Kalevala - 12

tutkaeli tullehelta:
'Mistä vieras veen takoa?'
Minä vainen vastaelin:
'Etkö tunne siskoasi,
entistä emosi lasta?
Me yhen emosen lapset,
yhen linnun liekuttamat,
yhen hanhen hautelemat,
yhen pyyn pesästä saamat!'
Tuosta veikko itkemähän,
silmät vettä vieremähän...
"Virkkoi veikko naisellensa,
kuiskaeli kullallensa:
'Hanki syöä siskolleni!'
Veikon nainen naljasilmä
kantoi kaalia koasta,
jost' oli rakki rasvan syönyt,
koira suolan koitellunna,
Musti murkinan pitännä.
"Virkkoi veikko naisellensa,
kuiskaeli kullallensa:
'Tuo olutta vierahalle!'
Veikon nainen naljasilmä
toip' on vettä vierahalle,
ei sitänä siivon vettä:
sisaresten silmivettä,
kälysten käenpesintä.
"Vierin jälle veikon luota,
siirryin synnyntäsijalta.
Jou'uin, kurja, kulkemahan,
sain, kurja, samoamahan,
raukka, rannat kiertämähän,
vaivainen, vaeltamahan
aina ouoillen oville,
veräjille vierahille,
lapset raukan rannikolle,
vaivaiset kylän varahan...
"Moni nyt minulla onpi,
usea olettelevi
virkkaja vihaisen äänen,
äänen tuiman tuikuttaja;
ei ole minulla monta
sanan armon antajata,
suin sulin puhelijata,
kiukahalle käskijätä
satehesta saatuani,
kylmästä kyhättyäni
hallassa hamehen helmat,
turkin helmat tuppurissa.
"Enpä ennen nuorempana,
en mä uskonut olisi,
jos oisi sata sanonut,
tuhat kieltä kertaellut
näille juonin joutuvani,
näille päivin pääseväni,
jotk' on päivät päälle pääsnyt,
juonet joutunna kätehen."

Neljäskolmatta runo

Jo nyt on neiti neuvottuna,
morsian opastettuna.
Vielä virkin veijolleni,
sulholleni suin puhelen:
"Sulho, viljon veikkoseni,
vielä veikkoa parempi,
emon lasta armahampi,
ison lasta lauhkeampi!
Kuulesta, ma kuin sanelen,
kuin sanelen, kuin puhelen
tästä liinalinnustasi,
saamaisestasi kanasta!
"Kiitä, sulho, onneasi
hyvän saaman saamastasi!
Kun kiität, hyvinki kiitä!
Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi,
hyvän antoi armollinen.
Lue kiitokset isolle,
emoselle viel' enemmin,
ku tuuti tytön mokoman,
niin mokoman morsiamen!
"Puhas on neiti puolellasi,
neiti kirkas kihloissasi,
valkeainen vallassasi,
soreainen suojassasi,
tytär riski rinnallasi,
vereväinen vieressäsi,
tytär riski, riihenpuija,
hempulainen heinänlyöjä,
pulski poukkujen pesijä,
varski vaatevalkaisija,
kensti rihman kehreäjä,
karski kankahan kutoja.
"Niin sen piukki pirran ääni,
kuin käki mäellä kukkui;
niin sen suihki sukkulainen,
kuin on portimo pinossa;
niin sen käämi käännähteli,
kuin käpy oravan suussa.
Ei kylä sike'in maannut,
linnakunta uinaellut
neien pirran pirkeheltä,
sukkulan surinehelta.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Tao viikate terävä,
vaali vartehen hyvähän,
veistele veräjän suussa,
kannon päässä kalkuttele!
Kun tulevi päiväpaiste,
viepä neiti nurmen päälle:
näet, kuin heinä herskähtävi,
kova heinä korskahtavi,
vihviläinen viuskahtavi,
suolaheinä suiskahtavi,
mätäs myötähän menevi,
vesan kanta katkeavi.
