Kalevala - 06

sull' on ennen naitu nainen,
ennen juohettu emäntä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kytken Kyllikin kylähän,
kylän kynnysportahille,
veräjille vierahille;
täältä saan paremman naisen.
Tuo nyt tänne tyttäresi,
impiparvesta ihanin,
kassapäistä kaunokaisin!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Enpä anna tyttöäni
miehille mitättömille,
urohille joutaville.
Äsken tyttöjä anele,
kuulustele kukkapäitä,
kun sa hiihät Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Siitä lieto Lemminkäinen
kengitteli keihojansa,
jännitteli jousiansa,
vasamoitansa varusti.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo oisi keihäs kengitetty,
kaikki valmihit vasamat,
jousi jäntehen varassa,
ei lyly lykittävänä,
kalhu kannan lyötävänä."
Siinä lieto Lemminkäinen
arvelee, ajattelevi,
mistäpä sivakat saisi,
kusta suksia sukusen.
Kävi Kaupin kartanohon,
päätyi Lyylikin pajahan:
"Oi on viisas vuojelainen,
kaunis Kauppi lappalainen!
Tee mulle sukeat sukset,
kalhut kaunoiset kaverra,
joilla hiihän Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Lyylikki sanan sanovi,
Kauppi kielin kerkiävi:
"Suotta lähet, Lemminkäinen,
Hiien hirveä ajohon:
saat palan lahoa puuta,
senki suurella surulla."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tee lyly lykittäväksi,
kalhu kalpoeltavaksi!
Lähen hirven hiihäntähän
Hiien peltojen periltä."
Lyylikki, lylyjen seppä,
Kauppi, kalhujen tekijä,
sykysyn lylyä laati,
talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta,
toisen sompoa sovitti.
Sai lyly lykittäväksi,
kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi,
sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi,
sompa ruskean reposen.
Voiti voilla suksiansa,
talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi,
sanovi sanalla tuolla:
"Liekö tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylyni lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki veitikkä verevä:
"Kyll' on tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylysi lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista."
Viinen selkähän sitaisi,
olallensa uuen jousen,
sauvan survaisi kätehen;
läksi lylyn lykkimähän,
kalhun kannan potkimahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Eip' on ilmalla Jumalan,
tämän taivon kannen alla
löytyne sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
kut' ei näillä yllätetä,
kaunihisti kannateta
kalhuilla Kalevan poian,
liukoimilla Lemminkäisen."
Päätyi hiiet kuulemassa,
juuttahat tähyämässä.
Hiiet hirveä rakenti,
juuttahat poroa laati:
pään panevi pökkelöstä,
sarvet raian haarukasta,
jalat rannan raippasista,
sääret suolta seipähistä,
selän aian aiaksesta,
suonet kuivista kuloista,
silmät lammin pulpukoista,
korvat lammin lumpehista,
ketun kuusen koskuesta,
muun lihan lahosta puusta.
Hiisi neuvoi hirveänsä,
porollensa suin puheli:
"Nyt sie juokse, hiitten hirvi,
jalkoa, jalo tevana,
poron poikimasijoille,
Lapin lasten tanterille!
Hiihätä hikehen miestä,
Lemminkäistä liiatenki!"
Siitä juoksi hiitten hirvi,
poropeura poimetteli
Pohjan aittojen alatse,
Lapin lasten tanteritse:
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
lihat tuhkahan tuherti,
liemet lietehen levitti.
Nousi melkoinen meteli
Lapin lasten tanterilla:
Lapin koirat haukkumahan,
Lapin lapset itkemähän,
Lapin naiset nauramahan,
muu väki murajamahan!
Itse lieto Lemminkäinen
ain' oli hirven hiihännässä.
Hiihti soita, hiihti maita,
hiihti aukkoja ahoja:
tuli suihki suksiloista,
savu sauvojen nenistä;
eikä nähnyt hirveänsä,
eip' on nähnyt eikä kuullut.
Liukui linnat, liukui lannat,
liukui maat meren-takaiset;
hiihti kaikki Hiien korvet,
kaikki Kalman kankahatki,
hiihti Surman suun e'etse,
Kalman kartanon perätse.
Surma jo suutansa avavi,
Kalma päätä kallistavi
ottoaksensa urosta,
nielläksensä Lemminkäistä:
ei tarkoin tavannutkana,
ennättänyt ensinkänä.
Viel' oli liuska liukumatta,
korven kolkka koskematta
Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukeassa.
Läksi senki liukumahan,
korven kolkan koskemahan.
Niin perille päästessänsä
kuuli melkoisen metelin
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin lasten tanterilta:
kuuli koirat haukkuvaksi,
Lapin lapset itkeväksi,
Lapin naiset nauravaksi,
muun Lapin murajavaksi.
Siitä lieto Lemminkäinen
heti tuonne hiihtämähän
koiran haukuntasijoille,
Lapin lasten tanterille.
Sanoi sinne saatuansa,
tutkaeli tultuansa:
"Mitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikeroitsi,
kuta haukkui hallikoirat?"
"Sitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikerteli,
sitä haukkui hallikoirat:
juoksi tästä hiitten hirvi,
silosorkka sorkutteli;
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
selin keitot keikahutti,
vellit lietehen levitti."
Siitä veitikkä verevä,
tuo on lieto Lemminkäinen,
lykkäsi lylyn lumelle,
kuni kyyn kulon-alaisen,
solahutti suopetäjän,
kuni käärmehen elävän;
itse virkki vierressänsä,
sanoi sauvakätteheltä:
"Mi lienee Lapissa miestä,
kaikki hirven kannantahan;
mi lienee Lapissa naista,
kaikki kattilan pesohon;
mi lienee Lapissa lasta,
kaikki lastun poimintahan;
mi Lapilla kattiloa,
kaikki hirven keitäntähän!"
Kiinnistihe, jännistihe,
potkaisihe, ponnistihe.
Ensi kerran potkaisihe
silmän siintämättömähän,
kerran toisen kuopaisihe
korvan kuulemattomahan,
kolmannen kohenteleikse
lautasille hiitten hirven.
Otti vaajan vaahterisen,
raksin koivuisen rapasi,
jolla kytki hiitten hirven
tarhan tammisen sisähän:
"Siinä seiso, hiitten hirvi,
poropeura, poimettele!"
Selkeä silittelevi,
taljoa taputtelevi:
"Oisi tuossa ollakseni,
sopisipa maatakseni
nuoren neitosen keralla,
kanssa kasvavan kanasen!"
Siitä kiihtyi Hiien hirvi,
poropeura potkimahan,
itse virkki, noin sanovi:
"Lempo saakohon sinulle
nuorin nei'in maataksesi,
tyttärin elelläksesi!"
Ponnistihe, jännistihe:
raksin koivuisen revitti,
rikkoi vaajan vaahterisen,
tarhan tammisen hajotti.
Siitä sai samoamahan,
läksi hirvi hippomahan,
vasten soita, vasten maita,
vasten varvikkomäkeä
silmän siintämättömihin,
korvan kuulemattomihin.
Siinä veitikkä verevä
jopa suuttui jotta syäntyi,
kovin suuttui ja vihastui.
Hiihti hirveä jälestä;
niin kun kerran potkaisevi,
lysmätti lyly lävestä,
sortui suksi pälkähästä,
kalhu taittui kannan tiestä,
keihäs kenkimäsijoilta,
sauva somman suoverosta.
Itse juoksi Hiien hirvi,
jottei päätänä näkynnä.
Siinä lieto Lemminkäinen
alla päin, pahoilla mielin
kalujansa katselevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Elköhön sinä ikänä
menkö toinen miehiämme
uhalla metsän ajohon,
Hiien hirven hiihäntähän,
kuin menin minä, poloinen!
Hävitin hyvät sivakat,
sauvan kaunihin kaotin,
kiihke'immän keihojani!"

Neljästoista runo

Siitä lieto Lemminkäinen
arveli, ajattelihe,
kulle syylle sylveäisi,
kulle laskisi laulle:
heittäisikö Hiien hirvet,
itse kulkisi kotihin,
vai vielä yritteleisi,
hiihteleisi hiljallehen
mieliksi metsän emännän,
salon impien iloksi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen!
Tee nyt mulle suorat sukset,
kepeäiset kalhuttimet,
joilla hiihteä hivitän
poikki soien, poikki maien,
hiihän kohti Hiien maita,
poikki Pohjan kankahista
Hiien hirven käytäville,
poropeuran polkemille!
"Lähen nyt miehistä metsälle,
urohista ulkotöille
Tapiolan tietä myöten,
Tapion talojen kautta.
Terve, vuoret, terve, vaarat,
terve, kuusikot kumeat,
terve, haavikot haleat,
terve, tervehyttäjänne!
"Miesty, metsä, kostu, korpi,
taivu, ainoinen Tapio!
Saata miestä saarekselle,
sille kummulle kuleta,
jost' on saalis saatavana,
erän toimi tuotavana!
