Kalevala - 22

suomutihin sortanunna,
kaivanunna kankahasen."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enpä jäälle jättänynnä,
uhkuhun upottanunna:
siinä koirat siirteleisi,
linnut liiat peitteleisi;
enkä suohon sortanunna,
kaivanunna kankahasen:
siinä toukat turmeleisi,
söisi mustat muurahaiset.
"Tuonne saatin saalihini,
ehätin erän vähäni
kultakunnahan kukulle,
vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen,
honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle,
lehvälle leve'immälle
iloksi inehmisille,
kunnioiksi kulkijoille.
"Ikenin panin itähän,
silmin loin on luotehesen.
Enkä aivan latvasehen:
oisin luonut latvasehen,
siinä tuuli turmeleisi,
ahava pahoin panisi;
enkä pannut maavarahan:
oisin pannut maavarahan,
siat siinä siirteleisi,
alakärsät käänteleisi."
Siitä vanha Väinämöinen
laikahtihe laulamahan
illan kuulun kunniaksi,
päivän päätyvän iloksi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Piä nyt, pihti, valkeata,
jotta lauloa näkisin!
Lauloa luku tulevi,
suuni soia tahtelevi."
Siinä lauloi jotta soitti,
pitkin iltoa iloitsi.
Lausui laulunsa lopulla,
itse virkki viimeiseksi:
"Anna toisteki, Jumala,
vastaki, vakainen Luoja,
näin näissä ilottavaksi,
toiste toimiteltavaksi,
näissä häissä pyylypoian,
pitkävillaisen pioissa!
"Anna ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
rastia rakettaviksi,
puita pilkoteltaviksi
urohoisessa väessä,
miehisessä joukkiossa!
"Anna ainaki, Jumala,
toisteki, totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven,
metsän pillin piukovaksi
näillä pienillä pihoilla,
kape'illa kartanoilla!
Päivät soisin soitettavan,
illat tehtävän iloa
näillä mailla, mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa."

Seitsemäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi,
astui koivun konkelolle,
päivä päätyi linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta,
päivän latvasta petäjän.
Ne kohta kotihin saattoi,
pimeähän Pohjolahan.
Kätki kuun kumottamasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vuorehen teräksisehen.
Itse tuossa noin saneli:
"Ellös täältä ilman pääskö,
nousko, kuu, kumottamahan,
pääskö, päivä, paistamahan,
kun en käyne päästämähän,
itse tulle noutamahan
yheksän orihin kanssa,
yhen tamman kantamalla!"
Kun oli kuun kulettanunna
sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
rautaisehen kalliohon,
jopa valkean varasti,
tulen Väinölän tuvilta:
sai tuvat tulettomaksi,
pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
pitkä, pilkkoisen pimeä.
Oli yö Kalevalassa,
noilla Väinölän tuvilla
sekä tuolla taivahassa,
Ukon ilman istuimilla.
Tukela on tuletta olla,
vaiva suuri valkeatta,
ikävä inehmisien,
ikävä itsen Ukonki.
Tuo Ukko, ylijumala,
itse ilman suuri luoja,
alkoi tuota ouostella.
Arvelee, ajattelevi,
mikä kumma kuun e'essä,
mikä terhen päivän tiessä,
kun ei kuu kumotakana
eikä päivä paistakana.
Astui pilven äärtä myöten,
taivahan rajoa myöten
sukassa sinertävässä,
kirjavassa kaplukassa;
kävi kuuta etsimähän,
päiveä tapoamahan:
eipä kuuta löyäkänä,
päiveä tapoakana.
Tulta iski ilman Ukko,
valahutti valkeata
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä;
iski tulta kyntehensä,
järskytti jäsenehensä
ylähällä taivosessa,
tähtitarhojen tasalla.
Saipa tulta iskemällä.
Kätkevi tulikipunan
kultaisehen kukkarohon,
hope'isehen kehä'än.
Antoi neien tuuitella,
ilman immen vaapotella
kuun uuen kuvoamaksi,
uuen auringon aluksi.
Neiti pitkän pilven päällä,
impi ilman partahalla
tuota tulta tuuitteli,
valkeaista vaapotteli
kultaisessa kätkyessä,
hihnoissa hope'isissa.
Hope'iset orret notkui,
kätkyt kultainen kulisi,
pilvet liikkui, taivot naukui,
taivon kannet kallistihe
tulta tuuiteltaessa,
valkeaista vaapottaissa.
Impi tulta tuuitteli,
vaapotteli valkeaista,
tulta sormilla somitti,
käsin vaali valkeaista:
tuli tuhmalta putosi,
valkea varattomalta,
kätösiltä kääntelijän,
sormilta somittelijan.
Taivas reikihin repesi,
ilma kaikki ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna,
suikahti punasoronen,
läpi läikkyi taivosista,
puhki pilvistä pirisi,
läpi taivahan yheksän,
halki kuuen kirjokannen.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Lähtekämme katsomahan,
saakamme opastumahan,
mikä tuo tuli tulonen,
outo valkea valahti
yläisistä taivosista
alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehänen
eli päivän pyöryläinen!"
Läksivät urosta kaksi.
Astuivat, ajattelivat,
miten tuonne tullaksensa
ja kuten osataksensa
tulen siirtymäsijoille,
valkean valantomaille.
Joki joutuvi etehen,
melkeän meren tapainen.
Siinä vanha Väinämöinen
alkoi veisteä venettä,
alla korven kolkutella.
Toinen seppo Ilmarinen
laati kuusesta meloja,
petäjästä järkäleitä.
Sai venonen valmihiksi
hankoinensa, airoinensa;
niin veivät venon vesille.
Soutelevat, joutelevat
ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevät.
Ilmatar, ihana impi,
vanhin luonnon tyttäristä,
tuopa vastahan tulevi
puhutellen, lausutellen:
"Mitä miehiä olette,
kuinka teitä kutsutahan?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Merimiehiä olemme,
minä vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen.
Vaan sano oma sukusi,
kuin sinua kutsutahan!"
Vaimo tuon sanoiksi virkki:
"Minä olen vanhin vaimoksia,
vanhin ilman impilöitä,
ensin emä itselöitä,
joll' on vihki viien vaimon,
muoto kuuen morsiamen.
Minne te menette, miehet,
kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
"Tukehtui tulonen meiltä,
vaipui meiltä valkeainen.
Viikon on tuletta oltu,
pime'issä piileskelty.
Nyt on meillä mielessämme
mennä tulta tietämähän,
jok' on tullut taivahasta,
päältä pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuli on tuima tie'ettävä,
valkeainen vaaittava.
Jo teki tuli tekoset,
valkea vahingot laati!
Tuikahti tulikipuna,
putosi punakeränen
Luojan luomilta tiloilta,
Ukon ilman iskemiltä
läpi taivahan tasaisen,
halki tuon ihalan ilman,
puhki reppänän retuisen,
kautta kuivan kurkihirren
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan.
"Sitte sinne tultuansa
Tuurin uutehen tupahan
panihe pahoille töille,
löihe töille törke'ille:
rikkoi rinnat tyttäriltä,
neitosilta nännit näppi,
turmeli pojalta polvet,
isännältä parran poltti.
"Äiti lastansa imetti
kätkyessä vaivaisessa.
Tuohon tultua tulonen
jo teki pahinta työtä:
poltti lapsen kätkyestä,
poltti paarmahat emolta.
Se lapsi meni Manalle,
toki poika Tuonelahan,
ku oli luotu kuolemahan,
katsottu katoamahan
tuskissa tulen punaisen,
vaike'issa valkeaisen.
"Niin emo enemmän tiesi,
ei emo Manalle mennyt;
se tunsi tulen manata,
valkeaisen vaivutella
läpi pienen neulansilmän,
halki kirvehen hamaran,
puhki kuuman tuuran putken,
pitkin pellon pientaretta."
Vaka vanha Väinämöinen
itse ennätti kysyä:
"Kunne tulet tuosta läksi,
kunne kiiähti kipunat
Tuurin pellon pientarelta?
Metsällenkö vai merelle?"
Vaimo vastaten sanovi,
itse virkki, noin nimesi:
"Tuli tuosta mennessänsä,
valkeainen vierressänsä
ensin poltti paljo maita,
paljo maita, paljo soita;
viimein vierähti vetehen,
aaltoihin Aluen järven:
se oli syttyä tulehen,
säkehinä säihkyellä.
"Kolmasti kesäisnä yönä,
yheksästi syksy-yönä,
kuohui kuusien tasalle,
ärjyi päälle äyrähien
tuon tuiman tulen käsissä,
varin valkean väessä.
"Kuohui kuiville kalansa,
arinoille ahvenensa.
Kalat tuossa katselevat,
ahvenet ajattelevat,
miten olla, kuin eleä:
ahven itki aittojansa,
kalat kartanoisiansa,
kiiski linnoa kivistä.
"Läksi ahven kyrmyniska,
tavoitti tulisoroista:
eipä ahven saanutkana.
Niin meni sinervä siika:
se nieli tulisorosen,
vajotteli valkeaisen.
"Jo vettyi Aluen järvi,
pääsi päältä äyrästensä
sijallensa entiselle
yhtenä kesäisnä yönä.
"Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
siikasaarien sivuja,
lohiluotojen lomia,
tuhannen nenätse niemen,
sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijätä,
katalan kaottajata
näissä tuskissa tulosen,
vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin kuuli kulea kuuja,
nieli tuon sinervän siian.
Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
lohiluotojen lomia,
kalahauin kartanoita,
tuhannen nenitse niemen,
sa'an saaren kainaloitse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan appajata,
katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan,
vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin tuli halea hauki,
nieli tuon kulean kuujan.
Oli aikoa vähäisen:
tuli tuska nielijälle,
vaikea vajottajalle,
pakko paljo syönehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli.
Uipi päivän, uipi toisen
lokkiluotojen lomitse,
kajavan kivikaritse,
tuhannen nenätse niemen,
sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti,
joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'essä,
Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijätä,
katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan,
vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen
nuotan niinisen kutovi,
katajaisen kaikuttavi;
sen painoi pajuvesillä,
raian kuorilla rakenti.
Vaka vanha Väinämöinen
työnti naiset nuottaselle.
Läksi naiset nuottaselle,
sisarekset silpomahan.
Soutelevat, luitelevat
niemi nientä, saari saarta,
lohiluotojen lomatse,
siikasaarien sivutse
ruskeahan ruoikkohon,
kaunihisen kaislikkohon.
Pyritähän, pyyetähän,
ve'etähän, vellotahan
- nurin nuotta potketahan,
väärin veetähän apaja:
ei saa'a sitä kaloa,
kuta kilvoin pyyetähän.
Veljekset vesille läksi,
miehet nuotalle menevät.
Pohetahan, potketahan,
ve'etähän, vennotahan
lahen suita, luo'on päitä,
Kalevan kivikaria:
ei saa'a kaloa tuota,
mitä tarkoin tarvittihin.
Tullut ei halea hauki
vienoilta lahen vesiltä
eikä suurelta selältä:
kalat pienet, verkot harvat.
Jo tuossa kalat valitti,
hauki hauille sanovi,
kysyi siika säynähältä,
lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet,
katosi Kalevan poiat,
liinanuotan nuikuttajat,
lankapaulan laaittajat,
suuren tarpoimen talujat,
pitkän varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Väinämöinen.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot,
kaatunut Kalevan kansa.
Yksi kuoli, kaksi syntyi,
joill' on tarpoimet paremmat,
varret vaaksoa pitemmät,
nuotat kahta kauheammat."

Kahdeksasviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tuosta tuumille tulevi,
ajeleiksen arveloille
nuotan liinaisen kutoa,
satahisen saautella.
Jopa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Onko liinan kylväjätä,
kylväjätä, kyntäjätä,
verkko valmistellakseni,
satasilmä saa'akseni
kalan kurjan tappajaksi,
katalan kaottajaksi?"
Löytähän vähäisen maata,
paikkoa palamatointa
suurimmalla suon selällä,
kahen kantosen lomassa.
Kannon juuri kaivetahan:
sieltä löytyi liinan siemen
Tuonen toukan kätköksestä,
maan maon varustamista.
Olipa tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja
purren puisen polttamilta,
venehen kyettämiltä.
Siihen liina kylvettihin,
kypenihin kynnettihin,
rannallen Aluen järven,
peltohon saviperähän.
Siitä silloin taimi nousi,
pensi pellavas peritöin,
liina liitotoin yleni
yhtenä kesäisnä yönä.
Yöllä liina kylvettihin,
kuutamella kynnettihin,
perattihin, koirittihin,
nyhettihin, riivittihin,
terävästi temmottihin,
rotevasti rohkittihin.
Vietihin likohon liina;
sai pian lionneheksi.
Nopeasti nostettihin,
kiirehesti kuivattihin.
Kohta tuotihin kotihin,
pian luista luistettihin,
loteasti loukuttihin,
lipeästi lipsuttihin.
Hapeasti harjattihin,
hämysillä häpsittihin,
joutui kohta kuontalolle,
välehemmin värttinälle,
yhtenä kesäisnä yönä,
kahen päivyen kesellä.
Sen sisaret kehreävät,
kälykset kävylle lyövät,
veljet verkoksi kutovat,
apet ainoille panevat.
Siinäkö käpynen kääntyi,
palautui painopalko,
kun sai nuotta valmihiksi,
lankapaula laaituksi
yhtenä kesäisnä yönä,
vielä puolessa sitäki!
Saipa nuotta valmihiksi,
lankapaula laaituksi,
perältä satoa syltä,
siulat seitsentä satoa.
Sen kivestivät somasti,
lau'ustivat laatuisasti.
Nuoret nuotalle menevät,
vanhat koissa arvelevat:
tokko tuota saatanehe,
mitä mielin pyyetähän?
Ve'etähän, vennotahan,
pyyetähän, pynnetähän:
ve'etähän pitkin vettä,
pohetahan poiken vettä.
Saa'ahan vähän kaloja:
kiiskiä kirokaloja,
ahvenia ruotaisia,
särkiä sapikkahia;
ei saatu sitä kaloa,
kuta vasten nuotta tehty.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi on seppo Ilmarinen!
Lähtekämme itse tuonne,
kera verkkojen vesille!"
Läksivät urosta kaksi,
veivät verkkonsa vesille.
Yksi siula heitettihin
saarehen selällisehen,
siula toinen heitettihin
niittykannan niemeksehen;
nostin tuonne laaitahan
vanhan Väinön valkamahan.
Pohetahan, potketahan,
ve'etähän, vennätähän.
Saa'ahan kaloja kyllin:
ihveniä, ahvenia,
tuimenia, taimenia,
lahnoja, lohikaloja,
kaikkia ve'en kaloja;
ei saa'a kaloa tuota,
kuta vasten nuotta tehty,
lankapaula laaittuna.
Silloin vanha Väinämöinen
vielä verkkoja lisäsi;
jatkoi siuloja sivulta
viiellä sylisa'alla,
köyttä saalla seitsemällä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekämme syville verkot,
etemmä ehättäkämme,
vetäkämme vettä vielä
toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville,
ennätettihin etemmä;
ve'ettihin vettä vielä
toki toinenkin apajas.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Vellamo, ve'en emäntä,
ve'en eukko ruokorinta!
Tules paian muuttelohon,
vaattehen vajehtelohon!
Sinull' on rytinen paita,
merenvaahtivaippa päällä,
tuulen tyttären tekemä,
Aallottaren antelema:
minä annan liinapaian,
panen aivan aivinaisen;
se on Kuuttaren kutoma,
Päivättären kehreämä.
"Ahto, aaltojen isäntä,
satahauan hallitsija!
Ota virpi viittä syltä,
salko seitsentä tapoa,
jolla selät seuruelet,
meren pohjat meuruelet,
nostat ruotaisen romuen,
kaiotat kalaisen karjan
tämän nuotan nostimille,
satalauan laskimille,
kalaisista kaartehista,
lohisista loukeroista,
suurilta selän navoilta,
synkiltä syväntehiltä,
päivän paistamattomilta,
hiekan hieromattomilta!"
Pikku mies merestä nousi,
uros aalloista yleni;
seisovi meren selällä.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Onko tarve tarpojata,
puun pitkän pitelijätä?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Onpa tarve tarpojata,
puun pitkän pitelijätä."
Mies pieni, uros vähäinen,
hongan rannalta hotaisi,
puun pitkän petäjiköstä,
paaen painoi tarpoimeksi.
Kyselevi, lauselevi:
"Tarvonko väen mukahan,
oike'in olan takoa,
vai tarvon asun mukahan?"
Vanha viisas Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos tarvot asun mukahan,
äijä on siinä tarpomista."
Mies pieni, uros vähäinen,
jo nyt tuossa tarpaisevi,
tarpovi asun mukahan;
kaiotti kaloja paljon
tuon on nuotan nostimille,
satalauan laskimille.
Seppo airoilla asuvi;
vaka vanha Väinämöinen
itse on nuotan nostajana,
lankapaulan lappajana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jo nyt on kalainen karja
tämän nuotan nostimilla,
satalauan laskimilla."
Siitä nuotta nostetahan,
puretahan, puistetahan
venehesen Väinämöisen:
saa'ahan kalainen karhi,
kut' oli vasten nuotta tehty,
lankapaula laaittuna.
Vaka vanha Väinämöinen
viiletti venehen maalle
sivuhun sinisen sillan,
päähän portahan punaisen.
Siivosi kalaisen karhin,
purki ruotaisen romuen:
sai sieltä halean hauin,
kut' oli viikon pyyettynä.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuossa arvelevi:
"Ruohinko käsin ruveta
ilman rautarukkasitta,
kivisittä kintahitta,
vaskisitta vanttuhitta?"
Senpä kuuli Päivän poika.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minä hauin halkoaisin,
tohtisin käsiksi käyä,
kun oisi isoni puukko,
veitsi valtavanhempani."
Vieri veitsi taivosesta,
puukko pilvistä putosi,
pää kulta, terä hopea,
vieri vyölle Päivän poian.
Niin pätevä Päivän poika
tuon veitsen käsin tavoitti;
sillä hauin halkaisevi,
suu levän levittelevi.
Vatsassa halean hauin
löytähän kulea kuuja;
vatsassa kulean kuujan,
siell' oli sileä siika.
Halkaisi sileän siian:
sai sieltä sinikeräsen
siian suolen soukerosta,
kolmannesta koukerosta.
Kehitti sinikeräsen:
sisältä sinikeräsen
putosi punakeränen.
Purki tuon punakeräsen:
keskeltä punakeräsen
tapasi tulisorosen,
jok' oli tullut taivosesta,
puhki pilvien pu'onnut,
päältä taivosen kaheksan,
ilmalta yheksänneltä.
Väinämöisen arvellessa,
millä tuota vietänehe
tupihin tulettomihin,
pime'ihin pirttilöihin,
jopa tuikahti tulonen,
pääsi käestä Päivän poian.
Poltti parran Väinämöisen;
sepolta sitäi pahemmin
tuli poltti poskipäitä,
käsiänsä kärventeli.
Meni siinä mennessänsä
aalloitse Aluen järven.
Karkasi katajikolle,
niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon:
poltti kuusikon komean.
Vieri vieläkin etemmä,
poltti puolen Pohjan maata,
sakaran Savon rajoa,
kahen puolen Karjalata.
Vaka vanha Väinämöinen
itse läksi astumahan,
ylös korpehen kohosi
tuon tuiman tulen jälille.
Tapasi tulosen tuolta
kahen kannon juuren alta,
leppäpökkelön sisästä,
lahokannon kainalosta.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tulonen, Jumalan luoma,
luoma Luojan, valkeainen!
Syyttäpä menit syville,
asiatta aivan kauas!
Teet paremmin, kun paloat
kivisehen kiukahasen,
kytkeihet kypenihisi,
himmennäihet hiilihisi,
päivällä pi'eltäväksi
kotapuissa koivuisissa,
yöllä piileteltäväksi
kehän kultaisen kuvussa."
Tempasi tulikipunan
palavoihin pakkuloihin,
koivun kääpihin kovihin,
vaskisehen kattilahan.
Kantoi tulta kattilassa,
koivun kuorella kuletti
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen:
sai tuvat tulelliseksi,
pirtit valkealliseksi.
Itse seppo Ilmarinen
syrjin syöstihe merehen,
veäikse vesikivelle,
rantapaaelle paneikse
tuskissa tulen palavan,
vaike'issa valkeaisen.
Siinä tulta tummenteli,
valkeaista varventeli.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tulonen, Jumalan luoma,
panu, poika Aurinkoisen!
Mikä sun pani pahaksi,
jotta poltit poskiani,
kuumotit kupehiani,
ääriäni ärjöttelit?
"Millä nyt tulta tummentelen,
valkeaista varventelen,
teen tulen tehottomaksi,
valkean varattomaksi,
ettei viikkoa vihoisi,
kovin kauan karvastaisi?
"Tule, tytti, Turjan maalta,
neiti, laskeite Lapista
hyyssä sukka, jäässä kenkä,
hallassa hamehen helmat,
hyinen kattila käessä,
jäinen kauha kattilassa!
Viskoa vilua vettä,
riittehistä ripsuttele
paikoille palanehille,
tulen tuhmille vihoille!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
tule, poika, Pohjolasta,
lapsi, täyestä Lapista,
mies pitkä, Pimentolasta,
korpikuusien kokoinen,
suopetäjän suuruhinen,
hyiset kintahat käessä,
hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki päälaella,
hyinen vyöhyt vyölle vyötty!
"Tuo'os hyytä Pohjolasta,
jäätä kylmästä kylästä!
Paljo on hyytä Pohjolassa,
jäätä kylmässä kylässä:
hyyss' on virrat, jäässä järvet,
ilmat kaikki iljenessä;
hyiset hyppivät jänikset,
jäiset karhut karkelevat
keskellä lumimäkeä,
lumivaaran liepehellä;
hyiset joutsenet joluvat,
jäiset sorsat soutelevat
keskellä lumijokea,
jäisen kosken korvaksella.
"Hyytä kelkalla vetäös,
jäätä reellä reutoellos
tuiman tunturin laelta,
vaaran vankan liepeheltä!
Sillä hyyllä hyy'yttele,
jäävilulla jäähyttele
tulen viemiä vikoja,
panun tuiki paahtamia!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija,
iätä iästä pilvi,
jänkä lännestä lähetä,
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten loukahuta!
Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
sa'a voietta hyveä
paikoille palanehille,
vian tuiki tullehille!"
Sillä seppo Ilmarinen
tuota tulta tummenteli,
valkeata vaimenteli.
Sai seppo paranneheksi,
entisellehen ehoksi
tuimista tulen vioista.

Yhdeksäsviidettä runo

Ain' on päivä paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
noilla Väinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä imehnoisille,
kun ei konsa päivyt paista
eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitävät,
ikäpuolet arvelevat,
kuinka kuutta lietänehe,
päivättä elettänehe
noilla raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
Neiet neuvoa pitävät,
orpanat osaelevat.
Päätyvät sepon pajahan.
Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinän alta,
takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon keheä!
Pah' on kuun kumottamatta,
outo päivän paistamatta."
Nousi seppo seinän alta,
takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi,
hopeasta päivän laati.
Tuli vanha Väinämöinen,
ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on seppo veikkoseni!
Mitä paukutat pajassa,
ajan kaiken kalkuttelet?"
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan,
hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle,
päälle kuuen kirjokannen."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna,
paista päivänä hopea."
Seppo kuuhuen kuvasi,
takoi päivän valmihiksi.
Noita nosteli halulla,
kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen,
päivän pitkän männyn päähän.
Hiki vieri viejän päästä,
kaste kantajan otsasta
työssä tuiki työlähässä,
nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi,
auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle,
päivyen petäjän päähän:
eipä kuu kumotakana
eikä päivyt paistakana.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan käyä,
miehen merkkiä kysyä,
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi."
Itse vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
leikkasi lepästä lastut,
laittoi lastut laaullensa,
kävi arvat kääntämähän,
sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa,
vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki,
juttele, Jumalan arpa:
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikänä
nähä noita taivahalla?
"Sano, arpa, syytä myöten,
elä miehen mieltä myöten,
tuo tänne toet sanomat,
varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi,
niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen,
merkki miesten poltetahan."
Toi arpa toet sanomat,
merkki miesten vastoavi:
sanoi päivän saaneheksi,
kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän.
Vaka vanha Väinämöinen
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lähen Pohjolahan,
Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan,
päivä kullan paistamahan."
Jopa läksi jotta joutui
pimeähän Pohjolahan.
Astui päivän, astui toisen:
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti
tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettä tänne
joen poikki päästäkseni!"
Kun ei huuto kuulununna
eikä tuotuna venettä,
keräsi kekosen puita,
kuivan kuusen lehväsiä;
teki tulen rantaselle,
saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle,
savu ilmahan sakeni.
Louhi, Pohjolan emäntä,
itse päätyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi,
tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi,
suuri nuottavalke'iksi."
Itse poika pohjolaisen
pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan,
tarkasti tähyämähän:
"On tuolla joen takana
mies kempi kävelemässä."
Siinä vanha Väinämöinen
jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venettä, Pohjan poika,
Väinämöiselle venettä!"
Niin sanovi Pohjan poika,
itse lausui, vastaeli:
"Ei täältä venehet joua.
Tule sormin soutimina,
kämmenin käsimeloina
poikki Pohjolan joesta!"
Siinä vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekänä,
ku on tieltä myösteleikse."
Meni haukina merehen,
siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki,
välehen välin samosi.
Astui jalan, astui toisen,
Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat,
paha parvi pauhoavi:
"Käypä Pohjolan pihalle!"
Meni Pohjolan pihalle.
Pohjan poikaset sanovat,
paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!"
Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan,
laski kääkähän kätensä,
siitä tunkihe tupahan,
ajoihe katoksen alle.
Siellä miehet mettä juovat,
simoa sirettelevät,
miehet kaikki miekka vyöllä,
urohot sota-aseissa
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Nuo kysyivät tullehelta,
sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen,
tuuma uinehen urohon?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat,