä,
rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi,
vammat värjymättömäksi,
jotta saisi sairas maata,
huono huoletta levätä,
tuskahinen tunnin olla,
vikahinen vieretellä!
"Ota kivut kippasehen,
vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieäksesi,
vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata!
Siellä keittäös kipuja
pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentävässä,
peukalon mahuttavassa!
"Kivi on keskellä mäkeä,
reikä keskellä kiveä,
jok' on väätty vääntiällä,
puhkaistu purasimella:
siihen kivut kiskotahan,
pahat vammat vallatahan,
tuskat tuimat tungetahan,
pakkopäivät painetahan
öin yrittämättömiksi,
päivin pääsemättömiksi."
Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
vielä voiteli vikoja,
noita vammoja valeli
yheksillä voitehilla,
kaheksilla katsehilla.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala,
mies on vanha taivahinen!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
länkä lännestä lähetä!
Sa'a mettä, sa'a vettä
kipehille voitehiksi,
vammoille valantehiksi!
"En minä mitänä voine,
kun ei Luojani luvanne.
Avun Luoja antakohon,
avun tuokohon Jumala
minun silmin nähtyäni,
käsin päällä käytyäni,
suin sulin puheltuani,
hengin henkäeltyäni!
"Kuhun ei käteni käyne,
käyköhön käet Jumalan;
kuhun ei sormeni sopine,
sopikohon Luojan sormet!
Luojan on somemmat sormet,
Luojan kämmenet käpeät.
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan,
Jumala, puhelemahan,
kaikkivalta, katsomahan!
Tehkös yöllä terveheksi,
päivällä imanteheksi,
jottei tuska päällä tunnu,
kipu keskeä kivistä,
pakko ei syämehen paneite,
jottei tunnu pikkuistana,
vaivoa vähäistäkänä
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sillä riisui rikkehiä,
purkaeli puuttehia.
Poies poisti poikenluomat,
paranti pahat panoset,
päästi kansan kuolemasta,
Kalevan katoamasta.

Kuudesviidettä runo

Sai sanoma Pohjolahan,
tieto kylmähän kylähän
Väinölän vironneheksi,
Kalevalan pääsneheksi
noista nostamavioista,
tauista tavattomista.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
tuo tuosta kovin pahastui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä muistan muunki keinon,
toki toisen tien osoan:
nostan karhun kankahalta,
korvesta koverakouran
päälle Väinölän elojen,
Kalevalan karjan päälle."
Nosti karhun kankahalta,
kontion kovilta mailta
noille Väinölän ahoille,
Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Taos mulle uusi keihäs,
tao keiho kolmisulka
varren vaskisen keralla!
Ois' otso otettavana,
rahakarva kaattavana
ruuniani ruhtomasta,
tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani,
lehmiä levittämästä."
Seppo keihyen takovi,
eikä pitkän, ei lyhyen,
takoi keskilaaullisen:
sen susi sulalla seisoi,
kontio terän kohalla,
hirvi hiihti suoverossa,
varsa varrella samosi,
peura potki ponnen päässä.
Satoi siitä uutta lunta,
hiukan hienoista vitiä,
sykysyisen uuhen verran,
verran talvisen jäniksen.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Mieleni minun tekevi,
mieli käyä Metsolassa
metsän tyttöjen tykönä,
sinipiikojen pihoilla.
"Lähen miehistä metsälle,
urohista ulkotöille.
Ota, metsä, miehiksesi,
urohiksesi, Tapio!
Auta onni ottamahan,
metsän kaunis kaatamahan!
"Mielikki, metsän emäntä,
Tellervo, Tapion vaimo!
Kytke kiinni koiroasi,
rakentele rakkiasi
kuusamisehen kujahan,
talahasen tammisehen!
"Otsonen, metsän omena,
mesikämmen källeröinen!
Kun kuulet minun tulevan,
miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana,
liikuta lipeänänä!
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle,
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!
Siinä, otso, pyörteleite,
mesikämmen, käänteleite,
kuni pyy pesänsä päällä,
hanhi hautomaisillansa!"
Siinä vanha Väinämöinen
kuuli koiran haukkuvaksi,
penun julki juttavaksi
pikkusilmäisen pihalla,
tasakärsän tanhu'illa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin kukkuvan käkösen,
lempilinnun laulelevan;
ei käki kukahakana,
lempilintu laulakana:
tääll' on koirani komehin,
otukseni oivallisin
otsosen tuvan ovella,
miehen kaunon kartanolla!"
Vaka vanha Väinämöinen
siinä otsosen tapasi;
säteriset sängyt kaati,
sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit otson osaksi,
salon kullan saalihiksi!"
