Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 03

alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä
sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan
ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa --
kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat
sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi
ja tukkanuotan vedoksi.
Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän
kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki,
asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin
venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla
menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin
keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:
-- A montako shiul paitaa?
-- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella
kysymyksellä.
-- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille
yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.
Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku
Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä
olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo,
mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana
lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä
lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta
olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata
antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että
vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni
ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän
on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä
osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme
helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain
vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän
tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen
minä yöllä sain kapsäkkini jättää.
Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani
liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää,
kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta
osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia
j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät
merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä
jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.
Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.
Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a
shie, tuu tänne!"
Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen
kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.
-- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka
ota shyliis.
Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin
teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni
vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän
jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän
sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä
säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.
Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna
keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi
täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin
toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin
silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin
puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän
päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa
säilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.
Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen
tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta.
Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode
on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä
etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa
sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi
tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin
suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille
ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo
tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti
todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita
vallankumouksen kummituksia.
Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta
ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä
tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.
Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani,
ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua
kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen
sanoen tuiki kelvottoman -- "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan
välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän
pidättää.
Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo
viimemainitut kirjat.
-- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea
ilme.
Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä"
sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä
auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta
ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota
hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla
tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni,
voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.
-- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan
maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i
kanvertin.
-- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle
että mutsolle.
Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn
heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille,
jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä
kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia
huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen
pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan
Pietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle
ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle
venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.
Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman,
onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten
johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun
tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita
itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen
mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson
tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn
kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.
Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä
yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa".
Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa
minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti.
Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun
guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko
tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät
istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos
kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä
tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.
-- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.
-- Na dvarje?
-- Da.
Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas.
Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman
matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka
rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään
tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.
Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän
muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista
kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä
yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa
keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä
on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa,
niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei
suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella
seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi
sadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että
naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen
ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä
pihalle.
Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine
ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena.
Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa
liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen
ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.
Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on
korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla
kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee
joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn
joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan
arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan
venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään
sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti
suutaroidaan.
Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa
kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta,
minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä.
Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen
peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä
tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja
syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät
pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten
kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...
Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan
minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta
kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa
iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa.
-- -- --
Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:
-- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!
Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille.
Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan
sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän
heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä
täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin
avaimen vuoteen laskemista varten.
Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista,
tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä
kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin
tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.
Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua
puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta
mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus.
Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani
suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen.
Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia
aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa.
Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen
kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa
kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.
-- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun
ajatusmaailmaani.
Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen
istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse
illallista? Niin todellakin.
Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän
siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle,
palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan
jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa,
onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on
tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan
puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin
astian syrjään ja palaan vuoteelleni.
Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien
ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä
kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua
huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran
haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan
loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai
sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...
Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa
laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin
käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta
horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin
tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja
tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...
Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...


IV
TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.

Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja
mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia
huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä
joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat
kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina
1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä
Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin
nimellä Shpalernaja.
Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö,
jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta
kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine
pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen
ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten
sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin
tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies,
jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden
suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta
tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan,
kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen
miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen
suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo
"suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen
lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli
ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja
kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi,
ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman
tuuliin hänen uurastustensa tulokset.
Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain
tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. -- -- --
-- Tuu tänn'! -- viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.
-- Minnekä nyt?
-- Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.
Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni
ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa,
kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan
kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.
Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan
käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin
vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen,
solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku.
Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien
meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista
tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla
virkkaa sanaakaan.
Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon
Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut
eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään,
että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka
tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän
aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua
siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia
isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli
hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja
hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon
vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista
pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä
he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi
poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.
Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni,
saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja:
eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi
käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan
alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa
kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin
pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on
painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen
ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet
vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista
syntyperää.
Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja
useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä
ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä
avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia
Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän
vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset?
Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa
tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia
ilman hoidotta kasvaneet...
Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme
oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme
muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin
seisoo nimi: Mashkevitsh.
Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.
Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään
takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan
Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen
kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä
arvaan tulkiksi.
Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä
mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä.
Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten
alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan
vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä,
uskonto, alamaisuus...
Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!
-- Nu da! -- virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.
Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja
tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen
tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi
kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.
Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin
ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan
olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista
pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat
perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden
tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen
käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja
yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä
toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista,
saavat jo sinänsä riittää.
-- Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? --
alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.
-- Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi
mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.
-- Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? -- takertuu hän
vastaukseeni.
-- Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla,
mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.
-- Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?
-- En.
Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan
järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä
tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken
päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä
tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi
palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin
vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni
muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta
osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus".
Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani
jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.
-- Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? -- alottaa hän jälleen
kuulustelun.
Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän
riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä
ainakin valmiiksi treenaantunut.
-- Tunnen kaksikin Juho K:ta --, vastaan yksikaikkisesti.
-- Mutta nuoren Juho K:n?
-- Tunnen nuorenkin.
-- Kuinka vanha hän on?
-- En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.
-- Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?
-- Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin,
että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos
mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen
Amerikaan.
-- Millä keinoin rajan yli?
-- Kuinka minä sen tietäisin? -- vastaan olkapäitäni kohauttaen,
ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.
Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä
puoleeni ja sanoa leimauttaa:
-- Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te
olette hänet sinne lähettänyt.
Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi
tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan
tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.
Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet
oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä
palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain
tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä
siten pakotetuksi tunnustamaan.
-- Se on mahdotonta, -- vastaan lujasti, -- taikka jos Juho K. nyt
olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole
sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin
hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon
pojaksi.
-- Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan
lähettänyt.
Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen
äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:
-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken
alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:
-- Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.
Vähän aikaa kirjotettuaan:
-- Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?
-- Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä,
että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen
perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään
tietämättömiksi ajoiksi työstään.
-- Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? -- kysyy hän nyt
kummastusta teeskennellen.
Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915
Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä
toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori
rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin
hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista
nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli.
Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden
palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.
-- Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? -- kysyy hän asiaan sen
enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään
pöytäkirjaan.
-- Browninki.
-- Mistä te olitte sen saanut?
-- Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.
-- Missä tarkotuksessa?
-- Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia
muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini
maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon
työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini
lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun
eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä,
kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä
saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi
ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.
Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi
tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli
revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä,
kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla
ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin
kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim.
oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh
apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin
alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan
toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun
lääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion,
jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen
tapahtuneen. -- -- --
Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa.
Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin.
Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on