"Nyyrikki, Tapion poika,
mies puhas, punakypärä!
Veistä pilkut pitkin maita,
rastit vaaroihin rakenna,
jotta tunnen, tuhma, käyä,
äkkiouto, tien osoan
etsiessäni ereä,
antia anellessani!
"Mielikki, metsän emäntä,
puhas muori, muoto kaunis!
Pane kulta kulkemahan,
hopea vaeltamahan
miehen etsivän etehen,
anelijan askelille!
"Ota kultaiset avaimet
renkahalta reieltäsi,
aukaise Tapion aitta,
metsän linna liikahuta
minun pyytöpäivinäni,
eränetso-aikoinani!
"Kunp' on et kehanne itse,
niin on pistä piikojasi,
pane palkkalaisiasi,
käske käskyn kuulijoita!
Et emäntä lienekänä,
jos et piikoa pitäne,
sata piikoa pitäne,
tuhat käskyn kuulijata,
karjan kaiken kaitsijata,
viitsijätä viljan kaiken.
"Metsän piika pikkarainen,
simasuu Tapion neiti!
Soitellos metinen pilli,
simapilli piiperoita
korvallen ehon emännän,
mieluisan metsän emännän,
jotta kuulisi välehen,
nousisi makoamasta,
kun ei kuule kumminkana,
ei hava'a harvoinkana,
vaikka ainoisin anelen,
kielen kullan kuikuttelen!"
Siinä lieto Lemminkäinen
ajan kaiken annitoinna
hiihti soita, hiihti maita,
hiihti korpia kovia,
Jumalan sysimäkiä,
Hiien hiilikankahia.
Hiihti päivän, hiihti toisen.
Jo päivänä kolmantena
meni suurelle mäelle,
nousi suurelle kivelle,
loi silmänsä luotehesen,
poikki soien pohjosehen:
Tapion talot näkyivät,
ukset kulta kuumottivat
poikki suosta, pohjosesta,
alta vaaran, varvikosta.
Tuop' on lieto Lemminkäinen
heti luoksi luontelihe,
lähelle lähentelihe,
alle ikkunan Tapion.
Kuuristihe katsomahan
kuuennesta ikkunasta:
siellä antajat asuivat
ja viruivat viljan eukot
aivan arkivaattehissa,
ryysyissä ryvennehissä.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Mintähen, metsän emäntä,
asut arkivaattehissa,
riihiryysyissä rypeät,
kovin musta muo'oltasi,
katsannaltasi kamala,
ilkeä imertimiltä,
rungolta ruman näköinen?
"Kun ennen kävin metsässä,
kolm' oli linnoa metsässä:
yksi puinen, toinen luinen,
kolmansi kivinen linna;
kuus' oli kultaikkunoa
kunki linnan kulmanteella.
Katsahin sisähän noista
seinän alla seistessäni:
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
kanssa muu Tapion kansa,
kaikki kullassa kuhisi,
hopeassa horjeksihe.
Itsensä metsän emännän,
ehtoisan metsän emännän,
käet oli kullankäärehissä,
sormet kullansormuksissa,
pää kullanpätinehissä,
tukat kullansuortuvissa,
korvat kullankoltuskoissa,
kaula helmissä hyvissä.
"Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä poies heinäkengät,
kaskivirsusi karista,
riisu riihiryökälehet,
arkipaitasi alenna!
Lyöte lykkyvaattehisin,
antipaitoihin paneite
minun metsipäivinäni,
eränetso-aikoinani!
Ikävä minun tulevi,
ikävä tulettelevi
tätä tyhjänä-oloa,
ajan kaiken annituutta,
kun et anna aioinkana,
harvoinkana hoivauta.
Ikävä ilotoin ilta,
pitkä päivä saalihitoin.
"Metsän ukko halliparta,
havuhattu, naavaturkki!
Pane nyt metsät palttinoihin,
salot verkahan vetäise,
haavat kaikki haljakkoihin,
lepät lempivaattehisin!
Hope'ihin hongat laita,
kuuset kultihin rakenna,
vanhat hongat vaskivöille,
petäjät hopeavöille,
koivut kultakukkasihin,
kannot kultakalkkaroihin!
Pane, kuinp' on muinaiselta,
parempina päivinäsi:
kuuna paistoi kuusen oksat,
päivänä petäjän latvat,
metsä haiskahti me'elle,
simalle salo sininen,
ahovieret viertehelle,
suovieret sulalle voille.
"Metsän tyttö, mielineiti,
Tuulikki, tytär Tapion!
Aja vilja vieremille,
auke'immille ahoille!
Kun lie jäykkä juoksullehen
eli laiska laukallehen,
ota vitsa viiakosta,
koivu korven notkelmosta,
jolla kutkutat kuvetta
sekä kaivat kainaloita!
Anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä,
miehen etsivän etehen,
aina käyvän askelille!
"Kun vilja uralle saapi,
tupita uroa myöten!
Pane kaksi kämmentäsi
kahen puolen kaiteheksi,
jottei vilja vieprahtaisi,
tiepuolehen poikeltaisi!
Josp' on vilja vieprahtavi,
tiepuolehen poikeltavi,
tielle korvista kohenna,
saata sarvista uralle!
"Hako on tiellä poikkipuolin:
sepä syrjähän syseä;
puita maalla matkallansa:
ne on katkaise kaheksi!
"Aita vastahan tulevi:
kaa'a aita kallellehen
viieltä vitsasväliltä,
seitsemältä seipähältä!
"Joki joutuvi etehen,
puro tielle poikkipuolin:
silkki sillaksi sivalla,
punaverka portahaksi!
Saata poikki salmistaki,
vetele vesien poikki,
poikki Pohjolan joesta,
yli kosken kuohuloista!
"Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
metsän ukko halliparta,
metsän kultainen kuningas!
Mimerkki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori,
siniviitta viian eukko,
punasukka suon emäntä!
Tule jo kullan muuttelohon,
hopean vajehtelohon!
Minun on kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat,
käeten soasta käymät,
uhotellen tappelosta;
ne kuluvat kukkarossa,
tummentuvat tuhniossa,
kun ei oo kullan muuttajata,
hopean vajehtajata."
Niinp' on lieto Lemminkäinen
viikon hiihteä hivutti,
lauloi virret viian päässä,
kolmet korven kainalossa:
miellytti metsän emännän,
itsenki metsän isännän,
ihastutti immet kaikki,
taivutti Tapion neiet.
Juoksuttivat, jou'uttivat
Hiien hirven kätköstänsä,
takoa Tapion vaaran,
Hiien linnan liepehiltä
miehen etsijän etehen,
sanelijan saataville.
Itse lieto Lemminkäinen
jopa lämsänsä lähetti
Hiien hirven hartioille,
kaulalle kamelivarsan,
jottei potkinut pahasti
selkeä silittäessä.
Siitä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Salon herra, maan isäntä,
kaunis kankahan eläjä!
Mielikki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori!
Tule nyt kullat ottamahan,
hopeat valitsemahan!
Pane maalle palttinasi,
lempiliinasi levitä
alle kullan kuumottavan,
alle huohtavan hopean,
tuon on maahan tippumatta,
rikkoihin rivestymättä!"
Läksi siitä Pohjolahan;
sanoi tuonne tultuansa:
"Jo nyt hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun sa suistat suuren ruunan,
Hiien ruskean hevosen,
Hiien varsan vaahtileuan
Hiien nurmien periltä."
Silloin lieto Lemminkäinen
otti kultaohjaksensa,
hope'isen marhaminnan;
lähtevi hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon
Hiien nurmien periltä.
Astua taputtelevi,
käyä kulleroittelevi
vihannalle vainiolle,
pyhän pellon pientarelle.
Siellä etsivi hevosta,
kulokasta kuuntelevi
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Etsi päivän, etsi toisen,
niin päivänä kolmantena
nousi suurelle mäelle,
kiipesi kiven selälle;
iski silmänsä itähän,
käänti päätä päivän alle:
näki hiekalla hevosen,
kuloharkan kuusikolla;
senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Taivas auoksi avaos,
ilma kaikki ikkunoiksi!
Sa'a rautaiset rakehet,
laske jäiset jäähyttimet
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille!"
Tuo Ukko, ylinen luoja,
pilven-päällinen jumala,
ilman riehoiksi revitti,
taivon kannen kahtaloksi;
satoi hyytä, satoi jäätä,
satoi rauaista raetta,
pienemmät hevosen päätä,
päätä ihmisen isommat,
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille.
Siitä lieto Lemminkäinen
kävi luota katsomahan,
likeltä tähyämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hiitolan hyvä hevonen,
vuoren varsa vaahtileuka!
Tuo nyt kultaturpoasi,
pistä päätäsi hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin!
En sua pahoin pitäne,
aivan anke'in ajane:
ajan tietä pikkuruisen,
matkoa ani vähäisen,
tuonne Pohjolan tuville,
ankaran anopin luoksi.
