Kalevala - 14

Senpä lausui Lemminkäinen.
Ei sitä mato totellut;
ain' yhä kähäelevi,
ylös kielin kiehahtavi,
suin ylös suhahtelevi
pään varalle Lemminkäisen.
Siitä lieto Lemminkäinen
muisti vanhoja sanoja,
ennen eukon neuvomia,
äitinsä opettamia.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki kaunis Kaukomieli:
"Kun et tuostana totelle
etkä vääjänne vähällä,
vielä turvut tuskihisi,
paisut pakkopäivihisi,
halkeat, paha, kaheksi,
konna, kolmeksi muruksi,
kun ma etsinen emosi,
haen valtavanhempasi.
Tieän, sykkä, synnyntäsi,
maan kamala, kasvantasi:
Syöjätär sinun emosi,
Vetehinen vanhempasi.
"Sylki Syöjätär vesille,
laski kuolan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli,
ve'en henki heilutteli,
tuuitteli vuotta kuusi,
senki seitsemän keseä
selvällä meren selällä,
lapovilla lainehilla.
Vesi sen pitkäksi venytti,
päivä paistoi pehmeäksi,
ve'en tyrsky maalle työnti,
aalto rannallen ajeli.
"Kulki kolme luonnotarta
rannalla meren rapean,
meren pauhun partahalla.
Ne tuon rannalla näkivät;
sanoivat sanalla tuolla:
'Mipä tuostaki tulisi,
kunpa Luoja hengen loisi,
tuolle silmät siunoaisi?'
"Päätyi Luoja kuulemassa;
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Pahasta paha tulisi,
konna konnan oksennosta,
jos ma tuolle hengen loisin,
silmät päähän siunoaisin.'
"Saipa Hiisi kuulemahan,
mies häjy tähyämähän.
Itse luojaksi rupesi;
antoi Hiisi hengen tuolle
konnan ilkeän kinalle,
Syöjättären sylkemälle:
siitä kääntyi käärmeheksi,
muuttui mustaksi maoksi.
"Mist' on tuolle henki saatu?
Henki Hiien hiiloksesta.
Mist' on syyetty syäntä?
Syöjättäreltä syäntä.
Mist' on aivot ankeloisen?
Virran vankan vaaluvista.
Mistä tunto turmiolla?
Kuohusta tulisen kosken.
Mist' on pää pahalle pantu?
Pää pahan pavun jyvästä.
"Mist' on siihen silmät luotu?
Lemmon liinan siemenistä.
Mist' on korvat konnan päässä?
Lemmon koivun lehtosista.
Mist' on suuta suunnitettu?
Suu solesta Syöjättären.
Mist' on kieli kehnon suussa?
Keitolaisen keihä'ästä.
Mist' on hampahat häjyllä?
Okahista Tuonen ohran.
Mist' on ilkeän ikenet?
Ikenistä Kalman immen.
"Mist' on selkä seisotettu?
Hiien hiiliseipähästä.
Mistä häntä häälättynä?
Pahalaisen palmikosta.
Mistä suolet solmittuna?
Suolet surman vyöllisestä.
"Siin' oli sinun sukusi,
siinä kuulu kunniasi!
"Mato musta, maanalainen,
toukka Tuonen-karvallinen,
maan karva, kanervan karva,
kaiken ilmankaaren karva!
Lähe nyt tieltä matkamiehen,
eestä kulkijan urohon!
Anna mennä matkamiehen,
Lemminkäisen leyhytellä
noihin Pohjolan pitoihin,
hyvän synnyn syöminkihin!"
Jo mato kuvattelihe,
satasilmä siirtelihe,
kääntelihe käärme paksu,
muuttelihe tien mukahan;
antoi mennä matkamiehen,
Lemminkäisen leyhytellä
noihin Pohjolan pitoihin,
salajoukon juominkihin.

Seitsemäskolmatta runo

Jo nyt Kaukoni kuletin,
saatoin Ahti Saarelaisen
monen surman suun ohitse,
Kalman kielen kantimetse
noille Pohjolan pihoille,
salakansan kartanoille.
Nyt onpi saneltavana,
kielin kertoeltavana,
miten lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
tuli Pohjolan tupihin,
Sariolan salvoksihin,
ilman kutsutta pitoihin,
airuhitta juominkihin.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
poika, veitikkä verevä,
heti kun tuli tupahan,
astui keskilattialle:
silta liekkui lehmuksinen,
tupa kuusinen kumahti.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?"
Itse Pohjolan isäntä
istui pitkän pöyän päässä.
Tuop' on tuolta vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ollevi talossa tässä
tannerta orosen olla.
Eikä kielletä sinua,
jos olet siivolla tuvassa,
oven suussa seisomasta,
oven suussa, orren alla,
kahen kattilan välissä,
kolmen koukun koskevilla."
Siinä lieto Lemminkäinen
murti mustoa haventa,
kattilaisen-karvallista.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lempo tänne lähteköhön
oven suuhun seisomahan,
nokianne nuohomahan,
karstoja karistamahan!
Eip' ennen minun isoni
eikä valtavanhempani
seisonut sijalla sillä,
oven suussa, orren alla.
Olipa sijoa silloin:
tanhua orihin olla,
tupa pesty miesten tulla,
sopet luoa sormikasta,
vaarnat miesten vanttuhia,
seinät miekkoja laella.
Miksip' ei ole minulle
kuin ennen minun isolle?"
Siitä siirtihen ylemmä,
pyörähtihe pöyän päähän;
istuihe rahin nenähän,
petäjäisen penkin päähän:
rahi vastahan rasahti,
petäjäinen penkki notkui.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Enpäs liene lempivieras,
kun ei tuotane olutta
tulevalle vierahalle."
Ilpotar, hyvä emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh poika Lemminkäisen!
Mi sinusta vierahasta!
Tulit pääni polkemahan,
aivoni alentamahan!
Ohrina oluet meillä,
makujuomat maltahina,
leipomatta vehnäleivät,
lihakeitot keittämättä.
Oisit yötä ennen tullut
taikka päiveä jälestä."
Siinä lieto Lemminkäinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jop' on täällä syömät syöty,
häät juotu, piot pi'etty,
oluet osin jaeltu,
me'et miehin mittaeltu,
kannut kannettu kokohon,
tuopit roukkoihin rovittu!
"Oi sie Pohjolan emäntä,
Pimentolan pitkähammas!
Pi'it häät häjyn tavalla,
kutsut koiran kunnialla.
Leipoelit leivät suuret,
panit ohraiset oluet,
laitoit kutsut kuusianne,
anojat yheksiänne:
kutsuit kurjat, kutsuit köyhät,
kutsuit ruojat, kutsuit roistot,
kaikki hoikat huonemiehet,
kaitakauhtanat kasakat;
muun on kutsuit kaiken kansan
- minun heitit kutsumatta!
"Mintähen tämä minulle
omistani ohristani?
Muut ne kantoi kauhasilla,
muut ne tiiskinä tiputti,
minä määrin mätkäelin,
puolikkoisin putkaelin
omiani ohriani,
kylvämiäni jyviä.
"En nyt liene Lemminkäinen,
en vieras hyvän-niminen,
kun ei tuotane olutta,
pantane pata tulelle,
keittoa pa'an sisähän,
leiviskä sianlihoa,
syöäkseni, juoakseni
päähän matkan päästyäni."
Ilpotar, hyvä emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
orjani alinomainen!
Pane keittoa patahan,
tuo olutta vierahalle!"
Tyttö pieni, tyhjä lapsi,
pahin astian pesijä,
lusikkojen luutustaja,
kapustojen kaapustaja
pani keittoa patahan:
luut lihoista, päät kaloista,
vanhat naatit naurihista,
kuoret leivistä kovista.
Toi siitä olutta tuopin,
kannun kaljoa pahinta
juoa lieto Lemminkäisen,
appoa halun-alaisen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tokko lie sinussa miestä,
juojoa tämän oluen,
tämän kannun kaatajata?"
Lemminkäinen, lieto poika,
katsoi tuosta tuoppihinsa:
toukka on tuopin pohjukassa,
käärmehiä keskimailla;
äärillä maot mateli,
sisiliskot liuahteli.
Sanoi lieto Lemminkäinen,
kauahutti Kaukomieli:
"Tuopin tuojat Tuonelahan,
kannun kantajat Manalle
ennen kuun ylenemistä,
tämän päivän päätymistä!"
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Oh sinä olut katala!
Jo nyt jou'uit joutavihin,
jou'uit joutavan jälille!
Olut suuhun juotanehe,
ruhkat maahan luotanehe
sormella nimettömällä,
vasemmalla peukalolla!"
Tapasip' on taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa.
Otti ongen taskustansa,
väkärauan väskystänsä,
tuonp' on tunki tuoppihinsa,
alkoi onkia olutta:
maot puuttui onkehensa,
väkähänsä kyyt vihaiset.
Sa'an nosti sammakoita,
tuhat mustia matoja,
loi ne maahan maan hyviksi,
kaikki laski lattialle;
veti veitsensä terävän,
tuon on tuiman tuppirauan,
sillä silpoi päät maoilta,
katkoi kaulat käärmehiltä
- joi oluen onneksensa,
me'en mustan mieliksensä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En mä liene lempivieras,
kun ei tuotane olutta,
parempata juotavata
varavammalla käellä,
suuremmalla astialla,
tahi ei oinasta isetä,
suurta sonnia tapeta,
härkeä tupahan tuoa,
sorkkasäärtä huonehesen."
Itse Pohjolan isäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä sie tulitki tänne,
ken sinua koolle kutsui?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Korea kutsuttu vieras,
koreampi kutsumatoin.
Kuules, poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä!
Anna ostoa olutta,
juomoa rahan-alaista!"
Tuopa Pohjolan isäntä
tuosta suuttui ja syäntyi,
kovin suuttui ja vihastui.
Lauloi lammin lattialle
Lemminkäisellen etehen.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' on joki juoaksesi,
lampi laikutellaksesi."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En ole vaimojen vasikka
enkä härkä hännällinen
juomahan jokivesiä,
lampivettä lakkimahan."
Itse loihe loitsimahan,
laikahtihe laulamahan.
Lauloi sonnin lattialle,
härän suuren, kultasarven:
sepä lammin laikkaeli,
joi jokosen onneksensa.
Pohjolainen, pitkä poika,
suen suustansa sukesi;
senpä lauloi lattialle
surmaksi lihavan sonnin.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi valkean jäniksen
lattialle hyppimähän
sen sutosen suun e'essä.
Pohjolainen, pitkä poika,
lauloi koiran koukkuleuan
tuon jäniksen tappamahan,
kierosilmän kiskomahan.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi orrellen oravan,
orsilla kapahumahan,
koiran tuota haukkumahan.
Pohjolainen, pitkä poika,
lauloi nää'än kultarinnan:
näätä näppäsi oravan
orren päässä istumasta.
Lemminkäinen, lieto poika,
lauloi ruskean reposen:
se söi nää'än kultarinnan,
karvan kaunihin kaotti.
Pohjolainen, pitkä poika,
kanan suustansa sukesi
sillalla sipoamahan
tuon reposen suun e'essä.
Lemminkäinen, lieto poika,
haukan suustansa sukesi,
kieleltä käpeäkynnen:
sepä kiskalti kanasen.
Sanoi Pohjolan isäntä,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei tässä piot paranne,
kun ei vierahat vähenne;
talo työlle, vieras tielle
hyvistäki juomingista!
Lähe tästä, hiien heitto,
luota kaiken ihmiskansan!
Kotihisi, konna, koita,
paha, maahasi pakene!"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei miestä manaten saa'a,
ei miestä pahempatana
sijaltansa siirtymähän,
paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä
miekan seinältä sivalti,
tempasi tuliteränsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie Ahti Saarelainen
tahi kaunis Kaukomieli!
Mitelkämme miekkojamme,
katselkamme kalpojamme,
minunko parempi miekka
vainko Ahti Saarelaisen!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Mitä minun on miekastani,
kun on luissa lohkiellut,
pääkasuissa katkiellut!
Vaan kuitenki kaikitenki,
kun ei nuo piot paranne,
mitelkämme, katselkamme,
kumman miekka mieluhumpi!
Eip' ennen minun isoni
miekkamittoja varannut:
pojastako polvi muuttui,
lapsesta laji väheni!"
Otti miekan, riisui rauan,
tempasi tuliteräisen
huotrasta huveksisesta,
vyöstä vennon-selkäisestä.
Mittelivät, katselivat
noien miekkojen pituutta:
olipa pikkuista pitempi
miekka Pohjolan isännän,
yhtä kynnen mustukaista,
puolta sormuen niveltä.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Sinunpa pitempi miekka:
sinun eellä iskeminen."
Siitä Pohjolan isäntä
sivalteli, sieppaeli,
tavoitteli, ei tavannut,
Lemminkäistä päälakehen.
Kerran ortehen osasi,
kamanahan kapsahutti:
orsi poikki otskahutti,
kamana kaheksi lenti.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Min teki pahoa orret,
kamana tihua työtä,
jotta orsia osoitat,
kamanata kapsuttelet?
"Kuule, poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä!
Tukela tora tuvassa,
seikat akkojen seassa:
tuvan uuen turmelemme,
lattiat verin panemme.
Käykämme ulos pihalle,
ulos pellolle torahan,
tanterelle tappelohon!
Pihalla veret paremmat,
kaunihimmat kartanolla,
luontevaisemmat lumella."
Mentihin ulos pihalle.
Tavattihin lehmän talja,
levitettihin pihalle
senp' on päällä seistäksensä.
Sanoi Ahti Saarelainen:
"Kuulesta, sa Pohjan poika!
Sinunpa pitempi miekka,
sinun kalpa kauheampi
- ehkä tuon on tarvinnetki,
ennenkuin ero tulevi
tahi kaula katkeavi - :
iske päältä, Pohjan poika!"
Iski päältä Pohjan poika.
Iski kerran, iski toisen,
kohta kolmasti rapasi;
eipä oike'in osoita,
lipaise lihoakana,
ota ei orvaskettuana.
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Annapas minäki koitan,
jo se on vuoroni minunki!"
Tuopa Pohjolan isäntä
ei tuosta totella ollut:
yhä iski, ei epäillyt,
tarkoitteli, ei tavannut.
Tulta tuiski tuima rauta,
terä varsin valkeata
käessä lieto Lemminkäisen;
läksi loiste loitommaksi,
vasten kauloa valahti
tuon on pojan pohjolaisen.
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh Pohjolan isäntä!
Niinp' on kaulasi, katalan,
kuni koite ruskeana!"
Tuopa poika pohjolaisen,
itse Pohjolan isäntä,
sinne siirti silmiänsä
pä'in kauloa omoa.
Tuop' on lieto Lemminkäinen
siinä lyöä silpahutti,
iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa.
Löip' on kerran luimahutti:
laski pään on päältä olka,
kallon kaulalta sivalti;
vei kuin naatin naurihista
tahikka tähkän olesta,
evän kaikesta kalasta.
Päähyt pyörähti pihalle,
miehen kallo kartanolle,
kuni nuolen noutaessa
puusta koppelo putosi.
Sata oli seivästä mäellä,
tuhat pystössä pihalla,
saoin päitä seipähissä.
Yks' on seiväs ilman päättä:
tuop' on lieto Lemminkäinen
otti pään pojan pätöisen,
kantoi kallon kartanolta
senki seipähän nenähän.
Siitä Ahti Saarelainen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
tupahan palattuansa
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuo vettä, vihainen piika,
käsiäni pestäkseni
veristä pahan isännän,
häjyn miehen hurmehista!"
Pohjan akka syännyksenti,
syännyksenti, suutuksenti.
Lauloi miestä miekallista,
asehellista urosta,
saa miestä miekallista,
tuhat kalvan kantajata
pään varalle Lemminkäisen,
Kaukomielen kaulan päälle.
Jo aika tosin tulevi,
päivä liitolle lipuvi,
toki käypi tuskemmaksi,
läylemmäksi lankeavi
asuskella Ahti poian,
Lemminkäisen leyhytellä
noissa Pohjolan pioissa,
salajoukon juomingissa.

Kahdeksaskolmatta runo

Jo nyt Ahti Saarelainen,
itse lieto Lemminkäinen,
pistäiksen on piilemähän,
painaikse pakenemahan
pimeästä Pohjolasta,
sangasta Saran talosta.
Läksi tuiskuna tuvasta,
savuna pihalle saapi
pakohon pahoja töitä,
pillojansa piilemähän.
Niin pihalle tultuansa
katseleikse, käänteleikse,
etsi entistä oritta.
Näe ei entistä oroa:
näki paaen pellon päässä,
pajupehkon pientarella.
Mikäs neuvoksi tulevi,
mikä neuvon antajaksi,
ettei pää pahoin menisi,
tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi
näillä Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylästä kuului,
tomu toisista taloista,
välkytys kylän väliltä,
silmän isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkäisen,
tuon on Ahti Saarelaisen,
täytyi toisiksi ruveta,
piti muiksi muutellaita.
Kokkona ylös kohosi,
tahtoi nousta taivahalle:
päivä poltti poskipäitä,
kuuhut kulmia valaisi.
Siinä lieto Lemminkäinen
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyvä Jumala,
mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma,
luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin,
kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni,
tykö valtavanhempani!"
Lenteä lekuttelevi,
katsoi kerran jälkehensä:
keksi harmoan havukan
- sen silmät paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen,
Pohjan entisen isännän.
Sanoi harmoa havukka:
"Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa,
tasapäätä tappeloa?"
Sanoi Ahti Saarelainen,
virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni!
Käännäite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi
pimeähän Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a,
kynälintu kynsin syöä.'"
Jo kohta kotihin joutui
luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannäöllä,
syämellä synkeällä.
Emo vastahan tulevi
kulkiessansa kujoa,
aitoviertä astuessa.
Ennätti emo kysyä:
"Poikueni, nuorempani,
lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin
Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna
noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna,
saat sinä paremman sarkan,
taattosi soasta saaman,
tavoittaman tappelosta."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi!
Itse vaartaisin isännät,
vaartaisin sata urosta,
tuhat miestä tunnustaisin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin,
herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin,
ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla,
vanhemman varustamilla!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin
eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isännät,
voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa,
urohot orihinensa."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in syämin
Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna
eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna
eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan,
naiset vasta nauretahan."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi
eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isännät,
kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista,
tuhat muuta morsianta."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut
Pohjolassa käyessäsi,
vainko liioin syötyäsi,
syötyäsi, juotuasi
olet öisillä sijoilla
nähnyt outoja unia?"
Silloin lieto Lemminkäinen
sai tuossa sanoneheksi:
"Akat noita arvelkohot
öisiä unennäköjä!
Muistan yölliset uneni,
sen paremmin päivälliset.
Oi emoni, vanha vaimo!
Sääli säkkihin evästä,
pane jauhot palttinahan,
suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lähtö,
matka maasta ottaminen,
tästä kullasta ko'ista,
kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä."
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat,
kärestävät keihä'itä:
mun poloisen pään varalle,
vasten kauloa katalan.
Tuli työ, tapahtui seikka
noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen,
itsen Pohjolan isännän.
Nousi Pohjola sotahan,
takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua,
yksinäisen ympärille."
Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin minä sinulle,
jo vainen varoittelinki,
yhä kielteä käkesin
lähtemästä Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa,
eleä emon tuvilla,
oman vanhemman varassa,
kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut,
tapahtunut tappeloa.
"Kunne nyt, poikani poloinen,
kunne, kannettu katala,
lähet pillan piilentähän,
työn pahan pakenentahan,
ettei pää pahoin menisi,
kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En tieä sitä sijoa,
kunne painuisin pakohon
pillojani piilemähän.
Oi emoni, kantajani!
Kunne käsket piilemähän?"
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui, noin nimesi:
"En mä tieä, kunne käsken,
kunne käsken ja kehoitan.
Menet männyksi mäelle,
katajaksi kankahalle,
tuho sielläki tulevi,
kova onni kohtoavi:
use'in mäkinen mänty
pärepuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas
seipähiksi karsitahan.
"Nouset koivuksi norolle
tahikka lehtohon lepäksi,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu
pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikkölehto
hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi mäelle,
puolukaksi kankahalle,
näille maille mansikoiksi,
mustikoiksi muille maille,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet,
tinarinnat riipisivät.
"Mene hauiksi merehen,
siiaksi silajokehen,
tuho sielläki tulisi,
kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen,
veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetäisi,
vanhat saisi verkollansa.
"Menet metsähän sueksi,
korpimaille kontioksi,
tuho sielläki tulisi,
kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen näköinen,
kärestäisi keihä'änsä
surmataksensa sutoset,
metsän karhut kaataksensa."
Silloin lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän ilke'immät,
paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitäisi,
kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elättäjäni,
maammo, maion-antajani!
Kunne käsket piilemähän,
kunne käsket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'essä,
paha päivä parran päällä,
yksi päivä miehen päätä,
tuskin täytehen sitänä."
Silloin äiti Lemminkäisen
itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvänki paikan,
ani armahan nimitän,
missä piillä pillomuksen,
paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen,
tieän paikkoa palasen,
syömätöintä, lyömätöintä,
miekan miehen käymätöintä.
Sie vanno valat ikuiset,
valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmennä kesänä
et sotia käyäksesi
hopeankana halulla
tahi kullan tarpehella!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Vannon mie valat vakaiset,
en kesänä ensimäisnä,
tok' en vielä toisnakana
saa'a suurihin sotihin,
noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa,
syvät reiät ryntähissä
entisistäkin iloista,
mennehistä melskehistä
suurilla sotamä'illä,
miesten tappotanterilla."
Silloin äiti Lemminkäisen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi,
lähe tuonne piilemähän
ylitse meren yheksän,
meri-puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen,
luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili,
sekä piili jotta säilyi
suurina sotakesinä,
vainovuosina kovina;
hyvä oli siellä ollaksensa,
armas aikaellaksensa.
Siellä piile vuosi, toinen,
käy kotihin kolmannella
tutuille ison tuville,
vanhempasi valkamoille!"

Yhdeksäskolmatta runo

Lemminkäinen, lieto poika,
itse kaunis Kaukomieli,
saapi säkkihin evästä,
kesävoita vakkahansa,
vuoeksensa voita syöä,
toiseksi sianlihoa.
Siitä läksi piilemähän,
sekä läksi jotta joutui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo lähenki, jo pakenen
koko kolmeksi kesäksi,
viitiseksi vuotoseksi.
Heitän maat matojen syöä,
lehot ilvesten levätä,
pellot peuran piehtaroia,
ahot hanhien asua.
"Hyvästi, hyvä emoni!
Kun tulevi Pohjan kansa,
Pimentolan pitkä joukko
päätäni kyselemähän,
sanopa samonneheksi,
minun täältä menneheksi
saman kasken kaattuani,
joka jo on leikattuna!"
Vetäisi venon vesille,
laski laivan lainehille
teräksisiltä teloilta,
vaskisilta valkamoilta.
Veti puuhun purjehia,
vaattehia varpapuuhun;
itse istuvi perähän,
laaittihe laskemahan
kokan koivuisen nojahan,
melan vartevan varahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Puhu, tuuli, purjehesen,
ahava, aja alusta!
Anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!"
Tuuli tuuitti venoista,
meren tyrsky työnnytteli
selviä selän vesiä,
ulapoita auke'ita;
tuuitteli kuuta kaksi,
kuun on kohta kolmannenki.
Tuossa istui niemen neiet
rannalla meren sinisen;
katselevat, käänteleivät,
silmät päin sinistä merta.
Kenpä vuotti veljeänsä,
toivoi taattonsa tulevan;
sepä vasta varsin vuotti,
joka vuotti sulhoansa.
Kaukoa näkyvi Kauko,
Kaukon laiva loitompata:
on kuin pieni pilven lonka
veen ja taivahan välillä.
Niemen neiet arvelevat,
saaren impyet sanovat:
"Mipä tuo merellä outo,
kupa kumma lainehilla?
Kun ollet omainen laiva,
saaren pursi purjeniekka,
niin kohin kotia käänny,
vasten saaren valkamoita:
saisimme sanomat kuulla,
viestit mailta vierahilta,
rauhassako rantakansat
vainko vainossa elävät."
Tuuli purjetta punovi,
aalto laivoa ajeli.
Pian lieto Lemminkäinen
luotti purren luotoselle,
laski laivan saaren päähän,
saaren niemyen nenähän.
Sanoi tuonne saatuansa,
tutkaeli tultuansa:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
purtta kuivalle kumota?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
purtta kuivalle kumota:
tääll' on valkamat varavat,
rannat täynnänsä teloja,
jos saisit saoin venehin,
tulisit tuhansin pursin."
Siitä lieto Lemminkäinen
veälti venehen maalle,
purren puisille teloille.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko saarella tiloa,
maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
paeta vähäväkisen
suurista sotajymyistä,
terän miekan melskehistä?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella tiloa,
maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
paeta vähäväkisen:
liiat meill' on linnat täällä,
kalhot kartanot asua,
jos saisi sa'an urosta,
tulisi tuhannen miestä."
Siitä lieto Lemminkäinen
sanan virkki, noin nimesi:
"Onko saarella tiloa,
maata saaren manterella,
pieni kolkka koivikkoa
ja murunen muuta maata
minun kaski kaatakseni,
hyvä huuhta raatakseni?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Ei ole saarella tiloa,
maata saaren manterella
yhtä selkäsi sijoa,
maata karpion aloa
sinun kaski kaataksesi,
hyvä huuhta raataksesi:
saaren maat saroin jaettu,
pellot pirstoin mittaeltu,
aholoista arpa lyöty,
nurmista keräjät käyty."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
kysyi kaunis Kaukomieli:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
minun laulut laulellani,
pitkät virret vieretellä?
Sanat suussani sulavat,
ikenilläni itävät."
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
sinun laulut laulellasi,
hyvät virret vieretellä,
lehot leikki lyöäksesi,
tanner tanhuellaksesi."
Siitä lieto Lemminkäinen
jopa loihe laulamahan.
Lauloi pihlajat pihoille,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksallen omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen:
kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
hopea hohahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle.
Vielä lauloi Lemminkäinen,
vielä lauloi ja saneli,
lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,