Kalevala - 04

kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi
lattialle laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti,
veestä maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
mykelti molempiansa
vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi,
suu sinervän siittäjiksi.
"Neiet käyä notkutteli,
astui immet pilven äärtä
utarilla uhkuvilla,
nännillä pakottavilla.
Lypsit maalle maitojansa,
uhkutit utariansa;
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.
"Yksi lypsi mustan maion:
vanhimpainen neitosia;
toinen valkean valutti:
keskimäinen neitosia;
kolmas puikutti punaisen:
nuorimpainen neitosia.
"Ku on lypsi mustan maion,
siitä syntyi meltorauta;
ku on valkean valutti,
siit' on tehtynä teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.
"Olipa aikoa vähäinen.
Rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä tulta tuntemahan.
"Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi:
oli polttoa poloisen,
rauta raukan, veikkosensa.
"Rauta pääsi piilemähän,
piilemähän, säilymähän
tuon tuiman tulen käsistä,
suusta valkean vihaisen.
"Siitä sitte rauta piili,
sekä piili jotta säilyi
heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi poiat hautelevi.
"Rauta suossa soikottavi,
veteläisessä venyvi;
piili vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,
koivun kolmen juuren alla.
Ei toki pakohon pääsnyt
tulen tuimista käsistä;
piti tulla toisen kerran,
lähteä tulen tuville
astalaksi tehtäessä,
miekaksi taottaessa.
"Susi juoksi suota myöten,
karhu kangasta samosi;
suo liikkui suen jälessä,
kangas karhun kämmenissä:
siihen nousi rautaruoste
ja kasvoi teräskaranko
suen sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.
"Syntyi seppo Ilmarinen,
sekä syntyi jotta kasvoi.
Se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara käessä,
pihet pikkuiset piossa.
"Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,
levitystä lietsimille.
Näki suota salmekkehen,
maata märkeä vähäisen,
läksi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
tuohon painoi palkehensa,
tuohon ahjonsa asetti.
"Jo joutui suen jälille,
karhun kantapään sijoille;
näki rautaiset orahat,
teräksiset tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.
"Sanovi sanalla tuolla:
'Voi sinua, rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,
alahaisessa asussa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhun askelissa!'
"Arvelee, ajattelevi:
'Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,
ahjohon asettelisin?'
"Rauta raukka säpsähtihe,
säpsähtihe, säikähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä!
Tuli ei polta tuttuansa,
herjaele heimoansa.
Kun tulet tulen tuville,
valkean varustimille,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi:
miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'
"Senp' on päivyen perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin sepon pajahan.
"Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli.
Lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki:
rauta vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi,
venyi vehnäisnä tahasna,
rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.
"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi,
kovin raivoksi rupeat,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsiasenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
rauan tempasi tulesta,
asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.
"Viel' oli pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi
ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen
itse tuota arvelevi.
Laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi,
rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä.
Lentelevi, liitelevi
ympäri sepon pajoa.
"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä!
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille rakettaville!'
"Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,
katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli
rautoja rakettavia,
teräksiä tehtäviä.
"Lenteä hyrähtelevi;
viskoi Hiien hirmuloita,
kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
kusiaisen kutkelmoita,
sammakon salavihoja
teräksenteko-mujuihin,
rauankarkaisu-vetehen.
"Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
luulevi, ajattelevi
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,
kantaneheksi simoa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
'Kas nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentamiksi!'
"Siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan
pois tulesta tuotaessa,
ahjosta otettaessa.
"Sai siitä teräs pahaksi,
rauta raivoksi rupesi,
petti, vaivainen, valansa,
söi kuin koira kunniansa:
veisti, raukka, veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi vuotamahan,
hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.
"Ohoh sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
teräs tenhon-päivällinen!
Siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,
ylen suureksi sukesit?
"Et sä silloin suuri ollut
etkä suuri etkä pieni,
et kovin koreakana
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit,
rieskasena riuottelit
nuoren neitosen nisissä,
kasvoit immen kainalossa
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa liejuna lepäsit,
seisoit selvänä vetenä
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
muutuit tuolla maan muraksi,
ruostemullaksi rupesit.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sua hirvet suolla hieroi,
peurat pieksi kankahalla,
susi sotki sorkillansa,
karhu kämmenyisillänsä.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa suosta sotkettihin,
maan muasta muokattihin,
vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa kuonana kohisit,
läikyit lämminnä vetenä
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla,
sepon seisontasijoilla,
takehinta-tanterilla.
"Joko nyt suureksi sukenit,
äreäksi ärtelihit,
rikoit, vaivainen, valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sa syrjit syntyäsi,
sukuasi suin pitelit?
"Ku käski pahalle työlle,
kenp' on kehnolle kehoitti?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Ei isosi, ei emosi
eikä vanhin veljiäsi,
ei nuorin sisariasi
eikä muu sukusi suuri:
itse teit tihua työtä,
katkoit kalmankarvallista.
"Tule nyt työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi valitan!
Enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.
"Piäty, veri, vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä,
asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!
"Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos!
Sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi,
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa,
kuin on maahan vuotamassa,
rikoille ripajamassa.
"Et sä, maito, maahan joua,
nurmehen, veri viatoin,
miesten hempu, heinikkohon,
kumpuhun, urosten kulta.
Syämessä sinun sijasi,
alla keuhkon kellarisi;
sinne siirräite välehen,
sinne juoskos joutuisasti!
Et ole joki juoksemahan
etkä lampi laskemahan,
suohete solottamahan,
venelotti vuotamahan.
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen, putoamasta!
Kun et tyy'y, niin tyrehy!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna.
"Jos et tuostana totelle,
viel' on muita muistetahan,
uuet keinot keksitähän:
huuan Hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan,
ilman tilkan tippumatta,
punaisen putoamatta,
veren maahan vuotamatta,
hurmehen hurajamatta.
"Kun ei lie minussa miestä,
urosta Ukon pojassa
tämän tulvan tukkijaksi,
suonikosken sortajaksi,
onp' on taatto taivahinen,
pilven-päällinen jumala,
joka miehistä pätevi,
urohista kelpoavi
veren suuta sulkemahan,
tulevata tukkimahan.
"Oi Ukko, ylinen luoja,
taivahallinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän!
Veä päälle lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkkimeksi,
tulevalle tukkeheksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"
Sillä sulki suun vereltä,
tien on telkki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan
tekemähän voitehia
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.
Poikanen meni pajahan,
läksi voitehen tekohon;
tuli tammi vastahansa.
Kysytteli tammeltansa:
"Onko mettä oksillasi,
alla kuoresi simoa?"
Tammi taiten vastoavi:
"Päivänäpä eilisenä
sima tippui oksilleni,
mesi latvalle rapatti
pilvistä pirisevistä,
hattaroista haihtuvista."
Otti tammen lastuloita,
puun murskan murenemia;
otti heiniä hyviä,
ruohoja monennäköjä,
joit' ei nähä näillä mailla
kaikin paikoin kasvaviksi.
Panevi pa'an tulelle,
laitti keiton kiehumahan
täynnä tammen kuoriloita,
heiniä hyvännäköjä.
Pata kiehui paukutteli
kokonaista kolme yötä,
kolme päiveä keväistä.
Siitä katsoi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Ei ole voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Pani heiniä lisäksi,
ruohoa monennäöistä,
kut oli tuotu toisialta,
sa'an taipalen takoa
yheksältä loitsijalta,
kaheksalta katsojalta.
Keitti vielä yötä kolme,
ynnähän yheksän yötä.
Nostavi pa'an tulelta,
katselevi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Olipa haapa haaraniekka,
kasvoi pellon pientarella.
Tuon murha murenti poikki,
kaikki kahtia hajotti;
voiti niillä voitehilla,
katsoi niillä katsehilla.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun lie näissä voitehissa
vian päälle vietävätä,
vammoille valettavata,
haapa, yhtehen paratkos
ehommaksi entistäsi!"
Haapa yhtehen parani
ehommaksi entistänsä,
kasvoi päältä kaunihiksi,
alta aivan terveheksi.
Siitä koitti voitehia,
katselevi katsehia,
koitteli kiven koloihin,
paasien pakahtumihin:
jo kivet kivihin tarttui,
paaet paatehen rupesi.
Tuli poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta;
ne työnti ukon kätehen:
"Siin' on voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset,
vaikka vuoret voitelisit,
kaikki kalliot yheksi."
Koki ukko kielellänsä,
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,
voitehet vaka'isiksi.
Siitä voiti Väinämöistä,
pahoin-tullutta paranti,
voiti alta, voiti päältä,
kerta keskeä sivalti.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani lihoilla,
en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla.
Josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu,
nuot on katsehet vakaiset,
murti se puolipyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin:
lyökse sinne, lyökse tänne,
vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja kiisti,
työnti tuosta tuskapäitä
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulalle
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Tukun silkkiä sivalti,
senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi,
sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä,
kapaloivi kaunoisilla
polvea pojan pätöisen,
varpahia Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Siteheksi Luojan silkki,
Luojan kaapu katteheksi
tälle polvelle hyvälle,
vakaisille varpahille!
Katso nyt, kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
jottei vietäisi vioille,
vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen.
Pian pääsi terveheksi;
liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan terveheksi,
keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi,
päältä päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä,
paremmaksi tuonoistansa.
Jo nyt jaksoi jalka käyä,
polvi polkea kykeni;
ei nuuru nimeksikänä
vaikerra vähäistäkänä.
Siitä vanha Väinämöinen
siirti silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana!
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei uron osoannassa,
vallassa väkevänkänä."

Kymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen
otti ruskean orihin,
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
itse reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jalas koivuinen kolasi,
vemmel piukki pihlajainen.
Ajavi karettelevi.
Ajoi soita, ajoi maita,
ajoi aavoja ahoja.
Kulki päivän, kulki toisen,
niin päivällä kolmannella
tuli pitkän sillan päähän,
Kalevalan kankahalle,
Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Syö, susi, unennäkijä,
tapa, tauti, lappalainen!
Sanoi ei saavani kotihin
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
näille Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille."
Siitä vanha Väinämöinen
laulelevi, taitelevi:
lauloi kuusen kukkalatvan,
kukkalatvan, kultalehvän;
latvan työnti taivahalle,
puhki pilvien kohotti,
lehvät ilmoille levitti,
halki taivahan hajotti.
Laulelevi, taitelevi:
lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen,
lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi
kohti kullaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen,
takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi,
oman päänsä päästimeksi
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Jop' on seisottui oronen
Osmon uuen pellon päähän.
Siitä vanha Väinämöinen
päätä korjasta kohotti:
kuuluvi pajasta pauke,
hilke hiilihuonehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pajahan.
Siell' on seppo Ilmarinen:
takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Miss' olet viikon viipynynnä,
kaiken aikasi asunut?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tuoll' olen viikon viipynynnä,
kaiken aikani elellyt
pimeässä Pohjolassa,
summassa Sariolassa,
liukunut Lapin lauilla,
tietomiesten tienohilla."
Siitä seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Mitä lausut matkoiltasi
tultua kotituville?"
Virkki vanha Väinämöinen:
"Äijä on mulla lausumista:
onp' on neiti Pohjolassa,
impi kylmässä kylässä,
jok' ei suostu sulhosihin,
mielly miehi'in hyvihin.
Kiitti puoli Pohjan maata,
kun onpi kovin korea:
kuuhut paistoi kulmaluilta,
päivä rinnoilta risotti,
otavainen olkapäiltä,
seitsentähtinen selältä.
"Sinä, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
lähe neittä noutamahan,
päätä kassa katsomahan!
Kun saatat takoa sammon,
kirjokannen kirjaella,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Joko sie minun lupasit
pimeähän Pohjolahan
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi?
En sinä pitkänä ikänä,
kuuna kullan valkeana
lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille,
miesten syöjille sijoille,
urosten upottajille."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Viel' on kumma toinen kumma:
onp' on kuusi kukkalatva,
kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
kuuhut latvassa kumotti,
oksilla otava seisoi."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En usko toeksi tuota,
kun en käyne katsomahan,
nähne näillä silmilläni."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kun et usko kuitenkana,
lähtekämme katsomahan,
onko totta vai valetta!"
Lähettihin katsomahan
tuota kuusta kukkapäätä,
yksi vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen.
Sitte tuonne tultuansa
Osmon pellon pientarelle
seppo seisovi likellä,
uutta kuusta kummeksivi,
kun oli oksilla otava,
kuuhut kuusen latvasessa.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt sinä, seppo veikkoseni,
nouse kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta!"
Siitä seppo Ilmarinen
nousi puuhun korkealle,
ylähäksi taivahalle,
nousi kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta.
Virkki kuusi kukkalatva,
lausui lakkapää petäjä:
"Voipa miestä mieletöintä,
äkkioutoa urosta!
Nousit, outo, oksilleni,
lapsen-mieli, latvahani
kuvakuun on nouantahan,
valetähtyen varahan!"
Silloin vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi:
lauloi tuulen tuppurihin,
ilman raivohon rakenti;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ota, tuuli, purtehesi,
ahava, venosehesi
vieä vieretelläksesi
pimeähän Pohjolahan!"
Nousi tuuli tuppurihin,
ilma raivohon rakentui,
otti seppo Ilmarisen
vieä viiletelläksensä
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen
jopa kulki jotta joutui!
Kulki tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten,
yli kuun, alatse päivän,
otavaisten olkapäitse;
päätyi Pohjolan pihalle,
Sariolan saunatielle,
eikä häntä koirat kuullut
eikä haukkujat havainnut.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
tuop' on päätyvi pihalle.
Itse ennätti sanoa:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Tulit tänne tuulen tietä,
ahavan rekiratoa,
eikä koirat kohti hauku,
villahännät virkkaele!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En mä tänne tullutkana
kylän koirien kuluiksi,
villahäntien vihoiksi,
näillen ouoillen oville,
veräjille vierahille."
Siitä Pohjolan emäntä
tutkaeli tullehelta:
"Oletko tullut tuntemahan,
kuulemahan, tietämähän
tuota seppo Ilmarista,
takojata taitavinta?
Jo on viikon vuotettuna
sekä kauan kaivattuna
näille Pohjolan perille
uuen sammon laaintahan."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienen tullut tuntemahan
tuon on seppo Ilmarisen,
kun olen itse Ilmarinen,
itse taitava takoja."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe tupahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Neityeni nuorempani,
lapseni vakavimpani!
Pane nyt päällesi parasta,
varrellesi valke'inta,
hempe'intä helmoillesi,
ripe'intä rinnoillesi,
kaulallesi kaunihinta,
kukke'inta kulmillesi,
poskesi punottamahan,
näköpääsi näyttämähän!
Jo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saanut sammon laaintahan,
kirjokannen kirjantahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
maan kuulu, ve'en valio,
otti vaattehet valitut,
pukehensa puhtahimmat;
viitiseikse, vaatiseikse,
pääsomihin suoritseikse,
vaskipantoihin paneikse,
kultavöihin kummitseikse.
Tuli aitasta tupahan,
kaapsahellen kartanolta
silmistänsä sirkeänä,
korvistansa korkeana,
kaunihina kasvoiltansa,
poskilta punehtivana;
kullat riippui rinnan päällä,
pään päällä hopeat huohti.
Itse Pohjolan emäntä
käytti seppo Ilmarisen
noissa Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa;
siellä syötti syöneheksi,
juotti miehen juoneheksi,
apatti ani hyväksi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Saatatko takoa sammon,
kirjokannen kirjaella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Saattanen takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkuttanut
ilman alkusen alutta,
riporihman tehtyisettä."
Läksi sammon laaintahan,
kirjokannen kirjontahan.
Kysyi paikalta pajoa,
kaipasi sepinkaluja:
ei ole paikalla pajoa,
ei pajoa, ei paletta,
ahjoa, alasintana,
vasarata, varttakana!
Silloin seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Akatp' on epäelköhöt,
herjat kesken heittäköhöt,
eip' on mies pahempikana,
uros untelompikana!"
Etsi ahjollen alusta,
leveyttä lietsehelle
noilla mailla, mantereilla,
Pohjan peltojen perillä.
Etsi päivän, etsi toisen.
Jo päivänä kolmantena
tuli kirjava kivonen,
vahatukko vastahansa.
Tuohon seppo seisottihe,
takoja tulen rakenti;
päivän laati palkehia,
toisen ahjoa asetti.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki ainehet tulehen,
takehensa alle ahjon;
otti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli,
väkipuolet väännätteli
kolme päiveä kesäistä
ja kolme kesäistä yötä:
kivet kasvoi kantapäihin,
vahat varvasten sijoille.
Niin päivänä ensimäisnä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta,
mitä tullehe tulesta,
selvinnehe valkeasta.
Jousi tungeikse tulesta,
kaasi kulta kuumoksesta,
kaari kulta, pää hopea,
varsi vasken-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen,
vaan onpi pahan tapainen:
joka päivä pään kysyvi,
parahana kaksi päätä.
Itse seppo Ilmarinen
ei tuota kovin ihastu:
kaaren katkaisi kaheksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jop' on päivänä jälestä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
veno tungeikse tulesta,
punapursi kuumoksesta,
kokat kullan kirjaeltu,
hangat vaskesta valettu.
On veno hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
suotta lähtisi sotahan,
tarpehetta tappelohon.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
venon murskaksi murenti,
tunkevi tulisijahan;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä kolmantena
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
hieho tungeikse tulesta,
sarvi kulta kuumoksesta,
otsassa otavan tähti,
päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
metsässä makaelevi,
maion maahan kaatelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
lehmän leikkeli paloiksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
aura tungeikse tulesta,
terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi,
hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
kylän pellot kyntelevi,
vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
auran katkaisi kaheksi,
alle ahjonsa ajavi.
Laittoi tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän.
Lietsoi tuulet löyhytteli:
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:
tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka;
saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi.
Siihen juuret juurrutteli
yheksän sylen syvähän:
juuren juurti maaemähän,
toisen vesiviertehesen,
kolmannen kotimäkehen.