"Kun tulevi toinen päivä,
hanki suora sukkulainen,
pirran-päällinen pätevä,
käärinlauta laaullinen,
vuoli suksekset soreat,
hanki kaikki kangasneuvot!
Laita neiti kangaspuille,
pirran-päällinen piohon:
äsken pirta piukkoavi,
kangaspuut kamahtelevi,
kuuluvi kylähän kalske,
pirran pirske loitommalle.
Akat tuosta arvelevat,
kysyvät kyläiset naiset:
'Kuka kangasta kutovi?'
Sinun vastata sopivi:
'Oma kultani kutovi,
herttaiseni helskyttävi.
Laskiko lapoja kangas,
päästi pirta piitämiä?'
'Ei laske lapoja kangas,
päästä ei pirta piitämiä:
on kuin Kuuttaren kutoma,
Päivättären kehreämä,
Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä.'
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Kun nyt lähet kulkemahan,
saat tästä ajelemahan
kera nuoren neitosesi,
kanssa kaunihin kanasi,
ellös vainen varpuistasi,
tätä liinalinnuistasi,
ellös vieruhun ve'elkö,
aian kolkkihin ajelko,
kaa'atelko kannon päähän,
kivilöihin kiskotelko!
Ei ennen ison ko'issa,
emon kaunon kartanoilla
neittä vieruihin ve'elty,
aian kolkkihin ajeltu,
kaa'ateltu kannon päähän,
kivilöihin kiskoteltu.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Ellös viekö neioistasi,
kuletelko kullaistasi
nurkkihin nuhajamahan,
soppihin sohajamahan!
Ei neiti ison kotona,
emon entisen tuvilla
eip' on nurkissa nuhannut,
ei sohannut soppiloissa:
aina istui ikkunoissa,
keikkui keskilattioilla,
illat taattonsa ilona,
aamut äitin armahana.
"Ellös vainen, sulho rukka,
ellös sie tätä kanaista
viekö vehkahuhmarelle,
panko parkin survontahan,
olkileivän leivontahan,
petäjäisen pieksäntähän!
Ei neittä ison kotona,
emon kaunon kartanossa
viety vehkahuhmarelle,
pantu parkin survontahan,
olkileivän leivontahan,
petäjäisen pieksäntähän.
"Vieös sä tätä kanoa,
vieös viljamättähälle,
ru'ispurnun purkajaksi,
ohrapurnun ottajaksi,
leivän paksun paistajaksi,
oluen osoajaksi,
vehnäleivän leipojaksi,
taikinan taputtajaksi!
"Sulho, viljon veljyeni!
Ellös sie tätä kanoa,
ellös meiän hanhoistamme
ikävillä itketelkö!
Tulisiko tuhma tunti,
saisi neiollen ikävä,
pistä puuru puikkoloihin
tahi valkko valjahisin,
tuo neittä ison kotihin,
emon tuttavan tuville!
"Ellös sie tätä kanaista,
ellös liinalinnuistamme
oletelko orjanasi,
palkanpiikana pi'elkö,
elä kiellä kellarista
eläkä aitasta epeä!
Ei neittä ison kotona,
emon kaunon kartanossa
oleteltu orjan arvon,
palkanpiikana pi'elty,
ei kielletty kellarista
eikä aitasta evätty:
aina viilti vehnäsiä,
katseli kananmunia
maitotiinun tienohilla,
olutpuolikon povella,
aamut aittoja avellen,
illat luhtia lukiten.
"Sulhokainen, nuorukainen,
miehen kanta kaunokainen!
Kun neittä hyvin pitelet,
niin hyväksi tunnetahan:
kun tulet apen kotihin,
luoksi ainoan anopin,
itseäsi syötetähän,
syötetähän, juotetahan,
hevosesi riisutahan,
tallihin talutetahan,
syötetähän, juotetahan,
kauravakka kannetahan.
"Ellös vainen neioistamme,
tätä liinalinnuistamme
sanoko su'uttomaksi,
laatiko lajittomaksi!
Onpa tällä neiollamme
suku suuri, laji laaja:
kappa ois kylveä papuja,
jyvä kullenki tulisi,
kappa panna pellavaista,
kuitu kullenki tulisi.
"Ellös vainen, sulho rukka,
neioista pahoin pi'elkö,
opastelko orjan ruoskin,
nahkaruoskin nau'utelko,
vitsoin viisin vingutelko,
vajan päässä vangutelko!
Eipä neittä ennenkänä,
ei ennen ison kotona
opasteltu orjan ruoskin,
nahkaruoskin nau'uteltu,
vitsoin viisin vinguteltu,
vajan päässä vanguteltu.
"Seiso seinänä e'essä,
pysy pihtipuolisena:
elä anna anopin lyöä
eläkä apen torua,
elä vierahan vihata,
talon toisen soimaella!
Pere käski pieksämähän,
muu väki mukittamahan:
ethän raahi raukaistasi
etkä henno hertaistasi,
vuosin kolmin kuultuasi,
ainoisin aneltuasi!
"Neuvo, sulho, neitoasi,
opeta omenoasi,
neuvo neittä vuotehella,
opeta oven takana,
vuosikausi kummassaki,
yksi vuosi suusanalla,
toinen silmän iskennällä,
kolmas on jalan polulla!
"Kun ei sitte siitä huoli
eikä tuostana totelle,
ota ruoko ruo'ostosta,
karvakorte kankahalta!
Sillä neuvo neitoasi,
neuvo neittä neljäs vuosi,
korahuta korttehella,
saran syrjällä syseä;
viel' elä siimalla sivalla,
neittä raipalla rapoa!
"Vaan jos sitte siit' ei huoli,
viel' ei tuostana totelle,
veä vitsa viiakosta,
koivu korpinotkelmosta
- tuopa turkin helman alla,
talon toisen tietämättä - :
sitä näytä neiollesi,
hepäise, elä sivalla!
"Kun ei vielä siitä huoli,
ota tuostana totella,
neuvo neittä vitsasella,
koivun oksalla opasta!
Neuvo nelisnurkkaisessa,
sano sammalhuonehessa,
elä nurmella nukita,
pieksä pellon pientarella:
kuuluisi kumu kylähän,
tora toisehen talohon,
naisen itku naapurihin,
metsähän iso meteli.
"Aina hauo hartioita,
pehmitä perälihoja,
elä silmiä sivele
eläkä korvia koseta:
kuppi kulmalle tulisi,
sinimarja silmän päälle.
Tuostapa kyty kysyisi,
tuosta appi arveleisi,
kylän kyntäjät näkisi,
nauraisi kyläiset naiset:
'Onko tuo soassa ollut,
talununna tappelossa,
vai onko suen repimä,
metsän karhun kaapaisema,
vai susiko sulhasena,
karhu kanssakumppalina?'"
Olipa ukko uunin päällä,
mieronkierto kiukahalla.
Lausui ukko uunin päältä,
mieronkierto kiukahalta:
"Ellös vainen, sulho rukka,
nouatelko naisen mieltä,
naisen mieltä, kiurun kieltä,
kuin minä, poloinen poika!
Lihat ostin, leivät ostin,
voit ostin, oluet ostin,
kalat ostin kaikenlaiset,
särpimet monensukuiset,
oluet omilta mailta,
vehnät mailta vierahilta.
"En sillä hyveä saanut
enkä siistiä tavannut.
Nainen kun tuli tupahan,
tuli kuin tukan repijä,
muotoansa mullistellen,
silmiänsä väännitellen;
aina äyhki ähmissänsä,
vihoissansa virkkaeli,
kutsui kuppeloperäksi,
haukkui halkohakkuriksi.
"Jopa muistin uuen mutkan,
toki toisen tien osasin:
kun kolotin koivun oksan,
jo likisti linnuksensa;
kun karsin katajan latvan,
jo kumarsi kullaksensa;
kun vielä panin pajuilla,
jo kapusi kaulahani."
Neito parka huokaiseikse,
huokaiseikse, henkäiseikse,
itse itkulle hyräytyi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lässäp' on nyt muien lähtö,
liki saanut muien liitto,
minun lähtöni lähemmä,
minun liittoni likemmä,
vaikk' on läyli lähteäki,
erota tukala tunti
tästä kuulusta kylästä,
kaunihista kartanosta,
jossa kasvoin kaunihisti,
ylenin ylen ehosti
kaiken kasvantoikäni,
lapsipuolen polveani.
"Enkä tuota ennen luullut
enkä uskonut ikänä,
en mä luullut luopuvani,
uskonut eroavani
tämän linnan liepeheltä,
tämän harjun hartiolta.
Jo nyt luulen, jotta luovun,
jopa uskon ja eroan:
ero- on tuopit tyhjettynä,
ero- juotuna oluet,
kohta korjat käännettynä
päin ulos, perin tupahan,
lappe'in ison latohon,
kalten karjahuonehesen.
"Millä nyt erotessani,
lähtiessäni, katala,
millä maksan maammon maion
sekä taattoni hyvyyen,
millä veikon armauen,
mielisiivot siskoseni?
"Kiitän mä, iso, sinua
entisistäni eloista,
murkinoista muinaisista,
parahimmista paloista.
"Kiitän mä, emo, sinua
nuorna tuuiteltuasi,
pienoisna pi'eltyäsi,
rinnoin ruokkieltuasi.
"Vielä kiitän veikkoseni,
veikkoseni, siskoseni,
kostelen koko perehen,
kaikki kasvinkumppalini,
joien joukossa elelin,
kasvoin kanssa kasvinaian.
"Ellös nyt, hyvä isoni,
ellös, ehtoinen emoni,
tahi muu sukuni suuri,
heimokuntani heleä,
tuosta huolelle ruvetko,
saako suurelle surulle,
jos menenki muille maille,
kulkenen johonkuhunki!
Paistanevi Luojan päivä,
kuu Luojan kumottanevi,
tähet taivon välkynevi,
otavat ojentunevi
ilmassa etempänäki,
maailmassa muuallaki,
ei yksin ison pihoilla,
näillä kasvinkartanoilla.
"Lähen nyt tästä kuin lähenki,
tästä kullasta ko'ista,
ison saamasta salista,
äitin kestikellarista.
Heitän suoni, heitän maani,
heitän heinikkopihani,
heitän valkeat veteni,
heitän hiekkarantaseni
kylpeä kylän akoille,
pasikoia paimenille.
"Heitän suot sorehtijoille,
maat heitän maleksijoille,
lepiköt lepeäjille,
kanervikot kaahlajille,
aitavieret astujille,
kujavarret kulkijoille,
pihat pitkin juoksijoille,
seinävieret seisojille,
siltalauat siivojille,
lattiat lakasijoille.
Pellot heitän peuran juosta,
salot ilveksen samota,
ahot hanhien asua,
lehot lintujen levätä.
"Lähen tästä kuin lähenki
toisen lähtijän keralla
sykysyisen yön sylihin,
kevä'isen kierän päälle,
jottei jälki jäällä tunnu,
jalan isku iljangolla,
hangella hamosen toimi,
helman hiepsintä lumella.
"Sitte toiste tultuani,
kotihini käytyäni
eipä äiti ääntä kuulle,
iso ei itkua tajunne,
jos ma kulmilla kujerran,
päälaella laulattelen:
jo on nousnut nuori nurmi,
kasvanut katajapehko
iholle imettäjäni,
kasvopäille kantajani.
"Minun toiste tullessani
näille pitkille pihoille
muut ei tuntene minua
kuin ne kaksi kappaletta:
alimainen aian vitsa,
perimäinen pellon seiväs,
nuo on piennä pistämäni,
neitona vitsastamani.
"Emoni mahova lehmä,
minun nuorna juottamani,
vasikkana vaalimani,
ammoa rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuo minua tuntenevi
kotoiseksi tyttäreksi.
"Isoni ikioronen,
minun piennä syöttämäni,
neitona apattamani,
hirnua rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuntenevi tuo minua
kotoiseksi tyttäreksi.
"Veikkoni ikuinen koira,
minun lasna syöttämäni,
neitona opastamani,
haukkua rikottelevi
pitkillä piharikoilla,
talvisilla tanterilla:
tuo minua tuntenevi
kotoiseksi tyttäreksi.
"Muut ne ei minua tunne
kotihini tultuani,
vaikk' on vanhat valkamani,
entiset elosijani,
sijoillansa siikasalmet,
asemillansa apajat...
"Jää nyt, pirtti, terveheksi,
pirtti lautakattoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jää nyt, sintsi, terveheksi,
sintsi lautasiltoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jääpä, piha, terveheksi,
piha pihlajaisinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
"Jätän kaikki terveheksi:
maat ja metsät marjoinensa,
kujavieret kukkinensa,
kankahat kanervinensa,
järvet saoin saarinensa,
syvät salmet siikoinensa,
hyvät kummut kuusinensa,
korpinotkot koivuinensa."
Silloin seppo Ilmarinen
koppoi neien korjahansa,
iski virkkua vitsalla,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi, järven rannat,
järven rannat, pellon penkat,
kaikki mäntyset mäellä,
puut pitkät petäjikössä,
tuomikko tuvan takana,
katajikko kaivotiellä,
kaikki maassa marjan varret,
marjan varret, heinän korret,
pajupehkot, kuusen juuret,
lepän lehvät, koivun kuoret!"
Siinä seppo Ilmarinen
läksi Pohjolan pihoilta.
Jäivät lapset laulamahan;
lapset lauloi jotta lausui:
"Lenti tänne musta lintu,
läpi korven koikutteli,
suostutteli meiltä sorsan,
maanitteli meiltä marjan,
otti tuo omenan meiltä,
vietteli ve'en kalasen,
petti pienillä rahoilla,
hope'illa houkutteli.
Ken nyt vie ve'elle meitä,
ken joelle juohattavi?
Saapi saavit seistäksensä,
kolataksensa korennot,
olla sillat siivomatta,
lattiat lakaisematta,
pinttyä pikarin laiat,
tuopin korvat tummentua."
Itse seppo Ilmarinen
nuoren neitonsa keralla
ajoa kahuttelevi
noita Pohjan rannikoita,
simasalmien sivutse,
hietaharjun hartioitse.
Somer soitti, hiekka helkki,
reki vieri, tie vilisi,
rahe rautainen ramasi,
jalas koivuinen kolasi,
kapla patvinen pasasi,
vemmel tuominen tutasi,
vinkui vitsaiset saverkot,
vapoi vaskirenkahaiset
juostessa hyvän hevosen,
hyvän laukin laukatessa.
Ajoi päivän, tuosta toisen,
ajoi kohta kolmannenki,
käsi ohjassa orosen,
toinen neien kainalossa,
jalka laialla rekosen,
jalka toinen viltin alla.
Virkku juoksi, matka joutui,
päivä vieri, tie lyheni.
Päivänäpä kolmantena
aletessa aurinkoisen
jo sepon koti näkyvi,
tuvat Ilman tuulottavi.
Noki nousi nuoraisena,
savu paksuna pakeni,
tuprusi savu tuvasta,
ylös pilvihin kohosi.

Viideskolmatta runo

Jopa viikon vuoteltihin,
vuoteltihin, katseltihin
neion nuotehet tulevan
seppo Ilmarin kotihin:
silmät vanhoilta valuvi
ikkunoissa istuessa,
polvet nuorilta nojuvi
veräjillä vuottaessa,
lasten jalkoja paleli
seinuksilla seisoessa,
kului kengät kesk'-iältä
rantasilla raittaessa.
Niin huomenna muutamana,
päivänä moniahana
kumu kuuluvi salolta,
reen kapina kankahalta.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, kaunis vaimo,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Se on poikani rekonen!
Jo tulevi Pohjolasta
nuoren neitonsa keralla!
"Lähes nyt kohti näitä maita,
kohin näitä kartanoita,
ison saamille tuville,
vanhemman varustamille!"
Se on seppo Ilmarinen
jo kohta kotihin saapi,
ison saamille pihoille,
vanhemman varustamille.
Pyyhyet vihertelevät
vesaisilla vempelillä,
käkyet kukahtelevat
korjan kirjavan kokalla,
oravat samoelevat
päällä aisan vaahterisen.
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kylä vuotti uutta kuuta,
nuoret päivän nousentoa,
lapset maata mansikkaista,
vesi tervaista venettä;
mie en kuuta puolinkana,
päiveä mokominkana:
minä vuotin veijoani,
veijoani, minjoani.
Katsoin aamun, katsoin illan,
en tiennyt, mihin katosi,
tokko pientä kasvatteli
vaiko laihoa lihoitti,
kun ei tullut kuitenkana,
vaikka varsinki lupasi
tulla jälen tuntuessa,
saa'a jälen jäähtymättä.
"Aina katsoin aamusilla,
päivät päässäni pitelin,
kun ei vieri veijon saani,
ei kolaja veijon korja,
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Oisko olkinen oronen,
reki kaksikaplahinen,
senki saaniksi sanoisin,
korjaksi korotteleisin,
jos se veijoni vetäisi,
toisi kaunoni kotihin.
"Niinpä toivoin tuon ikäni,
katsoin kaiken päiväkauen;
pääni katsoin kallellehen,
sykeröni syrjällehen,
silmät suorat suikulaksi:
toivoin veijoni tulevan
näille pienille pihoille,
kape'ille kartanoille.
Jo tuo viimeinki tulevi,
toki kerran kerkiävi,
vierellä verevä
muoto, punaposki puolellansa!
"Sulho, viljon veljyeni!
Lasketapa laukkiotsa,
vietätä hyvä hevonen
entisille heinillensä,
taanoisille kauroillensa!
Laai meille terveyttä,
laai meille, laai muille,
laai kaikelle kylälle!
"Tehtyäsi tervehyiset
sanele tarinojasi:
matkasitko mainehitta,
kävit tiesi tervehenä,
kun läksit anopin luoksi,
apen ainoan kotihin?
Saitko neien, voitit vallan,
sorritko sotiveräjän,
levititkö neien linnan,
pirotitko pystyn seinän,
astuitko anopin sillan,
istuitko isännän lautsan?
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
kävipä tiensä tervehenä,
matkansa imantehena;
toip' on hanhen, voitti vallan,
sortipa sotiveräjän,
langettipa lautalinnan,
levitteli lehmusseinän
käyessä anopin luona,
apen ainoan ko'issa.
Onp' on sotka suojassansa,
kana kainaloisessansa,
puhas neiti puolellansa,
valkeainen valloissansa.
"Kenpä toi tämän valehen,
ken pani pahan sanoman,
sulhon tyhjin tulleheksi,
oron jouten juosneheksi?
Eipä sulho tyhjin tullut,
ei oronen jouten juosnut:
on mitä oron veteä,
liinaharjan liikutella!
Hiessäpä hyvä hevonen,
vaahessa valittu varsa
tuvun tänne tuotuansa,
verevän ve'ettyänsä.
"Nouse nyt korjasta, korea,
hyvä lahja, laitiosta!
Nouse ilman nostamatta,
ylene ylentämättä,
jos on nuori nostajasi,
ylpeä ylentäjäsi!
"Korjasta kohottuasi,
reen perästä päästyäsi
astu tietä temminkäistä,
maata maksankarvallista,
sikojen silittämäistä,
porsahien polkemaista,
lampahan latsottamaista,
hevon harjan hieromaista!
"Astu hanhen askelilla,
taputa tavin jaloilla
näitä pestyjä
pihoja, tasaisia tanteria,
apen saamia pihoja,
anopin asettamia,
veljen veistopenkeriä,
sisaren siniketoja!
Pole jalka portahalle,
siirrä sintsin siltaselle,
astu sintsiä simaista;
siitä siirräite sisähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
silta soitti sorsanluinen
sillallista seisojaista,
laki kultainen kumisi
laen alla astujaista,
ikkunat iloittelihe
ikkunaisten istujaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kääkäset käkertelihe
sormuskättä sulkijaista,
kynnykset kykertelihe
hienohelman hempujaista,
ovet aina aukieli
ovellista aukojaista.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
perin pirtti pyörähteli
pirtillistä pyyhkijäistä,
sintsinen sijoittelihe
sintsillistä siivojaista,
vajaset vasertelihe
vajallista vastakättä.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
piha piilten kääntelihe
lastun pitkän poimijaista,
aittaset alentelihe
aitallista astujaista,
orret notkui, parret painui
nuoren vaimon vaattehia.
"Jo täällä tämänki talven,
jopa mennehen kesosen
kujaset kukertelihe
kujallista kulkijaista,
lääväset lähentelihe
läävällistä läänijäistä,
tanhuaiset taantelihe
tanhuallista tavia.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
aioin ammoi aikalehmä
aamuvihkon antajaista,
hevoisvarsa hirnakoitsi
heinävihkon heittäjäistä,
kaikerti kevätkaritsa
palasen parantajaista.
"Jo täällä tämänki päivän,
jopa päivän eilisenki
vanhat istui ikkunoissa,
lapset raittoi rantasilla,
naiset seisoi seinuksilla,
pojat porstuan ovilla
nuoren vaimon varronnassa,
morsiamen vuotannassa.
"Terve nyt, piha täysinesi,
ulkoinen urohinesi,
terve, vaja täysinesi,
vaja vierahaisinesi,
terve, sintsi täysinesi,
tuohikatto kansoinesi,
terve, pirtti täysinesi,
satalauta lapsinesi,
terve, kuu, terve, kuningas,
terve nuori nuoekansa!
Ei ole tässä ennen ollut,
eipä ennen eikä eilen
tämän joukon juoleutta,
tämän kansan kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni!
Pura pois punaiset paikat,
sivalluta silkkiverhot!
Näytä tuota näätäistäsi,
viisin vuosin käytyäsi,
kaheksin katseltuasi!
"Tokko toit, kenen käkesit?
Käkesit käkösen tuoa,
maalta valkean valita,
vesiltä verevän saa'a.
"Jo tuon näen kyselemättä,
arvoan anelematta:
toit käkösen tullessasi,
sinisotkan suojassasi,
vihannimman virven latvan
vihannasta virviköstä,
tuorehimman tuomen lehvän
tuorehesta tuomikosta."
Olipa lapsi lattialla.
Lausui lapsi lattialta:
"Voi veikko, mitä vetelet!
Tervaskannon kauneutta,
tervapuolikon pituutta,
kerinkannan korkeutta!
"Kutti, kutti, sulho rukka!
Tuota toivotit ikäsi,
sanoit saavasi sataisen,
tuovasi tuhannen neien.
Jo saitki hyvän sataisen:
- tuon tuhannen tuppeloisen!
Sait kuin suolta suovariksen,
aialta ajoharakan,
pellolta pelotuslinnun,
mustan linnun mullokselta!
"Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa su'unki?
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan:
hiiret kopsassa kopasi,
hörppäkorvat lippahassa!"
Lokka, luopuisa emäntä,
Kalevatar, vaimo kaunis,
kuuli kummaisen tarinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä lausuit, lapsi kurja,
kuta, kunnotoin, latelit?
Muista kummat kuulukohon,
häväistykset häälyköhön,
eipä tästä neitosesta,
ei tämän talon väestä!
"Jo sanoit pahan sanasen,
sanan kehnon kertaelit
suusta yötisen vasikan,
päästä pennun päiväkunnan!
Hyvän on sulho neien saanut,
tuonut maalta maan parahan:
on kuin puola puolikypsi,
kuin on mansikka mäellä,
tahi kuin käkönen puussa,
pieni lintu pihlajassa,
koivussa koreasulka,
valorinta vaahteressa.
"Oisi ei saanut Saksastana,
tavannut Viron takoa
tämän neitosen soreutta,
tämän allin armautta,
tämän kasvon kauneutta,
tämän muo'on muhkeutta,
käsivarren valkeutta,
kaulan hoikan kaarevuutta.
"Eikä neiti tyhjin tullut:
oli turkit tuotavana,
vaipat vasta saatavana
ja verat ve'ettävänä.
"Paljo on tällä neitosella
oman värttinän väkeä,
oman kehrän kiertämätä,
oman hyppisen hyveä,
vaattehia valkehia,
talvisotkun suorimia,
kevätpäivän valkomia,
kesäkuien kuivomia:
hyvät hurstit huilahukset,
päänalaiset pällähykset,
sivallukset silkkihuivit,
vilahukset villavaipat.
"Hyvä mutso, kaunis mutso,
mutso valkeanverevä!
Hyvinpä ko'issa kuuluit,
tyttönä ison ko'issa;
hyvin kuulu kuun ikäsi
miniänä miehelässä!
"Elä huolelle rupea,
elä huoli huolehtia!
Ei sinua suolle viety,
ojavarrelle otettu:
viety on viljamättähältä,
viety vielä viljemmälle,
otettu oluttuvilta,
oluemmille otettu.
"Hyvä neito, kaunis mutso!
Tuotapa kysyn sinulta:
näitkö tänne tullessasi
kekoja keräperiä,
näsäpäitä närttehiä?
Ne kaikki tämän talosen,
tämän sulhon kyntämiä,
kyntämiä, kylvämiä.
"Neitokainen, nuorukainen!
Tuota nyt sanon sinulle:
kun tunsit talohon tulla,
niin tunne talossa olla!
Hyvä tääll' on mutson olla,
kaunis kasvoa miniän,
piossasi piimäpytty,
voivatinen vallassasi.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Täss' on laajat saunan lauat
ja leveät pirtin lautsat,
isännät isosi verrat,
emännät emosi verrat,
pojat onpi veikon verrat,
tyttäret sisaren verrat.
"Kun sinun himo tulevi,
noita mielesi tekevi
ison saamia kaloja,
veljen pyitä pyytämiä,
niin elä kysy ky'yltä
eläkä ano apelta!
Kysy suorin sulholtasi,
toimittele tuojaltasi!
Ei ole sitä metsässä
jalan neljän juoksijata
eikä ilman lintusia,
kahen siiven siukovia,
ei vielä ve'essäkänä
kalaparvea parasta,
kuta sinun ei saaja saane,
saaja saane, tuoja tuone.
"Hyvä täss' on neien olla,
kaunis kasvoa kanasen.
Ei ole kiirettä kivelle
eikä huolta huhmarelle:
vesi tässä vehnät jauhoi,
koski kuohutti rukihit,
aalto astiat pesevi,
meren vaahti valkaisevi.
"Ohoh kullaista kyläistä,
maan parasta paikaistani!
Nurmet alla, pellot päällä,
keskellä kylä välillä;
kylän alla armas ranta,
rannassa rakas vetonen:
se sopivi sorsan uia,
vesilinnun vieretellä."
Siitä joukko juotettihin,
syötettihin, juotettihin
liioilla lihamuruilla,
kaunihilla kakkaroilla,
olu'illa ohraisilla,
viertehillä vehnäisillä.
Olipa kystä kyllin syöä,
kyllin syöä, kyllin juoa
punaisissa purtiloissa,
kaunoisissa kaukaloissa:
pirotella piirahia,
murotella voimuruja,
sirotella siikasia,
lohkota lohikaloja
veitsellä hope'isella,
kuraksella kultaisella.
Olut juoksi ostamatoin,
mesi markoin maksamatoin,
oluoinen orren päästä,
sima vaarnojen sisästä,
olut huulten huuhtimeksi,
mesi mielten kääntimeksi.
Kukapa tuossa kukkujaksi,
lailliseksi laulajaksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
itse laululle rupesi,
töille virtten työntelihe.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Veli kullat, veitoseni,