Kalevala - 20

"Miks' et laula, Väinämöinen,
hyrehi, hyväntöläinen,
hyvän sammon saatuasi,
tien oikein osattuasi?"
Vaka vanha Väinämöinen,
hänpä varman vastoavi:
"Varahainen laulannaksi,
aikainen ilonpioksi.
Äsken laulanta sopisi,
ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi,
omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean."
Siinä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
suutansa sovittelevi,
säveltänsä säätelevi.
Sai itse hyräilemähän,
loihe, kurja, kukkumahan
äreällä äänellänsä,
käreällä kulkullansa.
Lauloi lieto Lemminkäinen,
karjahteli Kaukomieli;
suu liikkui, järisi parta,
leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului loitommalle,
vierähys vesien poikki,
kuului kuutehen kylähän,
seitsemän selän ylitse.
Kurki istui kannon päässä,
märän mättähän nenässä,
sormiluitansa lukevi,
jalkojansa nostelevi.
Sepä säikähti kovasti
Lemminkäisen laulantata.
Päästi kurki kumman kulkun,
säikähti pahan sävelen;
heti loihe lentämähän,
lenti poikki Pohjolahan.
Sitte tuonne tultuansa,
Pohjan suolle saatuansa
vielä parkaisi pahasti,
äkeästi ärjähteli:
sillä Pohjolan herätti,
pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä
unen pitkän maattuansa.
Kävi karjakartanohon,
juoksi riistariihen luoksi;
katselevi karjoansa,
elojansa arvelevi:
ei ollut karjoa kaonnut,
riistettynä riistojansa.
Jo kävi kivimäelle,
vaaran vaskisen ovelle.
Sanoi tuonne tultuansa:
"Voi, poloinen, päiviäni!
Jop' on täällä vieras käynyt,
kaikki lukot lonkaellut,
liikutellut linnan portit,
särkenyt saranarauat!
Oisko täältä sampo saatu,
otettu omin lupinsa?"
Jo oli sieltä sampo saatu,
anastettu kirjokansi
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa,
takasalvan kymmenennen.
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuo tuosta pahoin pahastui,
katsoi valtansa vajuvan,
alenevan arvionsa.
Uutarta rukoelevi:
"Ututyttö, terhenneiti!
Seulo seulalla utua,
terhenistä tepsuttele,
laske talma taivahalta,
auer ilmasta alenna
selvälle meren selälle,
ulapalle aukealle,
jottei päästä Väinämöisen,
osata uvantolaisen!
"Kun ei tuosta kyllin tulle,
Iku-Turso, Äijön poika,
nosta päätäsi merestä,
lakkoasi lainehesta!
Kaataos Kalevan miehet,
upota uvantolaiset,
hävitä häjyt urohot
alle aaltojen syvien!
Saata sampo Pohjolahan
venehestä vierimättä!
"Kun ei tuosta kyllin tulle,
oi Ukko, ylijumala,
ilman kultainen kuningas,
hope'inen hallitsija,
rakenna rajuinen ilma,
nosta suuri säien voima!
Luo tuuli, lähetä aalto
aivan vastahan venettä,
jottei päästä Väinämöisen,
kulkea uvantolaisen!"
Ututyttö, neiti terhen,
u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi;
piti vanhan Väinämöisen
kokonaista kolme yötä
sisässä meren sinisen
pääsemättänsä perille,
kulkematta kunnekana.
Yön kolmen levättyänsä
sisässä meren sinisen
virkki vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole mies pahempikana,
uros untelompikana
u'ulla upottaminen,
terhenellä voittaminen."
Veti vettä kalvallansa,
merta miekalla sivalti.
Sima siukui kalvan tiestä,
mesi miekan roiskehesta:
nousi talma taivahalle,
utu ilmoillen yleni.
Selvisi meri sumusta,
meren aalto auteresta;
meri suureksi sukeutui,
maailma isoksi täytyi.
Oli aikoa vähäinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo kuului kova kohina
viereltä veno punaisen;
nousi kuohu korkeaksi
vasten purtta Väinämöisen.
Siinä seppo Ilmarinen
toki säikähti kovasti:
veret vieri kasvoiltansa,
puna poskilta putosi.
Veti viltin päänsä päälle,
yli korvien kohenti,
peitti kasvot kaunihisti,
silmänsä sitäi paremmin.
Itse vanha Väinämöinen
katsoi vierellä vesiä,
loi silmät sivulle purren.
Näki kummoa vähäisen:
Iku-Turso, Äijön poika,
vieressä veno punaisen
nosti päätänsä merestä,
lakkoansa lainehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
saipa korvat kourihinsa.
Korvista kohottelevi,
kysytteli, lausutteli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
kuksi aallosta ylenit
etehen imehnisille,
saanikka Kalevan poian?"
Iku-Turso, Äijön poika,
eikä tuo ihastu tuosta
eikä tuo kovin pelästy
eikä varsin vastaele.
Vaka vanha Väinämöinen
tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
kuksi aallosta ylenit?"
Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin:
oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.
Kun nyt lasket lainehisin,
heität vielä herjan hengen,
enpä toiste tullekana
etehen imehnisille."
Silloin vanha Väinämöinen
heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestä nousko,
ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille
tämän päivyen perästä!"
Senpä päivyen perästä
ei Turso merestä nouse
etehen imehnisille,
kuni kuuta, aurinkoa,
kuni päiveä hyveä,
ilmoa ihailtavata.
Siitä vanha Väinämöinen
laski eelle laivoansa.
Oli aikoa vähäinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo Ukko, ylijumala,
itse ilmojen isäntä,
virkki tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan,
säät rajut rajuamahan.
Kovin läikkyi länsituuli,
luoetuuli tuikutteli;
enemmän etelä tuuli,
itä inkui ilkeästi;
kauheasti kaakko karjui,
pohjonen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi,
heinät helpehettömäksi.
Nosti mustia muria
päälle selvien vesien.
Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen,
kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat.
Siinä vanhan Väinämöisen
ve'et silmihin vetihe.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Sinne sattui saalahani,
meni mielisoittimeni,
katosi iki-iloni!
En tuota enämpi saane
sinä ilmoisna ikänä
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta."
Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuiki tuskautui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, poloinen, päiviäni,
kun läksin selille näille,
ulapoille auke'ille,
polin puulle pyörivälle,
varvalle vapisevalle!
Jo on tukka tuulta nähnyt,
hivus säätä hirveätä,
parta päiviä pahoja,
nähnyt näilläki vesillä;
harvoin on havaita tainnut
tuulta ennen tuon näöistä,
noita kuohuja kovia,
lakkipäitä lainehia.
Jo nyt on tuuli turvanani,
meren aalto armonani!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistä,
purressa parahtamista!
Itku ei hä'ästä päästä,
parku päivistä pahoista."
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Vesi, kiellä poikoasi,
laine, lastasi epeä,
Ahto, aaltoja aseta,
Vellamo, ve'en väkeä,
ettei parsku parraspuille,
pääse päälle kaarieni!
"Nouse, tuuli, taivahalle,
ylös pilvihin ajaite,
sukuhusi, syntyhysi,
heimohon, perehesesi!
Elä kaa'a puista purtta,
vierrä hongaista venettä!
Ennen kaa'a puut palolla,
kuuset kummuilla kumoa!"
Se on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, kokko turjalainen!
Tuopa kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen,
pahan purren parraspuuksi!"
Itse laitoa lisäsi,
varppehia valmisteli;
liitti tuohon liikalaiat,
koko sylen korkeuiset,
aallon käymättä ylitse,
partahille parskumatta.
Jo oli kyllin laitoaki,
venehessä varppehia
tuulen tuiman tuikutella,
aallon ankaran lykätä,
kuohuja kulettaessa,
mäkipäitä mentäessä.

Kolmasviidettä runo

Louhi, Pohjolan emäntä,
kutsui Pohjolan kokohon.
Pani joukon jousihinsa,
laittoi miehet miekkoihinsa;
rakenteli Pohjan purren,
suoritti sotavenosen.
Latoi miehet laivahansa,
suoritti sotaurohot,
kuni sotka poikasensa,
tavi lapsensa latovi:
sata miestä miekallista,
tuhat jousella urosta.
Kohenteli purjepuita,
vaatevarpoja varasi;
nosti puuhun purjehia,
vaattehia varpapuihin,
kuin on pitkän pilven longan,
pilven tönkän taivahalla.
Siitä läksi laskemahan,
sekä läksi jotta joutui
sampoa tapoamahan
venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
laskevi sinistä merta.
Itse tuon sanoiksi virkki,
puhui purtensa perästä:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
ylimäinen ystäväni!
Nouse purjepuun nenähän,
vaatevarpahan ravaha!
Katsaise etinen ilma,
tarkkoa takainen taivas,
onko selvät ilman rannat,
onko selvät vai sekavat!"
Tuopa lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
hyvin kärkäs käskemättä,
kehumattaki kepeä,
nousi purjepuun nenähän,
vaatevarpahan ravahti.
Katsoi iät, katsoi lännet,
katsoi luotehet, etelät,
katsoi poikki Pohjan rannan.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Selvänä etinen ilma,
taakea takainen taivas:
pieni on pilvi pohjosessa,
pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki!
Ei se pilvi ollekana,
pilven lonka lienekänä:
se on pursi purjehinen.
Katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin.
Sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa näkyvi,
etähältä haamottavi;
havukoita haavat täynnä,
koivut kirjokoppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo vainen valehtelitki!
Havukoita ei ne olle
eikä kirjokoppeloita:
ne on Pohjan poikasia.
Katso tarkoin kolmannesti!"
Se on lieto Lemminkäinen
katsoi kerran kolmannenki.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi,
satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
tuhat ilman istumassa!"
Silloin vanha Väinämöinen
jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Soua, seppo Ilmarinen,
soua, lieto Lemminkäinen,
soutakatte, kaikki kansa,
jotta juoksisi venonen,
pursi eestä ennättäisi!"
Souti seppo Ilmarinen,
souti lieto Lemminkäinen,
souti kansa kaikenlainen.
Lyllyivät melat lylyiset,
hangat piukki pihlajaiset,
vene honkainen vapisi;
nenä hyrski hylkehenä,
perä koskena kohisi,
vesi kiehui kelloloissa,
vaahti palloissa pakeni.
Kilvan kiskoivat urohot,
miehet veikaten vetivät:
eipä matka eistykänä,
ei pakene puinen pursi
eestä purren purjehisen,
tuon on Pohjolan venehen.
Silloin vanha Väinämöinen
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
keksin kummoa vähäisen."
Tavoittihe tauloihinsa,
tunkihe tuluksihinsa.
Otti piitä pikkuruisen,
tauloa taki vähäisen;
ne merehen mestoavi
yli olkansa vasemman.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,
salasaari kasvakohon,
johon juosta Pohjan purren,
satahangan halkiella
meren myrskyn hiertimessä,
lainehen rapa'imessa!"
Se siitä kariksi kasvoi,
loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin,
poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
halki aallon hakkoavi:
jopa joutuvi karille,
puuttui luotohon lujasti.
Lenti poikki puinen pursi,
satakaari katkieli;
mastot maiskahti merehen,
purjehet putoelivat
noiksi tuulen vietäviksi,
ahavan ajeltaviksi.
Louhi, Pohjolan emäntä,
jaloin juoksevi vetehen,
läksi purtta nostamahan,
laivoa kohottamahan.
Ei ota vene yletä
eikä pursi liikahella:
kaikk' oli kaaret katkennunna,
kaikki hangatki hajalla.
Arvelee, ajattelevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mikäs neuvoksi tulevi,
kukas pannahan etehen?"
Jopa muiksi muutaltihe,
tohti toisiksi ruveta.
Otti viisi viikatetta,
kuusi kuokan kuolioa:
nepä kynsiksi kyhäsi,
kohenteli kouriksensa;
puolen purtta särkynyttä:
senpä allensa asetti;
laiat siiviksi sivalti,
peräpuikon purstoksensa;
sata miestä siiven alle,
tuhat purston tutkaimehen,
sata miestä miekallista,
tuhat ampujaurosta.
Levitäikse lentämähän,
kokkona kohotteleikse.
Lenteä lekuttelevi
tavoitellen Väinämöistä:
siipi pilviä sipaisi,
toinen vettä vieprahteli.
Veen emonen, vaimo kaunis,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Käännä päätä päivän alta,
luo'os silmät luotehesen,
katso taaksesi vähäisen!"
Vaka vanha Väinämöinen
käänti päätä päivän alta,
luopi silmät luotehesen,
katsoi taaksensa vähäisen:
jo tulevi Pohjan eukko,
lintu kumma liitelevi,
harte'ista kuin havukka,
vaakalintu vartalolta!
Yllättävi Väinämöisen.
Lenti purjepuun nenähän,
vaatevarpahan rapasi,
päähän pielen seisotaikse:
oli pursi päin pu'ota,
laiva laioin kallistua.
Siinä seppo Ilmarinen
heitäikse Jumalahansa,
Luojahansa luotteleikse.
Sanovi sanalla tuolla:
"Varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
ettei poika pois tulisi,
emon lapsi lankeaisi
Luojan luomalta lu'ulta,
Jumalan sukeamalta!
"Ukko, julkinen jumala,
itse taatto taivahinen!
Tuo mulle tulinen turkki,
päälleni panuinen paita,
jonka suojasta sotisin
ja takoa tappeleisin,
ettei pää pahoin menisi,
tukka turhi'in tulisi
rauan kirkkahan kisassa,
terän tuiman tutkaimessa!"
Itse vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
Joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jakohon sammon
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, Väinämöinen!"
Itse sampoa tavoitti
venehestä Väinämöisen.
Siinä lieto Lemminkäinen
miekan vyöltänsä vetäisi,
tempasi terävän rauan
vasemmalta puoleltansa;
kokon kourille kokevi,
räpylöille räimilöivi.
Iski lieto Lemminkäinen,
sekä iski jotta lausui:
"Maahan miehet, maahan miekat,
maahan untelot urohot,
sa'at miehet siiven alta,
kymmenet kynän nenästä!"
Virkki tuossa Pohjan eukko,
puhui purjepuun nenästä:
"Oi sie lieto, Lemmin poika,
Kauko rukka, mies katala!
Pettelit oman emosi,
valehtelit vanhempasi:
sanoit et käyväsi sotoa
kuunna, kymmennä kesänä
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla!"
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
arvasi ajan olevan,
tunsi hetken tulleheksi.
Jo veti melan merestä,
tammen lastun lainehesta;
sillä kalhaisi kavetta,
iski kynsiä kokolta:
muut kynnet meni muruiksi,
jäi yksi sakarisormi.
Pojat siiviltä putosi,
melskahti merehen miehet,
sata miestä siiven alta,
tuhat purstolta urosta.
Itse kokko kopsahtihe,
kapsahutti kaaripuille,
kuni puusta koppeloinen,
kuusen oksalta orava.
Siitä sampoa tavoitti
sormella nimettömällä.
Sammon vuoalti vetehen,
kaatoi kaiken kirjokannen
punapurren laitimelta
keskelle meren sinisen:
siinä sai muruiksi sampo,
kirjokansi kappaleiksi.
Niin meni muruja noita,
sammon suuria paloja
alle vienojen vesien,
päälle mustien murien;
ne jäivät ve'en varaksi,
ahtolaisten aartehiksi.
Siitäp' ei sinä ikänä,
kuuna kullan valkeana
vesi puuttune varoja,
ve'en Ahto aartehia.
Jäipä toisia muruja,
pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen,
meren laajan lainehille,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
Niitä tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
selällä meren sinisen,
meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle työnnytteli,
aalto rannallen ajeli.
Vaka vanha Väinämöinen
näki tyrskyn työntelevän,
hyrskyn maalle hylkeävän,
aallon rannallen ajavan
noita sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita.
Hän tuosta toki ihastui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö,
tuosta kasvu kaikenlainen!
Tuosta kuu kumottamahan,
onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
mutkan muistan, keinon keksin
kynnöllesi, kylvöllesi,
karjoillesi, kasvuillesi,
kuillesi kumottaville,
päivillesi paistaville:
tungen kuuhuen kivehen,
päivän kätken kalliohon;
annan pakkasen palella,
vilun ilman viivytellä
kyntöjäsi, kylvöjäsi,
elojasi, toukojasi;
saatan rautaisen rakehen,
teräksisen tellittelen
halmehillesi hyville,
parahille pelloillesi.
Nostan karhun kankahalta,
harvahampahan havuilta
ruuniasi ruhtomahan,
tammojasi tappamahan,
karjojasi kaatamahan,
lehmiä levittämähän.
Kansan tauilla tapatan,
surmoan sukusi kaiken,
ettei kuulla kuun ikänä
maailmassa mainittavan."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei minua laula lappi
eikä tunge turjalainen!
Jumalall' on ilman viitta,
Luojalla avaimet onnen,
ei katehen kainalossa,
vihansuovan sormen päässä.
"Kun ma luome Luojahani,
turvoan Jumalahani,
saa se toukat touoistani,
viholliset viljastani,
tonkimasta toukojani,
kasvujani kaatamasta,
orahia ottamasta,
viljoa vihoamasta.
"Sinä, Pohjolan emäntä,
tunge turmiot kivehen,
pahat paina kalliohon,
vaivat vuorehen valitse,
elä kuuta kulloinkana,
aurinkoa milloinkana!
"Anna pakkasen palella,
vilun ilman viivytellä
omia orahiasi,
kylvämiäsi jyviä!
Sa'a rauaista raetta,
teräksistä telkyttele
oman auran kääntämille,
Pohjan peltojen perille!
"Nosta karhu kankahalta,
viiasta vihainen kissa,
korvesta koverakoura,
havun alta harvahammas
Pohjolan kujan perille,
Pohjan karjan käytäville!"
Siitä Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo minulta valta vaipui,
jo aleni arvioni:
eloni meni merehen,
sampo särkyi lainehisin!"
Läksi itkien kotihin,
polotellen pohjosehen.
Ei saanut sanottavata
koko sammosta kotihin;
veipä kuitenki vähäisen
sormella nimettömällä:
kantoi kannen Pohjolahan,
sai rivan Sariolahan.
Siit' on polo Pohjolassa,
elo leivätöin Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
itse maalle mentyänsä
löyti sampuen muruja,
kirjokannen kappaleita
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä.
Saattoi sampuen muruset,
kirjokannen kappalehet
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen,
kasvamahan, karttumahan,
saamahan, satoamahan
olu'iksi ohraisiksi,
leiviksi rukihisiksi.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa,
kaunihissa Karjalassa!
"Varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
miesten mielijuohtehista,
akkojen ajatuksista!
Kaa'a maalliset katehet,
ve'elliset velhot voita!
"Ole puolla poikiesi,
aina lastesi apuna,
aina yöllisnä tukena,
päivällisnä vartijana,
vihoin päivän paistamatta,
vihoin kuun kumottamatta,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen,
pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta!
"Aita rautainen rakenna,
kivilinna liitättele
ympäri minun eloni,
kahen puolen kansoani,
maasta saaen taivosehen,
taivosesta maahan asti,
asukseni, ainokseni,
tuekseni, turvakseni,
jottei liika liioin söisi,
vastus viljalta vitaisi
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"

Neljäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen
arvelevi aivossansa:
"Nytpä soitanto sopisi,
ilon teentä kelpoaisi
näillä uusilla oloilla,
kaunihilla kartanoilla!
Vaan on kantele kaonnut,
iloni iäti mennyt
kalaisehen kartanohon,
lohisehen louhikkohon,
meren hauan haltijoille,
Vellamon ikiväelle.
Eikä tuota tuonekana,
Ahto antane takaisin.
"Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä,
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi rautaisen haravan
varren vaskisen keralla.
Piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti rautaisen haravan.
Astui tietä pikkaraisen,
kulki matkoa palasen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille.
Tuoss' oli purtta, kaksi purtta,
kaksi valmista venettä
teloilla teräksisillä,
vaskisilla valkamoilla:
yksi pursi uusi pursi,
toinen pursi vanha pursi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
"Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!"
Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat,
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa.
Vaka vanha Väinämöinen
astuvi kohen kotia
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin.
Itse tuon sanoiksi kertoi:
"Ei tuota enämpi olle
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta!"
Astuessansa ahoa,
saloviertä vierressänsä
kuuli koivun itkeväksi,
puun visan vetistäväksi.
Jopa luoksi luontelihe,
lähemmäksi laittelihe.
Kysytteli, lausutteli:
"Mit' itket, ihana koivu,
puu vihanta, vierettelet,
vyöhyt valkea, valitat?
Ei sua sotahan vieä,
ei tahota tappelohon."
Koivu taiten vastaeli,
itse virkki puu vihanta:
"Niinpä muutamat sanovi,
moniahat arvelevi
elävän minun ilossa,
riemussa remuelevan:
minä hoikka huolissani,
ikävissäni iloitsen,
panen pakkopäivissäni,
murehissa murmattelen.
"Typeryyttä, tyhjä, itken,
vajauttani valitan,
kun olen osatoin, raukka,
tuiki, vaivainen, varatoin
näillä paikoilla pahoilla,
lake'illa laitumilla.
"Osalliset, onnelliset
tuota toivovat alati
kesän kaunihin tulevan,
suven suuren lämpiävän.
Toisinpa minä typerä,
minä vaivainen varoan
- kuoreni kolottavaksi,
lehtivarvat vietäväksi!
"Useinpa minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
lapset kerkeän keväimen
luokseni lähenteleikse,
veitsin viisin viiltelevät
halki mahlaisen mahani.
Paimenet pahat kesällä
vievät vyöni valkeaisen,
ken lipiksi, ken tupeksi,
kenpä marjatuohiseksi.
"Use'in minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
tytöt allani asuvat,
vierelläni viehkuroivat,
lehvät päältä leikkelevät,
varvat vastoiksi sitovat.
"Use'in minä utuinen,
use'in, utuinen raukka,
kaaetahan kaskipuiksi,
pinopuiksi pilkotahan.
Kolmasti tänäi kesänä,
tänä suurena suvena
miehet allani asuivat,
kirvestänsä kitkuttivat
mun poloisen pään menoksi,
heikon henkeni lähöksi.
"Se oli ilo kesästä,
riemu suuresta suvesta.
Ei ole talvi sen parempi,
lumen aika armahampi.
"Jopa aina aikaisehen
mure muo'on muuttelevi,
pääni painuvi pahaksi,
kasvot käypi kalveaksi
muistellessa mustat päivät,
pahat ajat arvellessa.
"Siitä tuuli tuskat tuopi,
halla huolet haike'immat:
tuuli vie vihannan turkin,
halla kaunihin hamehen.
Niin minä vähävarainen,
minä, koito koivu raukka,
jään aivan alastomaksi,
varsin vaattehettomaksi
vilussa värisemähän,
pakkasessa parkumahan."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Elä itke, puu vihanta,
vesa lehti, vierettele,
vyöhyt valkea, valita!
Saat sinä olevan onnen,
elon uuen armahamman;
kohta itkenet ilosta,
riemusta remahutellet."
Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa.
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?"
Kasvoi tammi tanhualla,
puu pitkä pihan perällä,
tammessa tasaiset oksat,
joka oksalla omena,
omenalla kultapyörä,
kultapyörällä käkönen.
Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi,
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän!
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Sain ma naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän.
Vielä uupuvi vähäisen,
viittä kieltä kanteloinen.
Mistä tuohon kielet saisin,
äänöset asetteleisin?"
Läksi kieltä etsimähän.
Astuvi ahoa myöten:
istui immikkö aholla,
nuori neitonen norolla.
Ei se impi itkenynnä,
ei varsin ilonnutkana;
ilman lauloi itseksensä:
lauloi iltansa kuluksi,
sulhon toivossa tulevan,
armahansa aikehessa.
Vaka vanha Väinämöinen
tuonne kengättä kepitti,
ilman hampsi hattaratta.
Sitte sinne tultuansa
alkoi hapsia anella.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, impi, hapsiasi,
hieprukka, hivuksiasi
kanteloisen kielosiksi,
ääniksi ilon ikuisen!"
Antoi impi hapsiansa,
hienoja hivuksiansa;
antoi hasta viisi, kuusi
sekä seitsemän hivusta:
siit' on kielet kantelessa,
ääntimet iki-ilossa.
Saip' on soitto valmihiksi.
Siitä vanha Väinämöinen
istuiksen alakivelle,
paatiselle portahalle.
Otti kantelon käsille,
ilon itsensä lähemmä.
Kären käänti taivahalle,
ponnen polville tukesi:
ääniä asettelevi,
säveliä sääntelevi.
Sai äänet asetetuksi,
soittonsa sovitetuksi,
niin käänti alakäsille,
poikkipuolin polvillensa.
Laski kynttä kymmenkunnan,
viisi sormea viritti
kielille kapahumahan,
sävelille hyppimähän.
Siinä vanha Väinämöinen
kun on soitti kanteletta
käsin pienin, hoikin sormin,
peukaloin ulos kiverin,
jopa virkki puu visainen,
vesa lehti vieretteli,
kukahti käkösen kulta,
hivus impyen ilosi.
Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla,
somerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.