Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 09

-- En, meidän kerros kylpee vasta illalla, -- kuuluu V:n vastaus.
Tuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka
luultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi
tervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen
vallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen
tilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on
konttoristi G. Vaasasta.
Kuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä.
Tuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti
aina havainnoistaan minulle.
-- Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, -- naputtaa hän
eräänä päivänä.
Kiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:
-- Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?
-- Se juuri, -- vahvistaa V.
Nousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä
herra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin
liikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on
tuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa
kasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä
hän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on
täällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia,
reippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat
Shpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon
veljesparista enemmän tuonnempana.
Itsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään.
Näen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle
ennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä
paitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä
yksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on
aina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.
Olen kuukaudeksi tilannut "Ruskij Invalidin", joka ruokaluukun kautta
joka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva
lehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan
ylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät
usein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa
tunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso
ansaitsevan tilausta uudistaa.
Ne ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi
mainittua kuuluu niihin "Hallituksen Sanansaattaja". Sen on Vuoksi
tilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että
yleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen,
niin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa
sanomalehteä.
Tähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä
eteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa
suurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää,
jota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini
kerännyt.
Niinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana
saapuu sähkösanoma:
-- Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.
Toverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka
V. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle
hätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.
-- Uraa? -- yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen
hurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä
sellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella
menestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen
juurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin
patrioottinen "valtakunnan mies".
Tällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä
tapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten
lisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on
pantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain
alamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin
hillityn hurraahuudon. -- -- --
Toverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on
alkanut.
Hän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka
on kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä
vahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden
asia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole
joutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin
Pietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille
vangeille.
Noina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan
tienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten
tavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii
vartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee
vaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua
tai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille.
Mutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen
kourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista
valmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään
kiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin
sijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä
tavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä
ja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän
oikeuspäivän kuluksi.
Aina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini,
tuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat
myövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle
olen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.
Kerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi
eräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi,
saadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen
kannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja
kysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun
olevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.
-- On finskij pisatelj, -- oli toverini lopettanut.
-- Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen
teoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle
terveisiä.
-- Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? -- ehätän minä
äärimmäisen uteliaisuuden vallassa.
Kyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa.
Hän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy
suomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.
Miltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta
heidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna
pienen "sapiskan", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain
sanat: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa". Nimeään ei kirjottaja
varovaisuuden vuoksi ole pannut alle.
Vasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa
kulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä,
luvultaan puolikymmentä.
Nyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan.
Kohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä
toisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa
tuomat "peredatshat", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia
herkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja,
sitruunaa, palaa toverini aina "svidanielta".
Täten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen
saa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen
herkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka
syksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.
Kohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko
toveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja
vartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: "svidanie", lähtee toverini
liikkeelle kuin pyssyn suusta.
Sillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi
naputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa
ja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen
jännitys toisiinkin koppeihin..
Pitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini
vihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani.
Hänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai
huonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän
tuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole
laisinkaan -- ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha -- ja
silloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.
Naapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran
palaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy
heti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.
-- Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan
piammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.
Siinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on
omiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous
kaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja
"revaljutsija" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin
viljellään.
Kun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän
oikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin,
jossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon.
Kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: "hljep
i mir" -- leipää ja rauhaa.
Palavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun
tyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen
mahdollisuuksista.
Parin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan.
Kärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta,
saadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat
kehittyneet.
Kohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin,
huomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään
palaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on
kiihkeätä.
-- Tavarishtsh! -- huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta
vavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: --
Melkein kaikki tehtaat seisovat -- Viipurin kaupunginosassa sotilaat
kieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään.
Yksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu.
Odotetaan suurta vallankumousta.
Paitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä,
jalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea
ampumaan kansaa ja että "revaljutsionnyj duch" -- vallankumouksellinen
henki, on vallannut koko armeijan.
Kun toverini toistaa nuo sanat "revaljutsionnyj duch" on kuin näkisin
edessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.
Sinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi
Shpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka
vastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa
jälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja
vilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa
muissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että
telefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä
ne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle
avaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen
loistoa synkkiin katseisiin.
Yhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme
kokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja
katutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen
lipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin
ja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja,
joissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta.
Lopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun,
vallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen,
tosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan
hyräillä samoja lauluja -- kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja
hymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi,
mikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla
on vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.
Että uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen
huomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien
kasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa
portaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian
läheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:
-- Uutisia tietävät.
Ja sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.
Mutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu
tietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta
myöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.
Tulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein
kasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen
käynnissä!
Mutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on:
työväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä
ja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää
uudelleen.
Onhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen
kynsin hampain.
-- Skora budjet revaljutsija -- kohta tulee vallankumous, -- on lause,
jota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme
sillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää
tylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan
kopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena
milloin taas kuivana murahduksena:
-- Skora budjet revaljutsija!


XIII
YHTÄ JA TOISTA TALVEN TULLEN.

Jyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa
ryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön,
jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle
arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä
läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä
rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti
puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten
vaatimusten ulkopuolella.
Yleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa
tämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla
ennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain
esim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan
tupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa
takaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa
kanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia
ovat sellaiset kuin: "Voi Jessusperkele!" "Jumal'aut'-saatana!"
Mutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut
tutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita
hän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan
vankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin
seiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.
Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa,
mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen
keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen
huligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään
räikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.
Oulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä
nähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut
mieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä
hartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi
synnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi
karmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän
suorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.
Niin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en
kuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta
kosketuksilta.
Ruvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia,
pistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin
suomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin
"Agneksen". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin
neulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne
ovat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja
tottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin
suurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja
tympeäksi.
Kirjottaja on ollut kyllin rehellinen -- tai tuhma -- pannakseen
eräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi
olevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän
valtiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on
myöskin suomalaisia rikollisvankeja -- miehiä, jotka Pietarissa työssä
ollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain
kanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli
sotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta
ryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä
ollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää
rikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.
Mutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman "tervehdyksen" saaminen samassa
kadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen
hengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.
Palautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista,
jolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu
asianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei "Agneksen" reunoissa
olevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden
päälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa
tapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät "Agneksen"
lisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini
kirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat
kuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman
pituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän
osaa samanlaista vastenmielistä "tshuhnasuomea" kuin osastonvartiakin
ja näyttäen minulle "Agnesta" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla
äänellään:
-- Shie kiruttanut tähän!
-- En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.
Tähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan
joka kerta läpi.
-- Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, -- väitän
edelleen ja haen "Agneksesta" esille asianomaisen kohdan.
-- Shie ihe kiruttanut väärä nim'! -- huutaa äijä.
-- Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin
minun, -- sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka
on edessämme pöydällä.
-- Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku
et oshoa niit' hoitaa.
Hän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee
kopista, muristen vielä ovella mennessään "tshuhnasta, joka ei osaa
kirjoja pidellä".
Olen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että
tuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka,
joka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi
sinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä
etten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani
enää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se,
että se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle.
Toverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron
kokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.
Jo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen,
missä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle
Shpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu
vastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten
suomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän
kieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt
valtioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.
Aika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja,
joista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut
käsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin
huostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan
unhottanut.
Muutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu
lainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra
Mashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne
vankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan
kuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan
pidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen
intresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia
millään tavoin katsoa.
Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen
saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin
tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.
Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön
apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan
osaavani sitä ainoastaan vähän.
-- Plooha, plooha, -- sanoo hän päätään pudistaen, -- nada utshitsa!
Ja sitten toveriini viitaten terottaa hän, että "etot tshelavjek"
opettaa minulle venäjää.
Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä _pakko_ oppia ja vai _sitä_ varten
minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä
tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan
koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei
sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee,
miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta
kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.
Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys
kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani
eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli
häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää,
kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo
hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko
venäläisharrastuksiini.
Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa
olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän
tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän
hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana
jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin
huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli --
tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin
intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia
natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen
kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan.
Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten
kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on
tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä
pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli
salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä!
Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te
suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin
selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja
jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin
voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy
sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin
tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui
hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia
kohtaan -- sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka
pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista
vihaa ylempäänsä kohtaan.
Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen
ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi
minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien
käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta
harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten
sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se,
mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen
puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se
yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen
meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä
yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana
jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin
perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat
hämmästyttävän nopeasti muististani. -- -- --
Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala.
Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää
tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua
jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.
Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo.
Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa
sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä
häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina
syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.
Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että
hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin,
jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan
aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on
toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina
häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni
kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me
olemme jälleen hyviä tavarisseja.
Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin
sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia
huvittavia tarinoita -- yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat
kopissamme käytäntöön -- sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia.
Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.
Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle
seuraavaan tapaan:
-- Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat,
jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari
Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin
ääressä jutellessaan kysyy tsaari: -- No, kuinka voitte, toveri? --
Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, -- tililläni on vain yksi rupla
rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa
(Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot
paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat
itselleen mahorkka- ja teerahat).
Toverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan
loppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan
vuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on
kerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista
ilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani,
joka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen
yöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. -- -- --
Toverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka
maanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa