Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 06

hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat
syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen
ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua:
puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen
oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua
kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon,
ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja
kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi
viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt
suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä
merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä
piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli
istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen.
Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä
kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä
myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä.
Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei
ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa
merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä
on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä
hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt
eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa
uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi,
vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja
ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden,
niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa
työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet,
vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden
vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat
jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret
kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset,
vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi
raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä,
jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."
Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat
ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni
unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.
Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin
maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla
Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.
Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta
raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä
samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat
ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet
oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä
ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet
lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin
mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka
vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.
Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset
sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin
kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan
ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti,
sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen
keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia
et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa
hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on
miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne
hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista
ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin...
"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen
hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit
auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen.
Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko
Hyperborean poikia -- poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat
lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana
ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan
kuristavat.
Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.
"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma,
että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin,
luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä
kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja
tökötin hajun keskellä.
Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen
niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä
sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.


VIII
ROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN...

Lokakuu on alkanut tavallisin merkein.
Aamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen
ääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii
vesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä
olen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi
influensaksi.
Koko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun
väreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia
vasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa.
Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain
väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä
edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja
nojaan selkääni seinään.
Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!
Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.
Kosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että
jalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut
likatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n
reunaan.
Voi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia
rajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan
itseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin
puhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä
olet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise
Europan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja
siksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on
leiviskänsä oikein hoitanut.
Eivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset,
vaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton,
viheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi
sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.
Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä
pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät
vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! -- -- --
Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa
lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit.
Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja
minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin
kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus
kuoppautua vuoteeseen.
Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja
koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on
selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla
kaupustelijoilla.
-- Sdravstvyijte! -- tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.
Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se,
että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin
mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua
vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.
Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja,
joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen
niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko
tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.
-- Da, da! -- kuuluu iloinen vastaus.
Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää
koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen
istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on
tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita
paperossia.
Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi
puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka
on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.
-- Vyj studjent? -- kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta
asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.
-- Njet, rabotshij, -- vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä,
vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on
metallityöläinen.
Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen
noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen
samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat
musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin
katuja kiveävän.
Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni,
samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on
neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh
Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan
kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo
monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän
nähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä,
joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas
maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan
sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista
ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on
hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut
tutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi
kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet
naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet
on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut
hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi,
jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.
Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen
toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee
vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea
ilmaan huudahtaa:
-- Vjeeselo! -- millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun
meitä on kaksi.
Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan
niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja
jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia
tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä
kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa.
Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut
oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa.
Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua
kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa
eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on
omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan
toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi
enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni
asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa
olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen
parhaimmalta puolelta.
Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet
on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta
ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä
vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No,
sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin
eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi
urkkijana minun toverikseni tupattu.
Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua
rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen.
Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa,
jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää
pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme
täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.
-- Kipjetok! -- alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille
tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.
Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai
lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman
veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta
astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja
siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä
otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen
yksinäni mennyt.
Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt
yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut
kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata
ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan
parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia
päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä
nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun
nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo
parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia.
Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan
vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen
saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi
pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat
käyneet harvinaisemmiksi.
Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen
esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.
-- Shto eta? -- kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.
Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen
valmistuksesta.
-- Nje-tu! -- huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella
eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan
mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.
-- Pashalujsta, tavarishtsh! -- virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa
herkkunsa välillemme pöydälle.
Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän
kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.
Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan
ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään
pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon
kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia.
Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen
sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja
makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset
meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti,
estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.
Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme
käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä
itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan
kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin
hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini
tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja
juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että
"haroshij, otshen haroshij!"
Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on
suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän
ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan
tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista
mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa,
Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa
tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee
puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä
valmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin
tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi
hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen
ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on
aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi
laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen
raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.
Nykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi
hänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan
itselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään
puutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen
ilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä
jäähdytellessään savukkeen.
Kun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet
erikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu,
yllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin
aikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.
Hän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään.
Heti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini
vilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin
naputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan
vastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven
tirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta
karsserituomiota.
Pian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin
kanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu
Sobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti.
Muutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen
nähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu,
mustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti
hän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin
reageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin
heti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani
kuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä
Golikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä
tutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa
vastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon
vankilaruuan johdosta keripukkia.
Toista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus
tuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan
vähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo
pahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.
Voi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!
Olen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä,
hiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin
kasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin
täydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä
tupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!
Mutta kopistamme voi "sähköttää" vielä sekä ylös- että alaspäin.
Toverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä
ylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän
ryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun.
Hetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen
kasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:
-- Snakomyj -- tuttava!
Keskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että
kohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti
Solovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän
on vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön
sekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.
Hänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä
aamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.
Mutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt
naputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja
paperossia poltellen odotan tuloksia.
-- Familija Vu-oksi, -- kuulen toverini virkkavan.
-- Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! -- huudahdan minä ylös
kavahtaen. -- Kysykää, onko hän suomalainen.
Henkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut
vastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:
-- Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja
mielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten
koetan sopertaa:
-- Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja
terveiseni.
Toveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:
-- Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.
Puhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista
koko naputussysteemistä.
Minulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle
puheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.
Toverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka
kaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on
vaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.
Kas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman
naputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:
1 2 3 4 5
1 a b d e f
2 g h i j k
3 l m n o p
4 r s t u v
5 y ä ö
Kukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen
sarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse
kirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava
sana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta,
sitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa
kuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain.
i-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen
kolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e. Kun sanan viimeinen kirjain
on tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan
liikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että
hän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan,
ilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen
keskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat
ymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta,
usein ensi tavustakin. Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään
ensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan
merkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan
siirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava,
kiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista
ilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä
keskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.
Kun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin
suomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin
viisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty
pois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen
ymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme
yleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin
suomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.
Kaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä
päässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi
säilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin,
jolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja
miehellä olisi tiedossa varma karsseri.
Minulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun
on heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen
kohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista,
joita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.
Mutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena
meediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun
on vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset
kysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa
ne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä
sikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen
suussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä,
mutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään,
että minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.
Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta,
ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat
ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan
hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton
lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan
täydentää sitä.
Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka
raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa
lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan
alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä
pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti
venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä
henkimaailmasta saatuina minulle välittää.
-- Palasin keväällä Saksasta -- tulin suksilla Merenkurkun yli --
toveri petti -- minut vangittiin Helsingin asemalla.
Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin
puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä
maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on
nuoren maanmieheni sortanut.
Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä
edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi
lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat
joutuneet. -- -- --
Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee
omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin
venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä
se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.
Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa,
mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa
syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän
nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta
pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti
venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla
kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa,
saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet
käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät
väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä
kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella
tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun
huojentuneena uudestaan pitkälleni.
Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa,
filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.
-- Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt
minulle mitään pahaa.
Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille
kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri