Kalevala - 09

kaapsahtihe kartanolle
luoen silmänsä selälle,
kääten päätä päivän alle.
Näki tuolta tuon tulevan,
uuen purren purjehtivan,
satalauan laiehtivan
selän puolen Lemmenlahta;
haaksi paistoi haljakalle,
punaiselle pursipuoli;
mies puhas perässä purren
melan vaskisen varassa.
Näki juoksevan orosen,
vierevän reki punaisen,
kirjokorjan kiiättävän
maapuolen Simasaloa,
kuusin kultaisin käkösin
vempelellä kukkumassa,
seitsemin siniotuksin
rahkehella laulamassa;
mies rehevä reen perässä,
uros selvä ohjaksissa.
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui, noin nimesi:
"Kummallenp' on mielit mennä,
kun tulevat tahtomahan
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi?
"Ken se haahella tulevi,
laskevi veno punaisin
selän puolen Lemmenlahta,
se on vanha Väinämöinen:
tuopi laivalla eloa,
aluksella aartehia.
"Ken se korjalla ajavi,
kirjavalla kiiättävi
maapuolen Simasaloa,
se on seppo Ilmarinen:
tuopi tyhjeä valetta,
korjan täyen luottehia.
"Kunpa tullahan tupahan,
tuop' on tuopilla simoa,
kanna kaksikorvaisella;
työnnä tuoppi sen kätehen,
kellen on mieli mennäksesi!
Anna Väinölän ukolle,
ku tuo haahella hyvyyttä,
aluksella aartehia!"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö,
tuo osasi noin sanoa:
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, ylentäjäni!
En mene osan hyvyylle
enkä miehen mielevyylle,
menenp' on otsan hyvyylle,
varren kaiken kauneuulle.
Eikä neittä ennenkänä
ei ole myötynä eloihin;
neiti on ilman antaminen
Ilmariselle sepolle,
ku on sampuen takonut,
kirjokannen kalkutellut."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
vaahtiotsalle varaksi,
sepon hurstin huuhtojaksi,
sepon pään pesettimeksi!"
Tyttö tuohon vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mene en Väinölän ukolle,
ikivanhalle varaksi:
vaiva vanhasta tulisi,
ikävä iällisestä."
Silloin vanha Väinämöinen
oli eellä ennättäjä.
Ajoi purtensa punaisen,
laski haahen haljakkaisen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille;
itse tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
Siinä lausui lattialta,
oven suusta, alta orren,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuletko minulle, neiti,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi?"
Tuopa kaunis Pohjan tytti
itse ennätti sanoa:
"Joko sie venosen veistit,
joko laait laivan suuren
kehrävarteni muruista,
kalpimeni kappaleista?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui ja pakisi:
"Jo laain hyvänki laivan,
veistin ankaran venosen,
jok' on tuulessa tukeva
ja varava vastasäällä
halki aaltojen ajella,
selät vetten seurustella:
kuplina kohotteleikse,
lumpehina luikahaikse
poikki Pohjolan vesien,
lakkipäien lainehien."
Tuopa kaunis Pohjan tytti
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En kiitä meristä miestä,
aallonlaskija-urosta:
tuuli vie merellä mielen,
aivot särkevi ahava.
Enkä taia tullakana,
en tulla minä sinulle
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sun sijan levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi."

Yhdeksästoista runo

Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
itse tungeikse tupahan,
kaivaikse katoksen alle.
Tuotihin simoa tuoppi,
mettä kannu kannettihin
seppo Ilmarin kätehen.
Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
juone näitä juomisia,
kuin ma saan nähä omani,
onko valmis valvattini,
valmis valvateltavani."
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vaiv' on suuri valvatissa,
vaiva valvateltavassa:
jalk' on kesken kenkimistä,
toinen vieläki kesempi.
Äsken on valmis valvattisi,
oike'in otettavasi,
kun sa kynnät kyisen pellon,
käärmehisen käännättelet
ilman auran astumatta,
vaarnojen värisemättä.
Senpä Hiisi ennen kynti,
Lempo varsinki vakoili
vaarnasilla vaskisilla,
auralla tuliterällä;
oma poikani poloinen
heitti kesken kyntämättä."
Silloin seppo Ilmarinen
meni neitonsa tupahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Yön tyttö, hämärän neito!
Muistatko ajan mokoman,
kun kuvasin uuen sammon,
kirjokannen kalkuttelin?
Sie vannoit ikivalasi
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
tullaksesi toivottelit mulle,
miehelle hyvälle,
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi:
nyt ei äiti annakana,
työnnä mulle tyttöänsä
kyntämättä kyisen pellon,
käärmehisen kääntämättä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Aura kultainen kuvoa,
hope'inen huolittele!
Sillä kynnät kyisen pellon,
käärmehisen käännättelet."
Tuop' on seppo Ilmarinen
kullan ahjohon asetti,
hopeansa lietsimehen,
tuosta aurasen takovi.
Takoi rautaiset talukset,
teräksiset säärystimet,
ne on päällensä pukevi,
säärillensä säätelevi;
rautapaitahan paneikse,
teräsvöihin vyöteleikse,
otti rautarukkasensa,
nouti kintahat kiviset.
Sai siitä tulisen ruunan,
valjasti hyvän hevosen,
läksi pellon kynnäntähän,
vainion vakoantahan.
Näki päitä pyöriviä,
raivoja ratisevia.
Sanovi sanalla tuolla:
"Hoi mato, Jumalan luoma!
Kuka nosti nokkoasi,
kenpä käski ja kehoitti
päätä pystössä piteä,
kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite,
tungeite kulohon, kurja,
alas kursohon kuoite,
heilauta heinikkohon!
Josp' on tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
nuolilla teräsnenillä,
rakehilla rautaisilla."
Siitä kynti kyisen pellon,
akoeli maan matoisen,
nosti kyitä kynnökselle,
käärmehiä käännökselle.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Jo nyt kynnin kyisen pellon,
vakoelin maan matoisen,
käärmehisen käännättelin.
Joko tyttö työnnetähän,
annetahan ainoiseni?"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken neiti annetahan,
tyttö täältä työnnetähän,
kun sa tuonet Tuonen karhun,
suistanet suen Manalan
tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä;
sata on saanut suistamahan,
tullut ei yhtänä takaisin."
Siitä seppo Ilmarinen
meni neitonsa tupahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Työ minulle määrättihin:
suistoa suet Manalan,
Tuonen karhut tuoakseni
tuolta Tuonelan salosta,
Manalan majan periltä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Teräksestä tehkös suitset,
päitset rauasta rakenna
yhellä vesikivellä,
kolmen kosken kuohumilla!
Niillä tuonet Tuonen karhut,
suistanet suet Manalan."
Siitä seppo Ilmarinen,
akoja iän-ikuinen,
teräksestä suitti suitset,
päitset rauasta rakenti
yhellä vesikivellä,
kolmen kosken kuohumilla.
Kävi siitä suistamahan;
itse noin sanoiksi virkki:
"Ututyttö Terhenetär!
Seulo seulalla utua,
terhenistä tepsuttele
viljan vierimäsijoille,
jottei kuule kulkevaksi
eik' on eestäni pakene!"
Sai sutosen suitsi-suuhun,
karhun rautakahlehesen
tuolta Tuonen kankahalta,
sinisen salon sisästä.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Anna, akka, tyttäresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun,
suistanut suen Manalan."
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Äsken alli annetahan,
sinisotka suoritahan,
kun saat suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuolta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta
ilman nuotan nostamatta,
käsiverkon kääntämättä.
Sata on saanut pyytämähän,
tullut ei yhtänä takaisin."
Jopa tuskiksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Meni neitonsa tupahan,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Työ minulle määrättihin
aina entistä parempi:
saa'a suuri suomuhauki,
liikkuva kala lihava,
Tuonen mustasta joesta,
Manalan ikipurosta
verkotoinna, nuotatoinna,
ilman muutta pyy'yksettä."
Antoi morsian apua,
työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Ellös olko milläskänä!
Taop' on tulinen kokko,
vaakalintu valke'inen!
Sillä saanet suuren hauin,
liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta."
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takovi kokon tulisen,
vaakalinnun valke'isen;
kourat rauasta kuvasi,
teräksestä temmottimet,
siiviksi venehen vieret.
Itse siiville yleni,
selkähän sijoittelihe,
kokon kynkkäluun nenille.
Siitä neuvoi kokkoansa,
vaakalintua varoitti:
"Kokkoseni, lintuseni!
Menes lennä, kunne käsken:
Tuonen mustalle joelle,
Manalan alantehelle!
Iske suuri suomuhauki,
liikkuva kala lihava!"
Tuo kokko, komea lintu,
lenteä lekuttelevi;
lenti hauin pyyäntähän,
hirmuhampahan hakuhun,
tuonne Tuonelan joelle,
Manalan alantehelle.
Yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta tapasi,
kourat merta kuopaeli,
nokka luotoja lotaisi.
Siitä seppo Ilmarinen
lähtevi haroamahan
tuota Tuonelan jokea,
kokko luona vahtimahan.
Vetehinen veestä nousi,
koppoi kiinni Ilmarisen.
Kokko niskahan kohahti,
Vetehisen päätä väänti,
polki päätä pohjemmaksi,
kohti mustia mutia.
Jo tulevi Tuonen hauki,
ve'en koira vengottavi.
Ei ole hauki pienen pieni
eikä hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta,
hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta,
selkä seitsemän venehen.
Tahtoi seppoa tavata,
syöä seppo Ilmarisen.
Tuli kokko kouotellen,
isketellen ilman lintu.
Eik' ole kokko pienen pieni
eikä aivan suuren suuri:
suu sen on satoa syltä,
kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihäsvartta,
kynnet viittä viikatetta.
Keksi suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
iskevi kaloa tuota,
vasten suomuja sukaisi.
Silloin suuri suomuhauki,
liikkuja kala lihava,
painavi kokon kynimen
alle selvien vesien.
Niin kokko kohotteleikse,
ilmahan ylenteleikse:
nosti mustia muria
päälle selvien vesien.
Liiteleikse, laateleikse;
toki toisesti kokevi.
Yhen iski kynsiänsä
hauin hirmun hartioihin,
ve'en koiran koukkuluihin;
toisen iski kynsiänsä
vuorehen teräksisehen,
rautaisehen kalliohon.
Kilpestyi kivestä kynsi,
kalpistihe kalliosta:
jo hauki sukeltelihe,
ve'en venkale vetihe
kynsistä kokon kynimen,
vaakalinnun varpahista,
- jälet kynnen kylkiluilla,
halennehet hartioilla.
Siitä kokko rautakoura
kivastihe vielä kerran;
siivet välkkyi valkeana,
silmät selvänä tulena:
saip' on hauin kynsihinsä,
ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauin,
ve'en venkalan veälti
alta aaltojen syvien
päälle selvien vesien.
Niinp' on kokko rautakoura
kerrallansa kolmannella
toki saapi Tuonen hauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta:
ei vesi ve'elle tullut
hauin suuren suomuloista,
ilma ei ilmalle hajaisnut
kokon suuren höyhenistä.
Siitä kokko rautakoura
kantoi suuren suomuhauin
oksalle omenatammen,
päähän lakkapään petäjän.
Siinä maisteli makua,
viilti halki hauin vatsan,
riipoeli rintapäätä,
pään on varsin poikki pahkoi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sinua, kurja kokko!
Mikä lienet lintujasi,
ku ollet otuksiasi,
kun nyt maistelit makua,
viillit halki hauin vatsan,
kanssa riivoit rintapäätä,
pään on varsin poikki pahkoit!"
Tuop' on kokko rautakoura
siitä syäntyi lentämähän.
Ylös ilmahan kohosi
pitkän pilven rannan päälle:
pilvet liikkui, taivot naukui,
ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari,
kuulta sarviset sakarat.
Siitä seppo Ilmarinen
itse kantoi pään kaloa
anopille antehiksi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen tuoli
hyvän Pohjolan tupahan."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Jo nyt kynnin kyiset pellot,
vakoelin maat matoiset,
suistelin suet Manalan,
Tuonen karhut kahlestutin;
sain on suuren suomuhauin,
liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.
Joko nyt neiti annetahan,
tyttö täältä työnnetähän?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Pahoinpa sinäki laait,
kun sa päätä poikki pahkoit,
laskit halki hauin vatsan,
vielä riivoit rintapäätä,
kanssa maistelit makua."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei saalis viatta saa'a
paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.
Joko on valmis valvattini,
valmis valvateltavani?"
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui ja nimesi:
"Jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi!
Annettava on alliseni,
sorsaseni suorittava
Ilmariselle sepolle
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi."
Olipa lapsi lattialla.
Lauloi lapsi lattialta:
"Jo tuli tuville näille
liika lintu linnahamme.
Lenti kokko koillisesta,
halki taivahan havukka;
siipi iski ilman äärtä,
toinen lainetta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
päähyt taivoa tapasi.
Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse;
liiti miesten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto:
ei siihen sisälle pääsnyt.
"Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse.
Liiti naisten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
naisten linna vaskikatto:
ei siihen sisälle pääsnyt.
"Katseleikse, käänteleikse,
liiteleikse, laateleikse.
Liiti neitten linnan päälle,
nokalla kolistelevi;
neitten linna liinakatto:
jo siihen sisälle pääsi!
"Liiti linnan patsahalle,
siitä laskihe laelle;
liikahutti linnan lauan,
istui linnan ikkunalle,
seinälle selinäsulka,
satasulka salvoimelle.
"Katselevi kassapäitä,
tukkapäitä tunnusteli,
neitiparvesta parasta,
kassapäistä kaunihinta,
hele'intä helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisinta.
"Siitä kokko kouraisevi,
havulintu haivertavi:
iski parvesta parahan,
sorsajoukosta somimman,
hele'immän, hempe'immän,
verevimmän, valke'imman.
Senpä iski ilman lintu,
kynsi pitkä piirrällytti,
ku oli pysty pään piolta
sekä varrelta valittu,
sulkasiltahan sulavin,
hienukaisin höyheniltä."
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tiesit, teltamoinen,
kuulit, kultainen omena,
tämän neien kasvavaksi,
tukan liina liikkuvaksi?
Huohtiko hopeat neien,
neien kullat sinne kuului,
sinne paistoi meiän päivät,
meiän kuuhuet kumotti?"
Lausui lapsi lattialta,
vasta kasvava karehti:
"Siitä tiesi teltamoinen,
onnen myyrä tien osasi
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon:
hyvä oli isosta huuto
laivan suuren laskennalta,
emosta sitäi parempi
leivän paksun paistannalta,
vehnäleivän leivonnalta,
vierahan ravitsennalta.
"Siitä tiesi teltamoinen,
äkkioutoinen älysi
neien nuoren nousneheksi,
impyen ylenneheksi:
kun kävi pihatse kerran,
astui aittojen alatse
varsin aamulla varahin,
aivan aika-huomenessa,
noki nousi nuoraisesti,
savu paksusti pakeni
neien kuulusta ko'ista,
kasvavaisen kartanosta;
neiti oli itse jauhamassa,
kivenpuussa kiikkumassa:
kivenpuu käkenä kukkui,
laklana kiven lapatta,
kiven siili sirkkusena,
kivi helmenä heläsi.
"Kävi siitä toisen kerran,
astui pellon pientaretse:
neiti oli mataramaalla,
keikkui keltakankahilla,
paineli punapatoja,
keitti keltakattiloita.
"Kävi kerran kolmannenki
neien akkunan alatse,
kuuli neitosen kutovan,
pirta käessä piukkoavan:
sukkulainen suikahteli
kuin kärppä kiven kolossa,
pirkaeli pirran pii'it
kuin on tikka puun kylessä,
käärilauta käännähteli
kuin orava oksapuussa."
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kutti, kutti, neitoseni!
Enkö jo sanonut aina:
elä kuusissa kukahu,
elä laula laksoloissa,
näytä kaulan kaarevuutta,
käsivarren valkeutta,
ripeyttä rinnan nuoren,
muun on muo'on muhkeutta!
"Kaiken syystä syyättelin,
keikutin tämän kesosen,
jop' on kerkeän keväimen,
jopa toisen toukoaian:
laatiomme piilopirtti,
pienet piiloikkunaiset,
neien kangasta kutoa,
neljin niisin niukutella,
ettei kuule Suomen sulhot,
Suomen sulhot, maan kosijat!"
Lausui lapsi lattialta,
kaksiviikkoinen kajahui:
"Helppo on hepo salata,
sorajouhi suojaella,
paha on neitonen salata,
hivus pitkä piilotella.
Laatisit kivisen linnan
keskelle meren seläistä
siellä piikoja pi'ellä,
kanojasi kasvatella,
eip' on piile piiat siellä,
eipä impyet ylene,
ettei pääse suuret sulhot,
suuret sulhot, maan kosijat,
miehet pystyisin kypärin,
heposet teräskape'in."
Itse vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin
kotihinsa kulkiessa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, mies kuluista,
kun en tuota tuntenunna,
naia nuorella iällä,
etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi,
joka nuorta naimistansa,
lasna lapsen saamistansa,
pienenä perehtimistä."
Siinä kielti Väinämöinen,
epäsi suvantolainen
vanhan nuorta noutamasta,
kaunista käkeämästä;
kielti uimasta uhalla,
veikan vettä soutamasta,
kilvoin neittä kosjomasta
toisen, nuoremman keralla.

Kahdeskymmenes runo

Mitä nyt laulamme lajia,
kuta virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia,
tuota virttä vieretämme:
noita Pohjolan pitoja,
jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin,
valmistettihin varoja
noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla.
Mitä tuohon tuotettihin
ja kuta veätettihin,
Pohjan pitkihin pitoihin,
suuren joukon juominkihin
rahvahan ravitsemiksi,
joukon suuren syöttämiksi?
Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät,
puoltatoista turpa paksu.
Viikon kärppä kääntelihe
yhen kytkyen sijalla;
päivän lenti pääskyläinen
härän sarvien väliä,
hätäisesti päähän pääsi
keskenä levähtämättä.
Kuun juoksi kesäorava
häpähältä hännän päähän
eikä päähän pääsnytkänä,
ensi kuussa ennättänyt.
Sepä vallatoin vasikka,
sonni suuri suomalainen,
Karjalasta kaimattihin
Pohjan pellon pientarelle.
Sata miestä sarviloista,
tuhat turvasta piteli
härkeä taluttaessa,
Pohjolahan tuotaessa.
Härkä käyä källeröitti
Sariolan salmen suussa,
syöpi heinät hettehestä,
selkä pilviä siveli.
Eikä ollut iskijätä,
maan kamalan kaatajata
Pohjan poikien lu'ussa,
koko suuressa su'ussa,
nuorisossa nousevassa
eikä varsin vanhastossa.
Tulipa ukko ulkomainen,
Virokannas karjalainen.
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, härkä parka,
kun tulen kurikan kanssa,
kamahutan kangellani
sun, katala, kallohosi:
tok' et toisena kesänä
kovin käännä kärseäsi,
tölläytä turpoasi
tämän pellon pientarella,
Sariolan salmen suussa!"
Läksi ukko iskemähän,
Virokannas koskemahan,
Palvoinen pitelemähän.
Härkä päätä häiläytti,
mustat silmänsä mulisti:
ukko kuusehen kavahti,
Virokannas vitsikkohon,
Palvoinen pajun sekahan!
Etsittihin iskijätä,
sonnin suuren sortajata
kaunihista Karjalasta,
Suomen suurilta tiloilta,
vienosta Venäjän maasta,
Ruotsin maasta rohkeasta,
Lapin laajoilta periltä,
Turjan maasta mahtavasta;
etsittihin Tuonelasta,
Manalasta, maanki alta.
Etsittihin, eipä löytty,
haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä,
katsottihin kaatajata
selvältä meren selältä,
lake'ilta lainehilta.
Mies musta merestä nousi,
uros umpilainehista,
aivan selvältä selältä,
ulapalta aukealta.
Ei tuo ollut suurimpia
eikä aivan pienimpiä:
alle maljan maata mahtui,
alle seulan seisomahan.
Se oli ukko rautakoura,
rauankarva katsannolta;
päässä paatinen kypärä,
jaloissa kiviset kengät,
veitsi kultainen käessä,
varsi vasken-kirjavainen.
Saip' on siitä iskijänsä,
tapasipa tappajansa,
Suomen sonni sortajansa,
maan kamala kaatajansa.
Heti kun näki eränsä,
ruhtoi niskahan rutosti:
sorti sonnin polvillensa,
kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi?
Saanut ei paljo saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seitsemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkihin.
Tupa oli tehty Pohjolassa,
tupa laitto, pirtti suuri,
sivulta yheksän syltä,
päästä seitsentä leveä.
Kukko kun laessa lauloi,
ei sen ääni maahan kuulu;
penin haukunta perässä
ei kuulu ovehen asti.
Tuop' on Pohjolan emäntä
liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Arvelee, ajattelevi:
"Mistäpä olutta saamme,
taarit taiten laittelemme
näille häille hankkimille,
pioille pi'ettäville?
En tieä tekoa taarin
enkä syntyä olosen."
Olipa ukko uunin päällä.
Lausui ukko uunin päältä:
"Ohrasta oluen synty,
humalasta julkijuoman,
vaikk' ei tuo ve'että synny
eikä tuimatta tuletta.
"Humala, Remusen poika,
piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin,
viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen,
kohen latvoa kohosi.
"Onnen ukko ohran kylvi
Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti,
yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä,
kaskessa pojan Kalevan.
"Oli aikoa vähäisen,
jo huuhui humala puusta,
ohra lausui pellon päästä,
vesi kaivosta Kalevan:
'Milloin yhtehen yhymme,
konsa toinen toisihimme?
Yksin on elo ikävä,
kahen, kolmen kaunoisampi.'
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
otti ohrasen jyviä,
kuusi ohrasen jyveä,
seitsemän humalan päätä,
vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa'an tulelle,
laittoi keiton kiehumahan.
Keitti ohraista olutta
kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen,
korvon koivuisen sisähän.
"Sai oluen panneheksi,
ei saanut hapanneheksi.
Arvelee, ajattelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Mitä tuohon tuotanehe
ja kuta katsottanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevalatar, kaunis neiti,
se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan kesellä.
Näki puikon lattialla:
poimi puikon lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
syntyi valkea orava.
"Noin se neuvoi poikoansa,
oravaistansa opasti:
'Oravainen, kummun kulta,
kummun kukka, maan ihana!
Juokse tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan!
Nouse puuhun pienoisehen,
taiten tarhalatvaisehen,
jottei kokko kouraiseisi
eikä iskis' ilman lintu!
Tuo'os kuusesta käpyjä,
petäjästä helpehiä,
ne kanna Kavon kätehen,
oluehen Osmottaren!'
"Osasi orava juosta,
pöyhtöhäntä pyörähellä,
pian juosta matkan pitkän,
välehen välit samota,
salon poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan.
"Näki kolme korpikuusta,
neljä pienoista petäätä;
nousi kuusehen norolla,
petäjähän kankahalla.
Eikä kokko kouraisnunna,
iskenynnä ilman lintu.
"Katkoi kuusesta käpyjä,
petäjästä päitä lehvän.
Kävyt kätki kynsihinsä,
kääräisi käpälihinsä;
ne kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Kapo pisti kaljahansa,
Osmotar oluehensa:
eip' ota olut hapata,
juoma nuori noustaksensa.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi:
'Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,
se on sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan kesellä.
Näki lastun lattialla:
poimi lastun lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
syntyi näätä kultarinta.
"Niin se neuvoi nääteänsä,
orpolastansa opasti:
'Näätäseni, lintuseni,
rahankarva kaunoiseni!
Mene tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
kontion kivikololle,
metsän karhun kartanolle,
jossa karhut tappelevat,
kontiot kovin elävät!
Kourin hiivoa kokoa,
käsin vaahtea valuta,
se kanna Kavon kätehen,
tuo olallen Osmottaren!'
"Jopa taisi näätä juosta,
rinta kulta riehätellä.
Pian juoksi matkan pitkän,
välehen välit samosi,
joen poikki, toisen pitkin,
kolmannen vähän vitahan
kontion kivikololle,
karhun louhikammiolle.
Siellä karhut tappelevat,
kontiot kovin elävät
rautaisella kalliolla,
vuorella teräksisellä.
"Valui vaahti karhun suusta,
hiiva hirveän kiasta:
käsin vaahtea valutti,
kourin hiivoa kokosi;
sen kantoi Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,
Kapo kaatoi kaljahansa:
ei ota olut hapata,
mehu miesten puurakoia.
"Osmotar, oluen seppä,
Kapo, kaljojen tekijä,
ainakin ajattelevi:
'Mitä tuohon tuotanehe
oluelle happaimeksi,
kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,
tyttö sormilta sorea,
aina liukas liikunnolta,
aina kengältä kepeä,
liikkui sillan liitoksella,
keikkui keskilattialla
yhtä, toista toimitellen
kahen kattilan välillä.
Näki maassa palkoheinän:
poimi maasta palkoheinän.
"Katselevi, kääntelevi:
'Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
hyvän immen hyppysissä,
jos kannan Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,
hyvän immen hyppysihin.
Kapo kaksin kämmeninsä,
hykerti käsin molemmin
molempihin reisihinsä:
mehiläinen siitä syntyi.
"Niin se neuvoi lintuansa,
mehiläistänsä opasti:
'Mehiläinen, lintu liukas,
nurmen kukkien kuningas!
Lennä tuonne, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan:
saarelle selälliselle,
luo'olle merelliselle!
Siell' on neiti nukkununna,
vyö vaski valahtanunna,
sivulla simainen heinä,
mesiheinä helmassansa.
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kaavussasi
heleästä heinän päästä,