Katselevi kultoansa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana!
En minä sinua kaannut:
itse vierit vempeleltä,
hairahit havun selältä,
puhki puiset kaatiosi,
halki haljakan havuisen.
Sykysyiset säät lipeät,
päivät pilviset pimeät.
"Metsän kultainen käkönen,
kaunis karva röyhetyinen!
Heitä nyt kylmille kotosi,
asuinmaasi autiaksi,
koivunoksainen kotosi,
vasunvarpainen majasi!
Lähe, kuulu, kulkemahan,
metsän auvo, astumahan,
käymähän, käpeäkenkä,
sinisukka, sipsomahan
näiltä pieniltä pihoilta,
kape'ilta käytäviltä
urohoisehen väkehen,
miehisehen joukkiohon!
Ei siellä pahoin pi'etä,
ei eletä kehnon lailla:
sima siellä syötetähän,
mesi nuori juotetahan
tulevalle vierahalle,
saavalle käkeävälle.
"Lähe nyt tästä kuin lähetki,
tästä pienestä pesästä
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!
Niin sä luikkaos lumella,
kuni lumme lammin päällä,
niin sä haihaos havulla,
kuni oksalla orava!"
Siitä vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
astui soitellen ahoja,
kajahellen kankahia
kera kuulun vierahansa,
kanssa karvalallusensa.
Jo soitto tupahan kuului,
alle kattojen kajahus.
Virkahti väki tuvassa,
kansa kaunis vieretteli:
"Kuulkottes tätä kumua,
salon soittajan sanoja,
käpylinnun kälkytystä,
metsän piian pillin ääntä!"
Vaka vanha Väinämöinen
itse ennätti pihalle.
Vierähti väki tuvasta,
kansa kaunis lausutteli:
"Joko on kulta kulkemassa,
hopea vaeltamassa,
rahan armas astumassa,
tenka tietä poimimassa?
Mesijänkö metsä antoi,
ilveksen salon isäntä,
koska laulaen tulette,
hyreksien hiihtelette?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Sanomiks' on saukko saatu,
virsiksi Jumalan vilja;
sillä laulaen tulemme,
hyreksien hiihtelemme.
"Eikä saukko ollekana,
eikä saukko eikä ilves:
itse on kuulu kulkemassa,
salon auvo astumassa,
mies vanha vaeltamassa,
verkanuttu vieremässä.
Kun lie suotu vierahamme,
ovet auki paiskatkatte,
vaan kun lie vihattu vieras,
kiinni lyökätte lujahan!"
Väki vastaten sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Terve, otso, tultuasi,
mesikämmen, käytyäsi
näille pestyille pihoille,
kaunoisille kartanoille!
"Tuota toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken kasvinaian
soivaksi Tapion torven,
metsän pillin piukovaksi,
kulkevaksi metsän kullan,
saavaksi salon hopean
näille pienille pihoille,
kape'ille käytäville.
"Toivoin kuin hyveä vuotta,
katsoin kuin kesän tuloa,
niinkuin suksi uutta lunta,
lyly liukasta lipua,
neiti nuorta sulhokaista,
punaposki puolisoa.
"Illat istuin ikkunoissa,
aamut aitan portahilla,
veräjillä viikkokauet,
kuukauet kujaisten suussa,
talvikauet tanhu'illa.
Lumet seisoin tanteriksi,
tanteret suliksi maiksi,
sulat maat somerikoiksi,
somerikot hiesukoiksi,
hiesukot vihottaviksi.
Ajattelin aamut kaiket,
päivät päässäni pitelin,
missä viikon otso viipyi,
salon armas aikaeli,
oisiko Virohon viernyt,
maasta Suomen sorkehtinut."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Minne vienen vierahani,
kulettanen kultaiseni?
Tokko laittanen latohon,
pannen pahnahuonehesen?"
Väki vastaten sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Tuonne vienet vierahamme,
kulettanet kultaisemme
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen.
Siell' on syömät suoriteltu,
juomaneuvot jou'uteltu,
kaikki sillat siivottuna,
lakaistuna lattiaiset;
kaikki vaimot vaatehtinna
pukemihin puhtahisin,
sore'ihin pääsomihin,
valke'ihin vaattehisin."
Siitä vanha Väinämöinen
itse virkki, noin nimesi:
"Otsoseni, lintuseni,
mesikämmen, kääröseni!
Viel' on maata käyäksesi,
kangasta kavutaksesi.
"Lähes nyt, kulta, kulkemahan,
armas, maata astumahan,
mustasukka, muikumahan,
verkahousu, vieremähän,
käymähän tiaisen teitä,
varpusen vaeltamia
alle viien viilohirren,
alle kuuen kurkiaisen!
"Varo'otte, vaimo raukat,
ettei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi,
vikoisi emännän vilja
tullessa otson tuville,
karvaturvan tunkeitessa!
"Pois on, pojat, porstuasta,
piiat, pihtipuolisista
uron tullessa tupahan,
astuessa aimo miehen!
"Metsän otsonen, omena,
metsän kaunis källeröinen!
Ellös piikoja pelätkö,
kassapäitä kammastelko
eläkä vaimoja varoa,
sure sylttysukkaisia!
Mi on akkoja tuvassa,
ne on kaikki karsinahan
miehen tullessa tupahan,
astuessa aika poian!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkiaisen,
alle kaunihin katoksen!
Mihin nyt heitän hempuseni,
lasken karvalalluseni?"
Väki vastahan sanovi:
"Terve, terve tultuasi!
Tuohon liitä lintusesi,
kulettele kultaisesi
petäjäisen pienan päähän,
rautaisen rahin nenähän
turkin tunnusteltavaksi,
karvojen katseltavaksi!
"Elä, otso, tuosta huoli
eläkä pane pahaksi,
jos tulevi turkin tunti,
karvojen katsanto-aika!
Ei tuhota turkkiasi,
karvojasi ei katsota
herjojen hetalehiksi,
vaivaisien vaattehiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
otatti otsolta turkin,
pani aitan parven päähän;
lihat liitti kattilahan,
kuparihin kullattuhun,
vaskipohjahan patahan.
Jo oli pa'at tulella,
vaskilaiat valkealla,
täpittynä, täytettynä
liioilla lihamuruilla;
suolat saatettu sekahan,
jotk' oli tuotu tuonnempata,
saatu suolat Saksanmaalta,
Vienan pääliltä vesiltä,
souttu Suolasalmen kautta,
laivan päältä laskettuna.
Kun oli keitto keitettynä,
saatu kattilat tulelta,
jopa saalis saatettihin,
käpylintu käytettihin
päähän pitkän pintapöyän
kultaisihin kuppiloihin
simoa sirettämähän,
olosia ottamahan.
Petäjäst' oli pöytä tehty,
va'it vaskesta valettu,
lusikkaiset hopeasta,
veitset kullasta kuvattu.
Kupit kaikki kukkusilla,
va'it varpelaitasilla
metsän mieliantehia,
salon kullan saalihia.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta,
Tapion talon isäntä,
Metsolan metinen vaimo,
metsän ehtoisa emäntä,
mies puhas, Tapion poika,
mies puhas, punakypärä,
Tellervo, Tapion neiti,
kanssa muu Tapion kansa!
Tule nyt häihin härkösesi,
pitkävillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kystä syöä,
kyllin syöä, kyllin juoa,
kyllin itsensä piteä,
kyllin antoa kylälle."
Väki tuossa noin sanovi,
kansa kaunis vieretteli:
"Miss' on otso syntynynnä,
rahankarva kasvanunna?
Tokko tuo olilla syntyi,
kasvoi saunan karsinassa?"
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny
eikä riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty,
mesikämmen käännytelty
luona kuun, malossa päivän,
otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä,
luona luonnon tyttärien.
"Astui impi ilman äärtä,
neiti taivahan napoa,
kävi pilven piirtä myöten,
taivahan rajoa myöten
sukassa sinertävässä,
kirjavassa kaplukassa,
villavakkanen käessä,
karvakoppa kainalossa.
Viskoi villan pään vesille,
laski karvan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli,
ilma lieto liikutteli,
ve'en henki heilutteli,
aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen,
nenähän metisen niemen.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi kuontalon vesiltä,
villat hienot lainehilta.
"Siitä liitti liukkahasti,
kapaloitsi kaunihisti
vaahterisehen vasuhun,
kaunoisehen kätkyehen.
Nostatti kapalonuorat,
vitjat kultaiset kuletti
oksalle olovimmalle,
lehvälle leve'immälle.
"Tuuitteli tuttuansa,
liekutteli lempeänsä
alla kuusen kukkalatvan,
alla penseän petäjän.
Siinä otsosen sukesi,
jalokarvan kasvatteli
vieressä metisen viian,
simaisen salon sisässä.
"Kasvoi otso kaunihiksi,
yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysmä polvi,
tasakärsä talleroinen,
pää levyt, nenä nykerä,
karva kaunis röyhetyinen.
Ei ollut vielä hampahia
eikä kynsiä kyhätty.
"Mielikki, metsän emäntä,
itse tuon sanoiksi virkki:
'Kyheäisin kynnet tuolle,
kanssa hampahat hakisin,
kun tuo ei vioille saisi,
painuisi pahoille töille.'
"Niin otso valansa vannoi
polvilla metsän emännän,
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
ei tehäksensä pahoa,
ruveta rumille töille.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
läksi hammasta hakuhun,
kynsiä kyselemähän
pihlajilta piuke'ilta,
katajilta karke'ilta,
jukaisilta juurikoilta,
kesunkannoilta kovilta:
eipä sieltä kynttä saanut
eikä hammasta tavannut.
"Honka kasvoi kankahalla,
kuusi kummulla yleni,
hongassa hopeaoksa,
kultaoksa kuusosessa:
ne kapo käsin tavoitti,
niistä kynsiä kyhäsi,
niitä liitti leukaluuhun,
ikenihin istutteli.
"Siitä laski lallokkinsa,
ulos lempensä lähetti;
pani suota soutamahan,
viitoa vitaisemahan,
ahoviertä astumahan,
kangasta kapuamahan.
Käski käyä kaunihisti,
soreasti sorkutella,
elellä ajat iloiset,
kulutella kuulut päivät
suon selillä, maan navoilla,
kisakangasten perillä,
käyä kengättä kesällä,
sykysyllä syylingittä;
asua ajat pahemmat,
talvikylmät kyhmästellä
tuomisen tuvan sisässä,
havulinnan liepehellä,
kengällä korean kuusen,
katajikon kainalossa,
alla viien villavaipan,
alla kaapuan kaheksan.
"Sieltä sain nyt saalihini,
ehätin tämän eräni."
Väki nuori noin sanovi,
väki vanha virkkelevi:
"Mitä tehen metsä mieltyi,
metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä,
taipui ainoinen Tapio,
jotta antoi ainokkinsa,
menetti mesikkisensä?
Oliko keihon keksimistä
eli nuolen noutamista?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvin meihin metsä mieltyi,
metsä mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isäntä,
taipui ainoinen Tapio.
"Mielikki, metsän emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
metsän neiti muoto kaunis,
metsän piika pikkarainen,
läksi tietä neuvomahan,
rastia rakentamahan,
tien vieriä viittomahan,
matkoa opastamahan.
Veisti pilkat pitkin puita,
rastit vaaroihin rakenti
jalon otsosen oville,
rahasaaren rantehille.
"Sitte sinne tultuani,
perillen osattuani
ei ollut keihon keksimistä,
ampuen ajelemista:
itse vieri vempeleltä,
horjahti havun selältä;
risut rikkoi rintapäänsä,
varvut vatsansa hajotti."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
lintuseni, lempiseni!
Päästä nyt tänne pääripasi,
pujota puraisimesi,
heitä harvat hampahasi,
liitä leukasi leveät!
Eläkä pane pahaksi,
jos meille mikä tulisi,
luien luske, päien pauke,
kova hammasten kolina!
"Jo otan nenän otsolta
nenän entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta korvan
korvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta silmän
silmän entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsan otsolta
otsan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta turvan
turvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta kielen
kielen entisen avuksi;
en ota osattomaksi
enkä aivan ainoaksi.
"Sen nyt mieheksi sanoisin,
urohoksi arvoaisin,
joka umpiluut lukisi,
saisi sarjahampahuiset
leuasta teräksisestä
rusamilla rautaisilla."
Eipä toista tullutkana,
ei ollut urosta tuota.
Itse umpiluut lukevi,
sarjahampahat sanovi
alla luisten polviensa,
rautaisten rusamiensa.
Otti hampahat otsolta.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Metsän otsonen, omena,
metsän kaunis källeröinen!
Nyt on matka käyäksesi,
retki reiahellaksesi
tästä pienestä pesästä,
matalaisesta majasta
korkeampahan kotihin,
avarampahan asuhun.
"Lähe nyt, kulta, kulkemahan,
rahan armas, astumahan,
sivutse sikojen teistä,
poikki porsasten poluista
vasten varvikkomäkeä,
kohti vuorta korkeata
petäjähän penseähän,
honkahan havusatahan!
Hyvä siin' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi
- kuuluvilla karjan kellon,
luona tiukujen tirinän."
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuli kotihin tuolta.
Väki nuori noin sanovi,
kansa kaunis lausutteli:
"Minne saatit saalihisi,
kunne ennätit eräsi?
Lienet jäälle jättänynnä,
uhkuhun upottanunna,