Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 13

annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.
Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä
luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien.
Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen
aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja
antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä.
Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku
lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin
tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen
käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa
eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.
Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen.
Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää
silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian
askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia
huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti
näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää
tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- -- --
Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen
on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla
merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.
-- Milloin ja missä teidät vangittiin? -- kysyn V:ltä, kun puheluyhteys
välillämme on avoinna.
-- Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua
pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen
piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä
olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun
oli pakko antautua vangiksi.
-- No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?
-- Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä
olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä
kaksikaan päivää.
-- Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain
kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.
-- Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä,
jos yhteen satutaan.
Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä
Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini,
on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena
lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille
vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän
kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin
vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän
Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt
virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt
äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.
-- Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon
muita valtiollisia vankeja?
-- Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli
Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin
heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä
pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän
tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän
luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla
mies lupasi puhuakin.
-- Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi
valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko
hän olla vielä siellä?
-- Lukkarisen ne ovat hirttäneet, -- kuuluu V:n koristelematon vastaus.
Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani
saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani,
samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun
lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina
kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen
koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna.
Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan,
selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin
raskaana painavan.
-- Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? -- saan vihdoinkin
sopertaneeksi.
-- Oulussa nyt syksyllä.
-- Oulussa!
Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen?
Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä
kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan
heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka
tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana
kiitänyt ympäri Suomea.
Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota
maassamme on vuosikaudet harjotettu!
-- Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne
sen siellä ovat toimeen panneet?
-- Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat
kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri
Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt
virkansa.
-- Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?
-- On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.
-- No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm
minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä
ovat hänen sormensa mukana.
-- Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi
tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma
tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi
yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan
terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on
rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma
kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun
ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen
vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.
-- Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä,
joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!
-- Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella
poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset
tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun
eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti
hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan
pommin tai jonkun helvetinkoneen.
Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään
edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini
silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun
sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin
korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun
tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla
ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia
uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita
tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän
sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen
näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani
edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat
palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman
läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien
alle nimen: A. af Enehjelm.
-- Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? -- kysyn puhelimen ääreen
palaten.
-- Hävyttömästi, -- kuuluu tyyni vastaus. -- Kun minut käsiraudoissa
oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua
kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me
niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki.
Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin
roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan
samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut
yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa
käppyrässä kuin koira.
-- Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät
sellaiseen yöpaikkaan?
-- Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut
voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.
-- No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi
hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin
kanssa tekemisiin?
-- No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli
kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista
lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka
niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään
Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai
suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime
lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on
puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden
huostaan joudun.
Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n
vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka
pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi
Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka
käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin.
Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme -- joista kaksi oli
koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut --
Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli
saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi
V. hänelle: -- Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä
jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.
Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset
ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha
kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.
Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän
kanssaan!


XVII
SUHDE VARTIOIHIN.

Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä,
toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja
osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä
päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa
työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä
kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä
erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene,
sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein
eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa
saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee
sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani
harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen.
Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa
kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva
ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän
edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian
todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa.
Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän
frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.
Mutta palaanpa vartioihin.
He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti
sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli
samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät
tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he
kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät
lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.
Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan
merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman
kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti
kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä
nuhteettoman palveluksen johdosta.
Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen.
Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn
tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan
valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään
tutustua.
Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme
päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä:
Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja
mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten
useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä
vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos
sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä
sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun
tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten
tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme,
ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette,
joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä
asiasta seuraa sen enempää.
Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja
sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä
suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui
hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran
palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen
käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia.
Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää
suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"
Jakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista
viime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan
minua kävelemään ei hän koskaan sano "guljatj", vaan "spatzieren".
Samoin kutsuu hän minua parturiin sanalla "rasieren". Mutta toverin
saatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään
yksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja
kaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä
ja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan
salaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä
edustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä
kirjotellut hänelle -- spriireseptejä!
Kuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat
vanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain
kuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin
saaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin
epäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken
kallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen,
varsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla
puoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen
perhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän
vapaa-aikoja -- kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut
koskaan --, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät,
Suomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin
nähden on heihin verraten kerrassaan loistava.
Vartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle
alttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten
kaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden
viivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani
paperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen
uskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin
vartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta
mitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan
vartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan
tupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan
jutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti
huomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi
tiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten
vartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja
kaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.
Vartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen
veljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.
Nuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla
tavalla:
Kerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen
ikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy,
jossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin
kopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain
tietää, kuka siellä on.
Sotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen
Friedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan
suomalaisen koppitoverin.
-- Mikä sen suomalaisen nimi on? -- kysyin tietysti heti.
-- Maas ... Maas...
Sen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme
viittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs
suomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa
aikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi
päätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini
tunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa
käydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta
silläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: -- Maas ...
Maas... Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas ... on rikas
kauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa
saksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini
tuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan
kietasemista -- ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas
näytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.
Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen
istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena
päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka
oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät
taasen ikkunassa -- ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja
kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä
-- ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.
Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta,
yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita
pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo
keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut,
avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen
kysymys: -- Mikä teidän nimenne on?
Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli
vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.
-- Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, --
kuului akkunasta reipas ääni.
Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen
vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa
kohdalla olevaan kävelykarsinaan.
Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen
mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.
Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä,
molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää
aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu
Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet
"lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa
punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi
toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa
kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat
suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja
antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään
perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin
hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan
tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä
pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä
välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää
kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli"
toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien
tuttaviensa kanssa.
Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies,
pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen
puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia
virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa
palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen
miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän
kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.
-- Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? -- kysyi tämä
vartialta.
-- Neljäkymmentä ruplaa kuussa, -- vastasi vartia kummastuneena.
-- Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? --
kuului vangin seuraava kysymys.
-- Hm, mitenkä niin? -- mutisi vartia hämillään.
-- Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja
veljeni välillä.
Kiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä
tuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja
antoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen
vielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi
ruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka
nopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä
jälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan
ylös paperin, josta hän luki: "Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin
hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos
olet saanut tämän. Urho."
Kyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui
vartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva
yhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli
saanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti
ruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli
nimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa
olikin väännetty Jablokoviksi.
Tämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa
yhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen
stipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä
salakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä
kaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan
kansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien
hyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta
rohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti
Kyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin
sovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen
kokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä
reiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan
ulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon
vastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät
uutiset.
Uutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat
luettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi
seuraavasti.
Sisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita.
Tuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin
Sanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain
käsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten
ympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne
asianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat
suomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä.
Ne olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia
katupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen
määrä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin
kopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne
luutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli
Kyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa
salakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa
ympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M.
muusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat
paperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat
hänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien
tupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna
osastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet
kokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan
sitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian
silmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan
ilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle
kuin konsanaan postiluukusta pudoten.
Täten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut
käsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka
oli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli
lukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille.
Ahmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen
kirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana
päivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.
Kun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin
yleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui
kosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen
sana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai
yleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa
vankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja
anteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen
kuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen "sapiskan". Siinä
vankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi
häntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin
M:sta ruokia jakaessaan.
Palauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen
soppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti
illallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein
riisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän
kupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan
myöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa
puuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä
kananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää,
milloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli
puuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin
astiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen
vuorovaikutus hänen ja kokin välillä.
Muutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen
koppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja
heidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta
kokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen
kopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta,
hajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien
tuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän
käänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti
hän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu
kätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään.
Tulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla
toisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun