Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 10

huvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy
esimerkiksi Gontsharovin romaaniin "Herra Oblomof". Hän nauraa hytisee
ja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan
"Aj tshort!"
Mutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän
myöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä
käsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin
luonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä
hartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista
esitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia
täytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan
palamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen
teelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että
syynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja
teelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen
syntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja
vuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini
maapallona.
-- Kak intjeresna! -- huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.
Hän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia
laskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen
tehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa,
kertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki
käytettävissämme olevat käärepaperien palaset.
Kun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia,
osottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa
suomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä
kun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä
minun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.
Hänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin
vajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti
käsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni
verranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun
täytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi
korvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan,
seuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn
notkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus
kansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen
hyviin ominaisuuksiin.
Olisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi
kuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin
_kestävyys_, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja
se ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin.
Venäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.
Kuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta!
"Lahjakas Venäjän kansa", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut
melkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta
siitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi
ovat tuiki vähäiset -- nimittäin jos kysytään positiivisempia ja
kouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja
käsityskyvyn notkeus.
Vielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa
lahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään
harvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu
henkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä
pelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen
perusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on
noin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.
Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei
venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain
yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole
mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan
omasta sielusta esiin kasvanut. _Talis rex, qualis grex_.
Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on
ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa
kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen
kaunokirjallisuuden erikoisuus.
Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.
Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan
kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen
laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä
vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja
metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä
suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja
peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän
vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se
joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan
perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa
aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen
alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään
sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.
Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä
sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle
kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt
sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus.
Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka,
samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty
samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten
suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan
vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla
pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä --
kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan
sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä
Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi
suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä
huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa
määrin teennäinen.
Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja
psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä
erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten
onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä
suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja
entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä
miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet
draamalla ymmärtämään.
Göthe, Molière, Shakespeare ... kaukana on venäläinen kirjallisuus
vielä sellaisilta huipuilta!
Tolstoi?
Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan
-- ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole
jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli
niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella
venäläisellä arolla.
Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän
kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja
profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna
Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä
lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!
Onko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä
hän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan
herrastilalla.
Mitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa
esitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva
kädessä pyhiinvaellusmatkalla?
Humbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!
Vai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi),
että jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla,
Jeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana
valokuvaaja varalla?
Ja missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä
täällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!
Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko --
tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle
profeetalle.
Kaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se
elämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta
yhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen
kansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän
Shpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen
kansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa
jonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä
olisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja
kuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.
Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria
persoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se
meille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla
kiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri
kansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin,
ainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck ...
sellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja
kuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät
eteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.
"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja
hallitse meitä", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät
germaanilaiselle Ruurikille.
Ja se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.


XIV
UUSIA TUTTAVUUKSIA.

-- Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!
Osastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme
ovelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen
takin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä
ja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana
piilee.
-- Seiso sii'! -- sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa
minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.
Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin
etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.
-- Mikähän tässä on tarkotuksena? -- kuiskaa rinnallani seisova vanki
mitä puhtaimmalla suomenkielellä.
Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka
mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu,
sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea
hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa,
sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.
Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä,
vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan.
Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen
toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan
suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan
täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!
Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja
sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo
kymmenmiehinen joukko.
-- Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin
luokseko päätöstä kuulemaan?
Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja
ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin
pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös,
milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme
olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun
huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa -- hra Mashkevitshin kalpea
naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu
lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen
neitonen.
Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä
sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.
Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa.
Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy
hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen
hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi
lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me
saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin
meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka
nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien
joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on
valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja
tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine
santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on
lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.
Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen
herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä
kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi
Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja
neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa,
venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän
jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:
-- Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä
Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan...
Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman
nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien
rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu
kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini
viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on
siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria
miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä,
korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan
kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä.
Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta
tai rusettia.
Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu
heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta
käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat
herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.
-- Oletteko ylioppilas? -- kuiskaan hänelle.
-- Kyllä, lääketieteen ylioppilas, -- vastaa hän. Hänen nimensä on S.
ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta,
ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin
hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.
-- Mistä ne teitä syyttävät?
-- Saksassa olosta ja jos mistä, -- vastaa hra S. huolettomasti.
Hetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen
tyytyväisenä:
-- Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.
Silmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia
nuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä
kohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan
uhkaa.
Myöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään
paljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin
olevan luutnantin suomalaispataljoonassa.
-- Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? -- kuiskaan minä jälleen S:lle.
-- Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.
-- Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?
-- Se juuri.
Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden
päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta
painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän
iloiseen nauruun.
Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää
neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä
moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin
me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka
hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen
unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin
tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän
jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia
vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin
äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.
Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme
puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin.
Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme
tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa
eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.
Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla.
Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin
kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole
tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina
marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on
meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset
puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo
seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme
pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo
sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.
Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he
seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi
insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi
talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka
ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset,
vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan
punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta
liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan
päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on
hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän
ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla,
ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin
toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.
Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni
ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni,
sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä
täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja
sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on
omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut
pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden
esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin
päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman
kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin
minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen
asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken
voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.
Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa
kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista.
Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan
suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata
miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on
hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta
psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B.
tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä.
Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen
tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin
vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon
tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä
myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen
nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana
ojentunut.
Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin --
kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä --, kohdistuu
myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me
ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä,
myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän
"luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän
toisten joukkoon.
-- Elkää olko huolissanne, -- lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme,
-- jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä
toimeen.
-- En minä pelkääkään, -- vastaa B. reippaasti ja luottavasti. --
Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista
kuolemantuomiota.
Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on
B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat.
Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri
Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu
kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se
muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi
samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?
Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden
nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa.
Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani
tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia,
niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja
kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole
mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne
sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti
käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta
ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille
erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan
arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät
meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin
ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy,
meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.
Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan
haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä,
jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan
ajatusten vaihtoon.
-- Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, -- huomautan minä kerran
tällaisessa tilaisuudessa.
-- Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko
siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, -- arvelee
ylioppilas R.
-- Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi
tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa
mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi
vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin
mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella
kunnialla.
Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla
perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa
silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän
tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun
ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin
omasta kokemuksestani.
Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.
Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A.,
joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän
katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua
heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee
eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka,
korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä
silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin
isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty
jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut
hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka
minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana
leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua
täällä Shpalernajassa.
A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin
minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen
kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En
tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on
perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun -- ominaisuuksia,
jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen
siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin
kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä
mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on
hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät
häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan
omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen
hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika,
hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.
Pöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä,
jolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks
muuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran,
että kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä,
ettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:
-- Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän
sydäntään purkaa.
Kaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä
itse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.
Yhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden
R:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen
kaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty
jalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan
sotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu
tänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat
kertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa --
eli "27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa", kuten
sitä pöytäkirjoissa nimitetään -- ja että he parin muun toverin kanssa
ovat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan
arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka
saaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että
vangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen
lompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset
ja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.
Molemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia,
sankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi
silmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan
täysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai
yleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen
miellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean
kiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren
miehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.
Kumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen
virkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän
yhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.
Usein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä
kohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin
painavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin