Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 05

Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali
Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje
Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten
silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa
sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...
Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman
määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon
taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.
Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan
kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain
vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko
hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.
Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä
vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.
Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja
alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka
peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja
katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka
nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää
kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman
profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli
kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli
pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.
Se on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen
Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten
kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen
eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy
jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä
kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon
kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut
virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.
Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla
mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan
tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin
säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko
näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen
illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti
ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian
monimutkaisessa koneistossa.
He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on
venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea
parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on
hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja.
Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos
huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin
pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan
pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä.
Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen
luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea
byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi
joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina
olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten
harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle,
sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän
kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.
Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja
laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään
ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän
kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä
sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä
eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti
soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni,
kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen
etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja
kepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli
kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka,
jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...
Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin
ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien
muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa
koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta
hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen
pyörivässä rattaassa.
Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja
autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin
hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa
permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä
he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin
veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran
kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja
uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista
kehäänsä...


VI
NÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA...

On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli
savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä
suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.
Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä,
akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee
lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No,
koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi
kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean
hankaamaan.
Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla
on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se
muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.
Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei
valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio,
jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä
ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet.
Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen
asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!
Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että
möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä
kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka
se inhottaa ja suututtaa!
Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei
edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain
siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen
taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt
pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto.
Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.
On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä
rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein
osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata
siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin
näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä
venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä
likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että
europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle
tunkeutumaan.
Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen
siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna
suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin
vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on
räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty
viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen,
nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on
tätä sentään joskus siivottu.
Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina
kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä
koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin,
jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän
ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun
lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti
viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä
lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei
pölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --
Russakka!
Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta.
Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin
jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja
vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi
tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia
ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä
aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen
sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen
vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan.
Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä
kulkeneina.
Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla
seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.
Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen
lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan
liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko
leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.
Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita,
jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa.
Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän
yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on
tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan
aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen
rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan
sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.
Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä
russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten:
kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä.
Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti
liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.
Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman
nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja
ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja
lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi
julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei
ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä
verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan
ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.
Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman
lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla,
räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua
tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.
Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha.
Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain
tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran
käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia
sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne
siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan
saavuttamiseksi on aivan toivotonta.
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä
seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin
kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista
alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on
keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti
venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä
ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen
helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä,
että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos
suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka
hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin
russakka.
Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä
herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi
siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis,
ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta
rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu
venäläinen herrasväki.
Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä
psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa,
joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen
alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen
sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä
kansallisominaisuuksista?
Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä
mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana
erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia
kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee
alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa
ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen
hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin
vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy
terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä
käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten
piiriin.
Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat
käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.
-- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se
on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman
kielillä.
Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin,
mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --
Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.
Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä
aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei
siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä,
jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain
väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen
loput W.C:hen.
Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua,
joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on
valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan
kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen
haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä
W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun
jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan
hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi,
täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt
ennallaan.
Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen,
syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat
hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa
tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo
tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.
Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.
Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja
hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista
kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin
tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää
pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty
silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että
se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs
toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa
ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.
Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.
Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan
kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin
tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan,
antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu
russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä.
Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai
pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus
loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain
vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen
saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta
savustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin
vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku.
Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen
aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka.
Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene
limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle
paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat
vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä
puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.
Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies
oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun
ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini.
Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta
valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.
Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta
saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku
keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan
ylimääräinen herkuttelu.
Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia
luukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä
viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.
Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni
edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian
ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta
kohtauksesta.
Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan
hinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja
nisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun
rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi
säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan
tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.
Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta
hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään
kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet
mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon
saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen,
paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa
vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella.
Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän
lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta
minä en ymmärrä tämän taivaallista.
Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana
tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita
rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin
syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan
saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis
seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa
päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin
käsittämätöntä.
-- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani
siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.
Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa,
mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta
syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää,
missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi
ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota
paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.
Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo
minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään.
Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen
tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä
selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan
kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.
Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston
vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä
luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa
siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka
ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.
Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että
tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti
riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan
lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan
ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja
makkaralla.
Mutta siitä lähemmin tuonnempana.


VII
VAIHTELEVIA MIELIALOJA.

Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin
säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä
omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan
ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja
hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja
vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän
vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten
pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta
iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain
edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä
periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini,
käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän
viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun
kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo
viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua
varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni
olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka
kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.
Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea
yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.
Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani
voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä
päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan
ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi
kerran tuohon mukavaan peitteeseen.
Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän
kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi
niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin,
mutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain
epärehellisyydestä.
Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani,
monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.
Kirje! Heureka!
Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä
kertoo tavallisista kotikuulumisista.
Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja
voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt
ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada
heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen
saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi
olla. -- -- --
Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä
ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän
leikki".
Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä
suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa
kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:
"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli
Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää,
mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että
Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle
ja katsokaa.
"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden.
Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä
kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä
hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty
karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja
takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä
varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut
talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät
pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia!
Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia
viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja
järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa,
ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että
kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli
ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja
lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän
viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja
ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot,
humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän
hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta.
Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien
edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen
silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat
paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä
kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin
ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä
ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni,
käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja
nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää,
täydessä järjettömyydessä.
"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja,
ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä
maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme
täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai
penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella
puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.
"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät
keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat
upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit
kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen