Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 14

palanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä
sattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa
mitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin
sinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin
pätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja
visusti talletettuna kulettaa koppiinsa. -- -- --
Myöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä.
Sitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on
vangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja
huolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa
säilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa
toimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin
koppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät
nuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin
vaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.
-- No on shiul rahaa? -- kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa
puolileikillään osastonvartia.
-- On kyllä, -- vastaan minä samalla sävyllä.
-- Ka missä?
-- Kanslian päällikön huostassa.
Pari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman
läkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me
puolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka
kannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman
talletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan
on uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen
päällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen
vallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät
riemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.


XVIII
SYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.

Pari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen
juhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan
kolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa
vankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä,
mutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä,
vartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on
useammaksi päiväksi lakannut.
Toverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä
pussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin
ovat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä
ottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta
päättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei
hän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin
pedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä
kokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan,
niin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä
sitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja
työväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä --
kuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla.
-- -- --
Kylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska
tavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä
odotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.
-- Vilkuuna, kirkkoon! -- ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun
lopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.
-- Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen
kertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan
suomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin
kysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston
saattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.
-- Pitääkö olla palttoo? -- kysyn, kun Savitajev avaa oven.
-- Njet-njet!
Käytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta.
Pian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita
lisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee
kopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei
olkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä
pitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen
olen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen
Jaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla
tulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen
nyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on
ehtinyt täällä itselleen kasvattaa.
Kahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten
saapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen
pappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä,
hiljalleen astuessaan pitkin "rintamaamme". Häntä saattaa itse
vankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.
Käytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra
Malin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä
virsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa
käytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: "Enkeli
taivaan lausui näin".
Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin
lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä
sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:
-- Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch
der Lieder'in."
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.
Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani
seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen
kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa
puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa
vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että
hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä
toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa.
Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja
santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias,
kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.
Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta
päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis
voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää
kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon
keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin
tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen
tuskin enää saatanee.
Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa
sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat
palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle,
saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää
huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä
kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan
seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin
ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä
veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa
olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset
("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään
kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä -- eikä mitään muuta lisäksi.
Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta
suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen
tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet
pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme
jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden
todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä
kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on
myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen
rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja
hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.
Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S.,
jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä
kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt.
Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä
Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että
santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän
tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään.
Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet.
Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä
minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset
poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen
hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua
panna toimeen tuon jalon käskyn.
Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta
sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti
ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän
läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri
samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi.
Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa,
napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja
heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin,
että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin
kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin
käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä
jutteluita varten avaamme aina telefoonin.
Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet,
ilmottaa V. minulle seinän läpi:
-- Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.
-- Mutta tehän olitte siellä.
-- Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta
pyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.
-- Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?
-- Kai se pitää minua niin vaarallisena.
Jussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin
normaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt
kuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa
heittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin.
Monessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on
hän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni,
kylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving.
Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon
tässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.
Edellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy
insinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen
aina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän
aihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi
avataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle.
Heti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen.
Etehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat
sen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten
mennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken
varalta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa
lukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä
mahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti
auki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin
lattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos
ja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen
vartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään
ympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen,
hyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen
tuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana
päivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee
ensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta
Helsingistä.
-- Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, -- kertoo hän
toisekseen. -- Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen
matkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin
huomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin
tiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit
selvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi
käynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.
Pari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni,
mutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni
joutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi
eväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen
ammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.
-- Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! -- oli
Enehjelm tiuskaissut.
-- Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä
olen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan
poromieheksi, -- oli V. rauhallisesti vastannut.
-- Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? -- kysyn kerran
tuttavuutemme alussa V:ltä.
-- Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta,
niistä Arkangelin räjähdyksistä... -- luettelee V. rauhallisesti,
lisäten lopuksi: -- Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.
-- No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte
kaikkea tuota tehnyt?
-- Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.
-- Oletteko sen itse myöntänyt?
-- Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia
pommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä
määräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona
metsään.
-- Narrasitte siis?
-- Narrasin.
-- Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin
väittävät teidän vieneen ne perille?
-- Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään
muutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä
menisivät nuuskimaan.
-- Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?
-- Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää
keinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. -- -- --
V:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä
hän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen
Helsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita
ja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy
selville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat
hyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla
likaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä
alituista nälkää.
-- Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, -- huudan minä
hänelle eräänä päivänä seinän läpi. -- Me jätämme toisen ja kolmannen
kerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.
Se joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu
hän:
-- Kylläpä maistui voileipä ihanalta!
Toisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja
sokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät
sentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta
iltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa
kuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän
eräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen
lauseen:
-- Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia
kahvin kanssa?
Mashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä
keinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten
tunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin
yksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee
noiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä
kylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee
hän piankin havaitsemaan.
Hän aavistaa -- ja puolittain ehkä tietääkin -- V:n olleen monessa
mukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi
tärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan
kuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.
-- Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut
piammiten hirtetään, -- kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta
palattuaan.
-- Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, -- huomautan siihen.
-- Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä
ihmisiä hirtättää.
-- Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja
lian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.
Seuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:
-- Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin
kohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti
paikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia
asioita.
-- No minkälaisia asioita ne olivat?
-- Ensin tahtoi hän tietää, missä Suomessa on langaton telegrafiasema.
Sitten kyseli hän asevarastoista ja lopuksi näytti hän minulle suuren
joukon valokuvia -- niiden joukossa oli teidänkin valokuvanne -- ja
pyysi kertomaan kaiken, mitä tiedän niistä henkilöistä. Varsinkin
näytti hän minulle muutaman vanhemman puoleisen herran valokuvaa ja
lupasi, että minä saan suoraapäätä hänen kansliastaan lähteä
vapauteeni, jos vain kerron, mitä siitä herrasta tiedän.
-- Tunsitteko häntä?
-- En.
-- No mitäs vastasitte Mashkevitshin lupauksiin?
-- Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista,
joita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä
varma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te
venäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?
-- Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?
-- Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.
Muutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista
olivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon
tunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.
Erään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin
kuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.
-- Minut nähdessään, -- kertoo V. -- kysyi se Mashkevitshilta, mistä
minua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun
syntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti
nyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en
paljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten
naamaa ja nauroin.
Muutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n
kopin ovi ja hänet viedään jonnekin.
-- Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? -- kysyy toverini kummissaan
ja istahtaa vuoteeni reunalle.
-- En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.
-- Mutta miksi näin myöhällä?
Minä en kykene antamaan siihen mitään selitystä ja hetken mietittyään
arvelee toverini vakavin ilmein:
-- Jos ne koettavat pieksämällä saada häntä tunnustamaan?
Tunnen ruumiini karahtavan kylmäksi. Voisiko sellainen olla
mahdollista? Olen kyllä lukenut hyvinkin pöyristyttäviä kertomuksia
valtiollisten vankien kohtelusta Venäjällä, mutta olen luullut niiden
kuuluvan vähintäänkin suurlakon takaiseen menneisyyteen.
-- Ei kai toki täällä Venäjälläkään enää sellaista menettelyä käytetä?
-- katkaisen minä vihdoin tukalan äänettömyyden.
-- Ohoo, etteikö käytetä! -- vastaa toverini sellaisella sävyllä, että
oletko sinä ainoa muukalainen, joka et näitä tunne.
-- Tiedättehän Davydovin tuolla Golikovin takana? -- kysyy hän sen
jälkeen.
Niin, tiedän kyllä; se on siististi, miltei keikarimaisesti puettu,
älykkään näköinen, hinterä nuori mies. Kuuluu olevan anarkisti ja
Solovjovin tovereita.
-- Kun häntä vangitsemisen jälkeen, -- jatkaa toverini, -- oli
suojelusosastossa kuulusteltu, ojensi santarmiupseeri hänelle kynän ja
käski kirjottaa nimensä pöytäkirjan alle. Mutta Davydov kieltäysi,
koska pöytäkirjaa ei oltu hänelle luettu ja koska hän tiesi, että
santarmit panevat niihin mielivaltaisesti mitä itse haluavat. -- Aa,
vai et kirjota! huusi upseeri, antaen merkin saapuvillaoleville
santarmeille. Silloin alkoi sadella nyrkin iskuja Davydovin kasvoille,
hartioihin, selkään, niin että hän, hento mies, lopulta vaipui
pyörtyneenä lattiaan. Nyt kaatoivat he kylmää vettä hänen päälleen ja
raahasivat koppiin. Seuraavana päivänä vietiin hänet jälleen saman
upseerin eteen. -- Kirjota alle! sanoo tämä ja ojentaa kynää. -- En
kirjota, ennenkuin saan tietää mitä pöytäkirjassa on! vastaa Davydov.
Taas antaa upseeri merkin ja iskuja alkaa sadella kuin rakeita, kunnes
Davydov pyörtyy ja hänet raahataan koppiinsa. Sama leikki uudistui
seitsemänä eri päivänä ja lopulta olivat Davydovin kasvot ajettuneet
yhdeksi tonkiksi.
-- Hyi kauheaa! Eikö hän voinut saada lääkärintarkastusta sekä sen
perusteella tehdä valitusta sellaisesta petomaisuudesta?
-- Hän vaati lääkäriä, mutta se oli tietysti samassa koplassa
suojelusosaston kanssa, -- vastaa toverini hartioitaan kohauttaen. --
Silmäsi vain välinpitämättömästi Davydovia ja määräsi sitten jotakin
rasvaa. Siinä kaikki!
-- Entä te? Oletteko te ollut suojelusosastossa?
-- Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon.
-- No löivätkö teitä?
-- Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle,
sain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. -- Mitäs seisot?
Kävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi
toinen: -- Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää,
päästäkseen lyömään. Sitten tuli eversti, pui nyrkkiä ihan nenäni
edessä ja huusi, että minut hirtetään neljännestunnin kuluttua.
-- Hyi olkoon! Nehän käyttäytyvät kuin vesikauhuiset koirat! Kuinkakan
lienevät Golikovia kohdelleet? Ovatkohan häntäkin lyöneet?
Toverini vastaus oli hyvin kuvaava.
-- Da, njemnoshka, -- sanoo hän välinpitämättömästi, -- vähän poskelle
läiskäyttäneet.
Mitä mielityötä onkaan venäläiselle lähimmäisensä pieksäminen!
Ruoskalla, nagaikalla, on olennainen sijansa venäläisessä elämässä.
Vuosia sitten sain sattumalta käsiini erään pienen latinankielisen
kirjan, jossa eräs kuusitoistasataluvun hollantilainen lähettiläs
kertoi Moskovan matkalla tekemistään havainnoista. Hänkin oli
kiinnittänyt huomiotaan venäläisten pieksämisintoon. Tsaari pieksää
ylimpiä virkamiehiään, kerrottiin kirjassa, nämä taas alempiaan ja niin
edespäin aina talonpoikaan saakka, joka vuorostaan pieksää vaimoaan ja
lapsiaan. Niin täyttää pyhän Venäjän yhtämittainen ruoskan viuhina.
Tätä pieksämismaniaa ei suinkaan ole katsottava miksikään
kasvatusinnoksi, vaan on se selvästikin ilmaus venäläisen luonteen
sairaloisuudesta. Eihän venäläisellä pieksämisellä ole mitään
kohtuullista rajaa. Kun esimerkiksi venäläinen sotamiesjoukko ryhtyy
kurittamaan jotakin omaa toveriaan, niin jatketaan raakaa, järjetöntä
hakkaamista vielä sittenkin, kun uhri on käynyt tajuttomaksi tai
suorastaan henkensä menettänyt. Entä suuret joukkopieksäjäiset ja
pogromit? Kuinka ominaisia ja tavallisia ne ovatkaan venäläisessä
elämässä! Ehkä tuon pieksämisinnon Venäjän kansassa aiheuttaa
vaistomainen halu ruoskia itsestään ulos eräitä vissejä ominaisuuksia,
jotka arojen kansaa pidättävät ainaisessa kaaoksen tilassa.
-- Mutta eihän nyt toki tutkintotuomari ruvenne vankeja pieksämään? --
virkan hetken vaitiolon jälkeen.
-- Ja miksei rupeisi, -- vastaa toverini, -- kyllä sellaista on
vankiloissa tehty ihan viime aikoina ja voidaan vieläkin tehdä.
-- Mutta kukapa täällä pieksäisi?
-- Vartiat. Luuletteko, ettei esimerkiksi Petrov tutkintotuomarin
viittauksesta olisi siihen valmis? Ei muuta kuin: aa, lurjus!...
Toverini täydentää väitettään niin osuvin elein, että minä näen
ilmielävänä edessäni Petrovin julmin ilmein ryhtymässä lyömään
naapuriamme, ja kylmät väreet karsivat ruumistani. Mutta hetken
mietittyäni pidän minä sitä kuitenkin mahdottomana. Omia kansalaisiaan
voinevat kyllä pieksämällä pakottaa tunnustamaan, mutta kyllä he
sentään varovat sovelluttamasta meihin suomalaisiin sellaisia
raakalaistapoja. Jo pelkkä vaisto sanoo heille, että meitä suomalaisia
on kohdeltava sivistyneen maan kansalaisina. Sellaiset asiat vuotavat
vankilan muurien sisältä väkisinkin ihmisten tietoon ja he tietävät
kyllä, että me suomalaiset olemme hyvin kärkkäitä lyömään hätärumpua
ympäri Europan.
Aamulla olen heti teen jälkeen juttelussa V:n kanssa.
-- Minnekä teidät illalla niin myöhään vietiin?
-- Mashkevitshin luo.
-- No mitä sillä nyt oli teiltä urkittavana?
-- Kysyi, tunnenko metsänhoitaja L:n. Kun minä vastasin kieltävästi,
pisti hän eteeni L:n valokuvan ja kysyi, tunnenko sitä miestä. Mutta
minä en sanonut tuntevani. Nyt otti hän varastoistaan toisen valokuvan
ja huulillaan häijynilkinen hymy, kysyi tunnenko sitä. Näin siinä
kuvatuksi itseni yhdessä L:n kanssa. Tapasin hänet nimittäin viime
talvena Ruotsin puolella ja kun minä seisoin Haaparannan kadulla
taputtaen hevostani lautaselle sekä jutellen L:n kanssa, oli siitä
tilaisuudesta joku ryssän spiooni näpännyt valokuvan. Sitä nyt
Mashkevitsh tyytyväisenä näytti minulle. Minä tarkastelin hetkisen
kuvaa ja vastasin totisena, etten tunne. Mashkevitsh kohautti
hermostuneesti hartioitaan ja sanoi, että olettehan siinä itse
metsänhoitaja L:n kanssa. Mutta minä väitän santarmien petokseksi koko
valokuvaa. Sitten kehotti hän minua jälleen tunnustamaan olleeni
Saksassa sotilaskoulussa. Kun minä kielsin, pisti hän eteeni kolmannen
valokuvan, jossa näin itseni sotilaspuvussa erään toverini kanssa
istumassa maassa lepäävän lentokoneen siivellä. En käsitä
kuolemaksenikaan, kuinka siitä on valokuva voinut joutua Mashkevitshin
huostaan. No, minä en ollut millänikään, vaan väitin sitä jälleen
santarmivehkeeksi.
-- Pahasti te olette kiinni, -- pääsee minulta huomaamattani.
-- Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, -- arvelee siihen Jussi
V. rauhallisesti sekä jatkaa: -- Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko
minä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin,
etten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat
käyneet.
-- No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. -- Rissanen ja Ahlstedt, minä
vastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.
-- Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh
koettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat
sellaista yrittäneet?
-- Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt,
että...
Kuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat,
joten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet
hengessään julmistumaan. -- -- --
Seuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut
telefooniin.
-- Kuulkaahan, -- sanoo hän, -- äskettäin saunaan mennessäni näin sen
vanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi
minut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.
-- Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?
-- Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi:
hyvää huomenta.
Edelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni
nähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä
kerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan
näköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän
aina tuntunut suomalaiselta.
Koetamme tiedustella häntä kaikilta niiltä suomalaisilta, joiden