Minkä siimalla sivallan
eli vitsalla vetelen,
senpä silkillä sivallan,
veran äärellä vetelen."
Hiien ruskea hevonen,
Hiien varsa vaahtileuka
tunki kultaturpoansa,
pisti päätänsä hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin.
Niinpä lieto Lemminkäinen
jopa suisti suuren ruunan,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän;
hyppäsi hyvän selälle,
Hiien laukin lautasille.
Veti virkkua vitsalla,
paiskasi pajun vesalla.
Ajoi matkoa vähäisen,
tuuritteli tunturia
pohjoispuolelle mäkeä,
lumivaaran kukkuroa:
tuli Pohjolan tuville.
Meni pirttihin pihalta,
sanoi tuonne tultuansa,
Pohjolahan päästyänsä:
"Jopa suistin suuren ruunan,
Hiien varsan valjastelin
vihannalta vainiolta,
pyhän pellon pientarelta,
sekä hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna jo, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun ammut joutsenen joesta,
virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
pyhän virran pyörtehestä
yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta."
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi joutsenen joruhun,
pitkäkaulan katselohon
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.
Astua lykyttelevi,
käyä kälkähyttelevi
tuonne Tuonelan joelle,
pyhän virran pyörtehelle,
jalo jousi olkapäällä,
viini nuolia selässä.
Märkähattu karjanpaimen,
ukko Pohjolan sokea,
tuop' on Tuonelan joella,
pyhän virran pyörtehellä;
katselevi, kääntelevi
tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana
näki lieto Lemminkäisen
saavaksi, läheneväksi
tuonne Tuonelan joelle,
vierehen vihaisen kosken,
pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve'estä nosti,
umpiputken lainehista,
syöksi miehen syämen kautta,
läpi maksan Lemminkäisen,
kautta kainalon vasemman
oikeahan olkapäähän.
Jopa lieto Lemminkäinen
tunsi koskevan kovasti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sen mä tein pahinta työtä,
kun en muistanut kysyä
emoltani, kantajalta,
kaiketi sanaista kaksi,
kovin äijä, kun on kolme,
miten olla, kuin eleä
näinä päivinä pahoina:
en tieä vesun vikoja,
umpiputken ailuhia.
"Oi emoni, kantajani,
vaivan nähnyt vaalijani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
miss' on poikasi poloinen,
tokipa rientäen tulisit,
avukseni ennättäisit;
päästäisit pojan poloisen
tältä tieltä kuolemasta,
nuorena nukahtamasta,
verevänä vieremästä."
Siitä Pohjolan sokea
märkähattu karjanpaimen
syöksi lieto Lemminkäisen,
kaotti Kalevan poian
Tuonen mustahan jokehen,
pahimpahan pyörtehesen.
Meni lieto Lemminkäinen,
meni koskessa kolisten,
myötävirrassa vilisten
tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika
iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa.
Löi on kerran leimahutti
miehen viieksi muruksi,
kaheksaksi kappaleksi;
heitti Tuonelan jokehen,
Manalan alusvesille:
"Viru siinä se ikäsi
jousinesi, nuolinesi!
Ammu joutsenet joelta,
vesilinnut viertehiltä!"
Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.

Viidestoista runo

Äiti lieto Lemminkäisen
aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
kunne Kaukoni kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa?"
Ei tieä emo poloinen
eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa,
vierevi oma verensä,
kävikö käpymäkeä,
kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä,
lakkipäillä lainehilla,
vaiko suuressa soassa,
kapinassa kauheassa,
joss' on verta säärivarsi,
polven korkeus punaista.
Kyllikki, korea nainen,
katseleikse, käänteleikse
koissa lieto Lemminkäisen,
Kaukomielen kartanossa.
Katsoi illalla sukoa,
huomenella harjoansa;
niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
jo veri suasta vuoti,
hurme harjasta norahti.
Kyllikki, korea nainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kaonnut
matkoille majattomille,
teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta,
hurme harjasta noruvi!"
Siitä äiti Lemminkäisen
itse katsovi sukoa;
itse itkulle apeutui:
"Voi, poloisen, päiviäni,
angervoisen, aikojani!
Jo nyt on poikani, poloisen,
jopa, laiton, lapsueni
saanut päiville pahoille!
Tuho on poikoa pätöistä,
hukka lieto Lemminkäistä:
jo suka verin valuvi,
harja hurmehin noruvi!"
Kourin helmansa kokosi,
käsivarsin vaattehensa.
Pian juoksi matkan pitkän,
sekä juoksi jotta joutui:
mäet mätkyi mennessänsä,
norot nousi, vaarat vaipui,
ylähäiset maat aleni,
alahaiset maat yleni.
Tuli Pohjolan tuville.
Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen,
minne poikani menetit?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi,
kunne kulki ja katosi.
Istutin oron rekehen,
korjahan kovan tulisen;
oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan?"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua,
karhu ei kaa'a Lemminkäistä:
sormin sortavi sutoset,
käsin karhut kaatelevi.
Kunp' on et sanone tuota,
kunne saatoit Lemminkäisen,
rikon uksen uuen riihen,
taitan sampuen sarahat."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi,
apatin alanenäksi;
istutin venon perähän,
laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana,
kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin,
virtoihin vipajavihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä,
kunne saatoit Lemminkäisen,
kaotit kalevalaisen,
taikka surmasi tulevi,
kuolemasi kohtoavi!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän,
jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan,
varsat valjastuttamahan;
laitoin joutsenen hakuhun,
pyhän linnun pyyäntähän.
Nyt en tuota tunnekana,
mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättännä,
kun ei kuulu jo tulevan
morsianta pyytämähän,
tyttöä anelemahan."
Emo etsi eksynyttä,
kaonnutta kaipoavi.
Juoksi suuret suot sutena,
kulki korvet kontiona,
ve'et saukkona samosi,
maat käveli mauriaisna,
neuliaisna niemen reunat,
jäniksenä järven rannat.
Kivet syrjähän sytäsi,
kannot käänti kallellehen,
risut siirti tien sivuhun,
haot potki portahiksi.
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kysyi puilta poikoansa,
kaipasi kaonnuttansa.
Puu puheli, honka huokui,
tammi taiten vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan,
haloiksi hakattamahan,
riutumahan riihipuiksi,
kaskipuiksi kaatumahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Tiehyt vastahan tulevi;
niin tielle kumarteleikse:
"Oi tiehyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tiehyt taiten vastaeli
sekä lausui ja pakisi:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi,
ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi,
kannan karskuteltavaksi."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kuuhut vastahan tulevi;
niin kuulle kumarteleikse:
"Kuu kulta, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tuo kuuhut, Jumalan luoma,
taiten kyllä vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
yksin öitä kulkemahan,
pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan,
kesäksi katoamahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Päivyt vastahan tulevi;
päivälle kumarteleikse:
"Oi päivyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Jopa päivyt jonki tiesi,
arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen:
mennyt koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille."
Siitä äiti Lemminkäisen
itse itkulle hyräytyi.
Meni seppojen pajahan:
"Oi sie seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Varta vaskinen harava,
piitä piihin rautaisihin;
piit tao satoa syltä,
varsi viittä valmistellos!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
vartti vaskisen haravan,
piitti piillä rautaisilla;
piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli.
Itse äiti Lemminkäisen
saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle.
Päiveä rukoelevi:
"Oi päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan valkeamme!
Paista hetki heltehesti,
toinen himmesti hiosta,
kolmansi koko terältä:
nukuttele nuiva kansa,
väsytä väki Manalan,
Tuonen valta vaivuttele!"
Tuo päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan aurinkoinen,
lenti koivun konkelolle,
lepän lengolle lehahti.
Paistoi hetken heltehesti,
toisen himmesti hiosti,
kolmannen koko terältä:
nukutteli nuivan joukon,
väsytti väen Manalan,
nuoret miehet miekoillehen,
vanhat vasten sauvojansa,
keski-iän keihä'ille.
Siitä lenti lepsahutti
päälle taivahan tasaisen
entisellensä sijalle,
majallensa muinaiselle.
Siitä äiti Lemminkäisen
otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa
koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä.
Haravoipi eikä löyä.
Siitä siirtihen alemma:
meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan,
vyötäröistä veen sisähän.
Haravoipi poikoansa
pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran.
Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa,
paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen:
sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi,
hatun mieliharmiksensa.
Astui siitäkin alemma,
Manalan alantehelle.
Veti kerran pitkin vettä,
kerran toisen poikki vettä,
kolmannen vitahan vettä.
Kerrallapa kolmannella
elotukku sai etehen
haravahan rautaisehen.
Elotukku ei se ollut:
olipa lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
puuttunut haravan piihin
sormesta nimettömästä,
vasemmasta varpahasta.
Nousi lieto Lemminkäinen,
kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa