Kalevala - 13

suulliset sanalliseni,
kielelliset kumppalini!
Kuulkottenpa, kuin sanelen!
Harvoin on hanhet suutasusten,
sisarukset silmätysten,
harvoin veikot vieretysten,
emon lapset laiatusten
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
"Niin joko laululle lähemme,
töille virtten työnteleimme?
Laulanta runoilla töitä,
kukunta kevätkäellä,
painanta sinettärillä,
kuonta kankahattarilla.
"Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät
hirven harvoilta lihoilta,
peuran pienen pallehilta;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
ruoalta rukihiselta,
suulta suurukselliselta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
vesimaljan juotuansa,
petäjäisen purtuansa;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
juomilta jyvällisiltä,
olu'ilta ohraisilta?
"Laulavat Lapinki lapset,
heläjävät heinäkengät
nokisilta nuotioilta,
hiilisiltä hiertimiltä;
niin miks' en minäki laula,
miks' ei laula meiän lapset
alta kuulun kurkihirren,
alta kaunihin katoksen?
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki asua
olutpuolikon povella,
mesitiinun tienohilla,
sivullamme siikasalmet,
luonamme lohiapajat,
joist' ei syöen syömät puutu,
juoen juomiset vähene.
"Hyväpä täss' on miesten olla,
armas naistenki elellä.
Ei tässä surulla syöä,
ei eletä huolen kanssa;
tässä syöähän surutta,
eletähän huoletoinna
iällä tämän isännän,
elinajalla emännän.
"Kumman tässä ensin kiitän,
isännänkö vai emännän?
Ainap' entiset urohot
ensin kiittivät isännän,
ku on suolta suojan saanut,
ko'in korvesta kokenut:
tyvin tuonut tyyskät männyt,
latvoin lansatut petäjät,
pannut paikalle hyvälle,
asettanut ankaralle
suuriksi sukutuviksi,
kaunihiksi kartanoiksi;
salvannut salosta seinät,
hirret hirmulta mäeltä,
ruotehet rome'ikolta,
malat marjakankahalta,
tuohet tuomivaaran päältä,
sammalet sulilta soilta.
"Tupa on tehty tesmällensä,
suoja pantu paikallensa.
Sata oli miestä salvaimella,
tuhat oli tuvan katolla
tehessä tätä tupoa,
laaittaissa lattiata.
"Jopa vaan tämän isännän
saaessa tätä tupoa
mont' on tukka tuulta nähnyt,
hivus säätä hirveätä.
Use'in hyvän isännän
jäänyt on kinnasta kivelle,
hattua havun selälle,
suohon sukkoa vajonnut.
"Use'in hyvä isäntä
aivan aika-huomenessa
ennen muien nousematta,
kyläkunnan kuulematta
nousnut on nuotiotulelta,
havannut havumajoilta,
havu päänsä harjaellut,
kaste pesnyt sirkut silmät.
"Siitäpä hyvä isäntä
saapi tuttua tupahan,
lautsantäyen laulajoita,
ikkunat iloitsijoita,
siltalauat lausujoita,
karsinat karehtijoita,
seinävieret seisojia,
aitovieret astujia,
pihat pitkin kulkijoita,
maat ristin matelijoita.
"Isännän esinnä kiitin,
siitä ehtoisen emännän
ruokien rakentamasta,
pitkän pöyän täyttämästä.
"Hänpä leipoi leivät paksut,
suuret talkkunat taputti
käpe'illä kämmenillä,
kyperillä kymmenillä;
nosti leivät leppeästi,
syötti vierahat välehen
liioilla sianlihoilla,
kohokuori-kokkaroilla
- terät vieri veitsistämme,
päät putosi puukoistamme
lohen päitä lohkoessa,
hauin päitä halkoessa.
"Use'in hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
kuullut on kukotta nousta,
kanan lapsetta karata
näitä häitä hankittaissa,
teoksia tehtäessä,
hiivoja rakettaessa,
olosia pantaessa.
"Hyvin on hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
osannut oluet panna,
makujuoman juoksutella
iuista imeltyneistä,
make'ista maltahista,
joit' ei puulla puuhaellut,
korennolla koukkaellut,
vaanpa kourilla kohenti,
käsivarsin käännytteli
saunassa savuttomassa,
la'aistuilla lautehilla.
"Eipä tuo hyvä emäntä,
tuo tarkka taloinen vaimo,
laske iskulle ituja,
päästä maalle maltahia;
käypi saunassa use'in
syänyöllä yksinänsä,
ei huoli susia surra,
pelätä metsän petoja.
"Jopa nyt emännän kiitin;
vuotas kiitän patvaskani!
Ken on pantu patvaskaksi,
ken otettu oppahaksi?
Kylän paras patvaskana,
kylän onni oppahana.
"Onpa meiän patvaskalla
päällä haahen haljakkainen;
se on kaita kainalosta,
soma suolien kohasta.
"Onpa meiän patvaskalla,
onpa kauhtana kapoinen:
helmat hietoa vetävi,
takapuolet tanteria.
"Vähän paitoa näkyvi,
pikkaraisen pilkottavi:
on kuin Kuuttaren kutoma,
tinarinnan riukuttama.
"Onpa meiän patvaskalla
vyöllä ussakka utuinen,
päivän tyttären kutoma,
kirjokynnen kirjoittama
ajalla tulettomalla,
tulen tietämättömällä.
"Onpa meiän patvaskalla
silkkiset sukat jalassa,
silkkiset sukan sitehet,
säteriset säärinauhat,
jotk' on kullalla ku'ottu,
hopealla huoliteltu.
"Onpa meiän patvaskalla
Saksan kengät kelvolliset,
kuni joutsenet joella,
vesiteiret vieremillä
tahi hanhuet havulla,
muuttolinnut murrikolla.
"Onpa meiän patvaskalla
kutrit kullansuortuvaiset,
parta kullanpalmikkoinen;
päässä pystyinen kypäri,
puhki pilvien puhuja,
läpi metsän läiköttäjä,
jot' ei saatane sataisin,
tuotane tuhansin markoin.
"Jo nyt kiitin patvaskani;
vuotas kiitän saajanaisen!
Mist' on saatu saajanainen,
kust' otettu onnellinen?
"Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
takoa Tanikan linnan,
uuen linnan ulkopuolta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Tuolt' on saatu saajanainen,
tuolt' otettu onnellinen
Vienan pääliltä vesiltä,
ulapoilta auke'ilta.
"Eipä vielä sieltäkänä,
ei perän pereäkänä!
Kasvoi maalla mansimarja,
punapuola kankahalla,
pellolla heleä heinä,
kukka kultainen aholla:
siit' on saatu saajanainen,
siit' otettu onnellinen.
"Saajanaisen suu somainen
kuni Suomen sukkulainen;
saajanaisen sirkut silmät
kuni tähet taivahalla;
saajanaisen kuulut kulmat
kuni kuu meren-ylinen.
"Onpa meiän saajanaisen
kaula kullankiehkuroissa,
pää kullanvipalehissa,
käet kullankäärilöissä,
sormet kullansormuksissa,
korvat kullanhelmilöissä,
kulmat kullansolmuloissa,
silmäripset simpsukoissa.
"Luulin kuun kumottavaksi,
kuu kumotti kultasolki;
luulin päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus;
luulin laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
"Jopa kiitin saajanaisen;
annas katson kaiken kansan,
onko kansa kaunihina,
väki vanha vänkeänä
sekä nuoriso somana,
koko joukko juoleana!
"Jopa katsoin kaiken kansan,
ehkä tiesin ennoltaki:
eip' ole tässä ennen ollut
eikä varsin vasta liene
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta,
väen vanhan vänkeyttä,
väen nuorison somuutta.
Kaikk' on kansa haljakassa
kuni metsä huutehessa:
alta on kuin aamurusko,
päältä on kuin päivänkoite.
"Huokeat oli hopeat,
löyhät kullat kutsuloilla,
rahataskut tanterilla,
rahakukkarot kujilla
näillä kutsuvierahilla
kutsuloille kunniaksi."
Vaka vanha Väinämöinen,
virren ponsi polvu'inen,
siitä siirtihe rekehen,
lähtevi kohin kotia;
laulelevi virsissänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi virren, lauloi toisen
- virrelläpä kolmannella
kilahti jalas kivehen,
tarttui kapla kannon päähän:
rikkoihe reki runolta,
jalas taittui laulajalta,
kapla poikki paukahutti,
laiat irti loskahutti.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkkoi, noin nimesi:
"Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
vaiko tässä vanhalassa,
väessä vähenevässä,
kenpä Tuonelle kävisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan väeltä
reki uusi laatiani,
korjanen kohentoani?"
Sekä nuoremmat sanovi,
jotta vanhat vastoavi:
"Ei ole tässä nuorisossa
eikä varsin vanhastossa,
koko suuressa su'ussa
niin urosta urheata,
jotta Tuonelle menisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntiän Manan majoilta
reki uusi laatiasi,
korjanen kohentoasi."
Silloin vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
läksi toiste Tuonelahan,
matkasi Manan majoille.
Toi orasen Tuonelasta,
vääntiän Manan majoilta.
Siitä vanha Väinämöinen
laulavi salon sinisen,
salohon tasaisen tammen
sekä pihlajan pätevän;
ne kohenti korjaksensa,
painalti jalaksiksensa,
niistä katsoi kaplaksia
sekä väänti vempeleitä:
sai korjan kohennetuksi,
re'en uuen laaituksi.
Pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
itse istuihe rekehen,
laskettihe laitiohon.
Vitsattaki virkku juoksi,
helmin lyömättä hevonen
entisille appehille,
taanoisille suuruksille;
saattoi vanhan Väinämöisen,
laulajan iän-ikuisen,
oman uksen aukomille,
oman kynnyksen etehen.

Kuudeskolmatta runo

Ahti oli saarella asuva,
Kaukoniemen kainalossa.
Oli pellon kynnännässä,
vainion vakoannassa.
Korvalta ylen korea,
kovin tarkka kuulennalta.
Kuulevi jumun kylältä,
järyn järvien takoa,
jalan iskun iljeneltä,
reen kapinan kankahalta.
Juohtui juoni mielehensä,
tuuma aivohon osasi:
häitä Pohjola pitävi,
salajoukko juominkia!
Murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa;
veret vierähti pahaksi
poloisilta poskipäiltä.
Heti heitti kynnöksensä,
vaon keskivainiolle;
nousi maasta ratsahille,
lähtevi kohin kotia
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Pane ruoka ruttoisesti
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen!
Lämmitä samassa sauna,
pian pirtti riu'uttele,
missä mies puhasteleikse,
sueiksen urosten sulho!"
Tuop' on äiti Lemminkäisen
pani ruoan ruttoisesti
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen
yhen kylyn joutuessa,
yhen saunan saapuessa.
Siitä lieto Lemminkäinen
otti ruokoa rutosti;
meni saunahan samassa,
kävi kylpyhuonehesen.
Siellä peiponen peseikse,
pulmonen puhasteleikse,
päänsä pellavaspioksi,
kaulanvarren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan.
Sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Astu aittahan mäelle,
tuo sieltä somat sopani,
kanna vaattehet vakaiset,
jotka päälleni pukisin,
varustaisin varrelleni!"
Emo ennätti kysyä,
vaimo vanha tutkaella:
"Kunne lähet, poikueni?
Lähetkö ilveksen ajohon
vaiko hirven hiihäntähän
vai oravan ammuntahan?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Oi emoni, kantajani!
Lähe en ilveksen ajohon
enkä hirven hiihäntähän,
en oravan ammuntahan;
lähen Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.
Tuo mulle somat sopani,
vaka'iset vaatteheni,
häissä häilyteltäväni,
pioissa pi'eltäväni!"
Emo kielti poikoansa,
nainen miestänsä epäsi;
epäsi kavetta kaksi,
kielti kolme luonnotarta
lähtemästä Lemminkäistä
hyvän Pohjolan pitoihin.
Noin sanoi emo pojalle,
lausui vanhin lapsellensa:
"Ellös menkö, poikueni,
poikueni, Kaukueni,
noihin Pohjolan pitoihin,
suuren joukon juominkihin!
Ei sua kutsuttu sinne,
ei tarkoin tahotakana."
Tuop' on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kurjat kutsuen menevi,
hyvä ilman hyppeleikse!
Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset,
airuhut alinomaiset
miekassa tuliterässä,
säilässä säkenevässä."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
yhä kielteä käkesi:
"Ellös vainen, poikueni,
menkö Pohjolan pitoihin!
Monet on kummat matkallasi,
isot tielläsi imehet,
kolme surmoa kovinta,
kolme miehen kuolemata."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ain' on surmia akoilla,
kaikin paikoin kuolemia;
ei uros hätäile noita,
ei varsin varannekana.
Vaan kuitenki kaikitenki
sano korvin kuullakseni:
mi on surma ensimäinen,
ensimäinen, viimeinenki?"
Virkkoi äiti Lemminkäisen,
vaimo vanha vastaeli:
"Sanon surmat syytä myöten
enkä miehen mieltä myöten.
Sanon surman ensimäisen.
Se on surma ensi surma:
menet matkoa vähäisen,
pääset tietä päiväyksen:
tulevi joki tulinen
poikkipuolin vastahasi.
Joessa tulinen koski,
koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko,
korolla tulinen kokko:
yöt se hammasta hiovi,
päivät kynttä kitkuttavi
tulijalle vierahalle,
saavalle käkeävälle."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Se on surma naisen surma,
ei ole kuolema urohon.
Kyllä mä siihen keinon keksin,
arvoan hyvän asian:
laulan leppäisen hevosen,
laulan leppäisen urohon
sivutseni siirtymähän,
eestäni vaeltamahan;
itse sorsana sukellan,
allina alenteleime
kouritse kokon kynimen,
vaakalinnun varpahitse.
Oi emoni, kantajani!
Sano surma keskimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma toinen surma:
menet matkoa vähäisen,
toki toisen päiväyksen:
tulevi tulinen kuoppa,
se on poikkipuolin tietä,
itähän iäti pitkä,
luotehesen loppumatoin,
täynnä kuumia kiviä,
palavia paateroita.
Sinne on satoja saanut,
tuhansia tukkueltu,
sa'an miestä miekallista,
tuhat rautaista oritta."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei ole siinä miehen surma
eikä kuolema urohon.
Kyllä mä siihen mutkan muistan,
mutkan muistan, keinon keksin:
laulan ma lumesta miehen,
uron hangesta hotaisen,
sen tungen tulen väkehen,
vaivaelen valkeahan,
kylpijäksi kuuman saunan
vastan vaskisen keralla;
itse siirräime sivutse,
tungeime tulen lävitse,
ettei partana palane,
hivuskutri kurvettune.
Oi emoni, kantajani!
Sano surma jälkimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma kolmas surma:
menet vieläki vähäisen,
pääset siitä päiväyksen,
Pohjolan veräjän suulle,
ahtahimpahan alahan:
susi päälle suimistaikse,
karhu toisna kaimistaikse
suulla Pohjolan veräjän,
kape'immassa kujassa.
Syönyt on sa'anki miestä,
tuhonnut tuhat urosta,
niin miks' ei sinua söisi,
tuhoaisi turvatointa?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Uuhi uunna syötäköhön,
rieskana revittäköhön,
vaan ei mies pahempikana,
uros untelompikana!
Minua on vyötty miehen vyöllä,
pantu miehen palkimella,
solmittu uron solilla,
jotten vielä jouakana
suuhun Untamon susien,
kitahan kirokavetten.
"Muistan ma suelle mutkan,
keksin keinon karhullenki:
suet laulan suitsi-suuhun,
karhut rautakahlehisin,
tahi rutjon ruumeniksi,
seulaisen sepalehiksi.
Sillä siitä selvitäime,
pääsen matkani perille."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Et vielä perille pääsnyt!
Ne oli sinne mennessäsi
matkalla isot imehet,
kolme kummoa kovoa,
kolme miehen kuolemata;
viel' on sinne saatuasi
paikalla pahimmat kummat.
Kulet tietä pikkaraisen,
tulet Pohjolan pihalle:
aita on rautainen rakettu,
terästarha teeksennelty
maasta asti taivosehen,
taivosesta maahan asti,
keihä'illä seivästetty,
maan maoilla aiastettu,
käärmehillä vitsastettu,
sisiliskoilla si'elty;
heitty hännät häilymähän,
pääkurikat kuilumahan,
pääkehät kähäjämähän,
päät ulos, sisähän hännät.
"Maass' on toisia matoja,
rata kyitä, käärmehiä
ylös kielin kiehumassa,
alas hännin häilymässä.
Yks' on muita kauheampi
eessä portin poikkipuolin,
pitelämpi pirtin hirttä,
paksumpi kujapatsasta,
ylös kielin kiehumassa,
suin ylös suhahtamassa,
ei ketänä muuta vasten,
vasten vaivaista sinua."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Seki on surma lapsen surma,
ei ole kuolema urohon.
Tunnen ma tulen lumoa,
valkeaisen vaivutella,
ja tunnen maot manata,
käärmehyiset käännytellä.
Äsken päänä eilisenä
kynnin maata kyyn-alaista,
käännin maata käärmehistä
aivan paljahin kätösin.
Kyyt pitelin kynsissäni,
käsissäni käärmehyiset;
tapoin kyitä kymmenkunnan,
sa'an mustia matoja:
viel' on kynnet kyyn veressä,
käet käärmehen talissa.
Sill' en taia tullakana,
viel' en varsin jouakana
maon suuren suupalaksi,
käärmehen käsialaksi:
itse konnat kouristelen,
ilkeät iki puserran,
kyyt on laulan laiemmalle,
maot muutan tien mukahan,
astun Pohjolan pihalta,
tungeime tuvan sisähän."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ellös vainen, poikueni,
menkö Pohjolan tupahan,
Sariolan salvoksihin!
Siell' on miehet miekka vyöllä,
urohot sota-aseissa,
humalassa hullut miehet,
pahat paljo juotuansa.
Laulavat sinun poloisen
miekkahan tuliterähän;
jo on laulettu paremmat,
jalommatki jaksettuna."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Jo olen ennenkin elellyt
noilla Pohjolan tuvilla.
Ei minua laula lappi
eikä tunge turjalainen;
itse laulan lappalaisen
sekä tungen turjalaisen:
laulan halki hartionsa,
puhki leukansa puhelen,
paian kauluksen kaheksi,
rikki rintalastasensa."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh poikani poloinen!
Vielä muistat muinaistasi,
kerskut ennen käynnistäsi!
Jo olet ennenkin elellyt
noilla Pohjolan tuvilla:
uinut kaikki umpilammit,
koirankieliset kokenut,
käynyt koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten,
Tuonen kosket tunnustellut,
mitannut Manalan virrat!
Siell' oisit tänäki päänä
ilman äitittä pahatta.
"Muistapa, mitä sanelen!
Tulet Pohjolan tuville:
mäki on täynnä seipähiä,
piha täynnä pylvähiä,
ne on täynnä miehen päitä;
yks' on seiväs päätöin seiväs
- senpä seipähän nenähän
sinun pääsi leikatahan!"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hurja noita huolinevi,
epäkelpo keksinevi,
viittä, kuutta vainovuotta,
seitsentä sotakeseä!
Ei noita uro totelle,
vääjänne väheäkänä.
Tuo mulle sotisopani,
vanhat vainovaatteheni!
Itse käyn isoni miekan,
katson kalvan taattoseni;
viikon on vilussa ollut,
kauan kaihossa sijassa,
itkenyt ikänsä siellä,
kantajata kaipaellut."
Sai siitä sotisopansa,
vanhat vainovaattehensa,
isonsa ikuisen miekan,
tuon taaton sotatoverin.
Senpä siltahan sysäsi,
terin työnti lattiahan:
miekkanen käessä kääntyi
kuni tuore tuomen latva
tahi kasvava kataja.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
tämän miekan miettijäistä,
tämän kalvan katsojaista."
Jousen seinältä sivalti,
kaaren vahvan vaarnaselta.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Sen mä mieheksi sanoisin,
urohoksi arveleisin,
joka jouseni vetäisi,
kiveräni kiinnittäisi
noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla."
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
suorihe sotisopihin,
puki vainovaattehisin.
Itse lausui orjallensa,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on osto-orjaseni,
rahan saatu raatajani!
Jou'uta sotaoriini,
valjastele vainovarsa
lähteäkseni pitoihin,
lemmon joukon juominkihin!"
Orja nöyrä, neuvottava,
pian pistihe pihalle,
työnti varsan valjahisin,
puikkoihin tulipunaisen.
Sanoi tuolta tultuansa:
"Jo olen tehnyt tehtäväni,
suorittanut tuon orosi,
varsan viljon valjastanut."
Siitä lieto Lemminkäisen
luku lähteä tulevi.
Käsi käski, toinen kielti,
sormet suoniset pakotti.
Toki läksi, kuin käkesi,
varsin läksi, ei varannut.
Emo neuvoi poikoansa,
vanhin lastansa varoitti
oven suusta, orren alta,
kattilan katasijoilta:
"Poikueni, ainueni,
lapseni, vakauteni!
Jos sa jou'ut juominkihin,
tapahut mihin tahansa,
juopa puoli tuoppiasi,
keskimaihin maljasesi;
anna toisen toinen puoli,
pahemman pahempi puoli:
mato maljassa venyvi,
toukka tuopin pohjukassa."
Vielä neuvoi poikoansa,
varsin lastansa vakusti
perimäisen pellon päästä,
veräjältä viimeiseltä:
"Jos sa jou'ut juominkihin,
tapahut mihin tahansa,
istu puolella sijoa,
astu puoliaskelella,
anna toisen toinen puoli,
pahemman pahempi puoli,
niin sinusta mies tulevi,
uros selvä selkiävi,
läpi käymähän keräjät,
jutut julki polkemahan
urohoisessa väessä,
miehisessä joukkiossa."
Siitä läksi Lemminkäinen
istuen oron re'essä;
iski virkkua vitsalla,
heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen helettämähän.
Ajoi aikoa vähäisen,
hyvän hetken hetkutteli:
näki tiellä teirikarjan.
Teiret lentohon lehahti,
lintukarja kapsahutti
eestä juoksevan hevosen.
Jäi hitusen höyheniä,
tielle teiren sulkasia.
Ne kokosi Lemminkäinen,
tapaeli taskuhunsa:
ei tieä, mikä tulisi,
tapahtuisi taipalella;
kaikki on tarpehen talossa,
hyväksi hätävarana.
Ajoi eellehen vähäisen,
kulki tietä pikkuruisen;
jo hepo hörösteleikse,
luppakorva luonteleikse.
Se on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
kuorustihe korjastansa,
kaarastihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa,
oma vanhempi vakasi!
Aivin on joki tulinen
poikitse hevon e'essä.
Joess' on tulinen koski,
koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko,
korolla tulinen kokko:
sillä kulkku tulta kuohui,
suu valeli valkeata,
höyhenet tulena tuiski,
säkeninä säihkäeli.
Kaukon kaukoa näkevi,
loitompata Lemminkäisen:
"Minnepä menevi Kauko,
kunne läksit, Lemmin poika?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Läksin Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.
Välty syrjähän vähäisen,
poikellaite tieltä poies,
laske eelle matkamiestä,
Lemminkäistä liiatenki,
sivutsesi siirtymähän,
vieretse vaeltamahan!"
Kokko saatteli sanoa,
tulikulkku kuiskahella:
"Lasken eelle matkamiehen,
Lemminkäisen liiatenki
- suun kautta samoamahan,
kautta kulkun kulkemahan:
siitä sulle tie menevi
mennä tuosta tuon hyväksi
noihin pitkihin pitoihin,
iän kaiken istumihin."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Ei tuossa kovin hätäillyt.
Tapasip' on taskuhunsa,
löihe kukkaroisehensa,
otti teiren sulkasia;
hieroa hitustelevi
kahen kämmenen välissä,
sormen kymmenen sovussa:
siitä syntyi teirikarja,
koko parvi koppeloita.
Syöksi ne kokolle suuhun,
antoi appajan kitahan,
kulkkuhun kokon tulisen,
ikenihin iskulinnun.
Sillä siitä selvittihe,
pääsi päivän ensimäisen.
Iski virkkua vitsalla,
helähytti helmisellä.
Läks' oronen oikomahan,
hepo helkehyttämähän.
Ajoi matkoa palasen,
piirrätteli pikkuruisen;
jo oronen ouostuvi,
hevonen hörähtelevi.
Kohottihe korjastansa,
kaahistihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa,
oma vanhempi vakitti!
On eessä tulinen kuoppa,
se on poikkipuolin tietä,
itähän iäti pitkä,
luotehesen loppumatoin,
täynnä kuumoa kiveä,
palavata paateroa.
Mitä huoli Lemminkäinen!
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, ylijumala,
tahi taatto taivahinen!
Nosta lonka luotehelta,
toinen lännestä lähetä,
kolmas istuta iästä,
kohottele koillisesta,
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten loukahuta!
Sa'a lunta sauvan varsi,
kiehittele keihäsvarsi
noille kuumille kiville,
palaville paateroille!"
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto vanha taivahinen,
nosti longan luotehelta,
toisen lännestä lähetti,
iätti iästä pilven,
kohotteli koilta ilman,
nepä yhtehen yhytti,
lomakkohon loukahutti.
Satoi lunta sauvan varren,
kiehitteli keihäsvarren
noille kuumille kiville,
palaville paateroille:
tulipa luminen lampi,
hyinen järvi muo'ostihe.
Siitä lieto Lemminkäinen
lauloi tuohon jäisen sillan
poikitse lumisen lammin,
äyrähästä äyrähäsen.
Sillä sen rovin vaelti,
pääsi toisen päiväyksen.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä.
Sai virkku vilettämähän,
hepo hötkelyttämähän.
Virkku juoksi virstan, toisen,
maan paras palan pakeni;
siitä seisahtui äkisti,
ei pakene paikaltansa.
Itse lieto Lemminkäinen
kavahtihe katsomahan:
on susi veräjän suulla,
karhu vastassa kujalla,
suulla Pohjolan veräjän,
päässä pitkien kujien.
Silloin lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
tavoitteli taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa;
otti uuhen villasia,
hieroa utustelevi
kahen kämmenen kesessä,
sormen kymmenen sovussa.
Puhui kerran kämmenelle:
uuhet juoksuhun uhahti,
koko lauma lampahia,
karitsoita aika karja.
Suet sinne ryömäisihe,
karhut kanssa kaimasihe.
Itse lieto Lemminkäinen
ajoi eelle matkoansa.
Kulki tietä pikkaraisen,
tuli Pohjolan pihalle.
Aita oli rautainen rakettu,
teräksinen tarha tehty,
sata syltä maaemähän,
tuhat syltä taivosehen,
keihä'illä seivästetty,
maan maoilla aiastettu,
käärmehillä kiinnitetty,
sisiliskoilla si'elty:
heitty hännät häilymähän,
pääkurikat kuilumahan,
päät vankat vapajamahan,
päät ulos, sisähän hännät.
Se on lieto Lemminkäinen
jo tuossa ajattelevi:
"Niin on, kuin sanoi emoni,
kantajani kaikeroitti:
on tuossa mokoma aita
pantu maasta taivosehen!
Alahatse kyy matavi,
alemmaksi aita pantu,
ylähätse lintu lenti,
ylemmäksi aita pantu."
Tok' ei tuossa Lemminkäinen
huolinut kovin hätäillä.
Veti veitsen huotrastansa,
tupestansa tuiman rauan,
sillä aitoa sivalti,
katkoi aiakset kaheksi;
aian rautaisen avasi,
käänti tarhan käärmehisen
viieltä vitsasväliltä,
seitsemältä seipähältä.
Itse eellehen ajavi
portin Pohjolan etehen.
Käärme tiellä käänteleikse
eessä portin poikkipuolin,
pitelämpi pirtin hirttä,
paksumpi patsasta portin.
Sata silmeä maolla,
tuhat kieltä käärmehellä,
silmät seulan suuruhiset,
kielet pitkät keihovartta,
hampahat haravan varren,
selkä seitsemän venettä.
Siinä lieto Lemminkäinen
ei tohi käsiksi käyä
satasilmälle maolle,
tuhatkieli-käärmehelle.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Mato musta, maanalainen,
toukka Tuonen-karvallinen,
kulkija kulon-alainen,
lehen lemmon juurehinen,
läpi mättähän menijä,
puun juuren pujottelija!
Kuka sun kulosta nosti,
heinän juuresta herätti
maan päälle matelemahan,
tielle teukkalehtamahan?
Kuka nosti nokkoasi,
kuka käski, ken kehoitti
päätä pystössä piteä,
kaulan vartta kankeata?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Sule nyt suusi, peitä pääsi,
kätke kielesi käpeä,
sykerräite sykkyrähän,
käperräite käppyrähän,
anna tietä, puolen tietä,
sivu mennä matkamiehen!
Tahi siirry tieltä poies,
kule, kurja, kursikkohon,
kaaloa kanervikkohon,
sala'aite sammalehen,
veäite villakuontalona,
haavan halkona kuleksi, tunge pääsi turpehesen,
mätä mättähän sisähän
- turpehessa sun tupasi,
alla mättähän majasi - :
jospa tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
neuloilla teräsnenillä,
rakehilla rautaisilla."