Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 02

japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.
Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen
ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on
komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen
keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset.
Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista,
punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja
ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä
milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan,
selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.
Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua
vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk.
Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän
ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta
kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään,
tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että
otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä
paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan
ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella
hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että
pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.
-- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!
Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja
ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön
hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa
tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa,
jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän
miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.


II
TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.

Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen
ulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja
Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan
pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa
oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi,
kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa.
Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman
kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita
ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten
yleisölle kuvata. -- -- --
On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja
Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään
keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on
vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen
eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset.
Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa
vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella
etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan
ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen
venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha"
romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.
Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön
hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan
nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa
suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan
minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani
rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi
kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka
taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä,
osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.
Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän
historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on
suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat
kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt
kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin
sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden
painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on
vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi,
jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua
rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä
suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen
pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat
särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri
Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt
toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi
vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen
valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä
myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen
Nevan yli.
Vankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan
vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat
mieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --,
jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka
vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja
kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha --
viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa
kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha
musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni
riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin
varuillaan...
-- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen
santarmeista.
Kun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin
sillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella
rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan
ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä
näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä
Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.
Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan
arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin
piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun
tulevaksi olinpaikakseni.
Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin
eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki
likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan
vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän
itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein
alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän
selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä.
Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle
tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä
suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.
Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä
univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven,
huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison
jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen
pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja
hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella
äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni,
ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni,
minkä jälkeen saan palata etehiseen.
Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua
olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan".
Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota
tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen
kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen
poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen
keskellä.
Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä
seuraamaan hänen mukanaan.
Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden
vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme
suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja
jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän
joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on
rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea
pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin
seisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä
ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja
tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa
vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden
mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja
kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista
ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy
käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä
käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja
ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on
siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea
silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta
toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja
minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.
Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan,
kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme
uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja
rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää
ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita
kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja
päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat
aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.
Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja
portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että
täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi
kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen,
hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.
Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan
saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle,
saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan
matkaansa.
Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa.
Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia,
avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja
jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle
sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.
Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee
pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole
lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin
ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan.
Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin
läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän
tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja
tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo
alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin
alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.
Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että
minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan
pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan,
mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää
kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis
tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin
yhtä paljon kuin hauska toveri.
Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua
vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on
saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja
lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi
tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata.
Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on
rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan
kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä
muukaan auttaa.
Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja
odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja
pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana
vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo
levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.
On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo.
Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä
valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen
niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon
muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja
sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni
kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle
jälleen aukenee.


III
ENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.

-- Hljep! Hljep! Hljep!
Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso
jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.
Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä
lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa
istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä
syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.
Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven
keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa
kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt
vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja
sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon
raosta hangolla ojennetaan lihapala.
Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!"
etenevät päinvastaiseen suuntaan.
Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella
sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm,
koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa,
jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista
kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta
päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen
lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta
vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle
ja istahdan vuoteeni reunalle.
Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen
pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava
vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää,
ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin
armottomasti...
Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä
hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan
munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa
pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta
sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä,
ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat
sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä
seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen
hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa,
keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on
peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan
olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko
on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin
ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja
sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen
venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on
ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.
Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa
noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy,
joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen,
parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on
toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä
vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet
sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä
tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta
muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen
muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi
suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen
lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea
ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.
Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen
sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti
on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja
vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti.
Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan,
niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.
Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut
toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä
pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija
toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan
monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin
seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä
kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu
tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän.
Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!
Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut
kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa
ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista
pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen
vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton
pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä
metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan
pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten
hyveiden joukosta.
Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen
päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen
väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella
kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi.
Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät
ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa
sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin
soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle
ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia
voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin
seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna
kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin
muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.
En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua:
"kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on
minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on
tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja
kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun
en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä:
"krushku, krushku, krushku!" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti.
Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on
hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin
suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö
antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies
kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas
paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.
Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei
nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja
kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan
minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä
lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.
Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän
kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu
leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria
suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain
ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena
viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on
siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...
Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja
murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun
ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella,
opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana
"musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla
niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli
käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös
pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta
saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!
Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän,
kymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä.
Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan
leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden
kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.
Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa
tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä,
kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se
karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää
paperossin.
Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan
kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä
kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor
Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on
siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties
rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä
sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä
haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko
jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?
Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien
lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen,
muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo
salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!
Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä.
Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa
holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään,
mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin
välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin
eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana
sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun
askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri
vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin,
raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja
kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin
mato koterossaan...
Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan
oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista.
"Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan
avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan
puujalkansa varaan.
Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa
nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo
kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen
pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä
tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.
Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto:
"abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden
kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!
Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan.
Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää,
josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa
hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan
luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena
palveleva monikuhmuinen lautanen.
Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis
kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa
tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista
toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani,
toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki
tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata
luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen
loittonevat.
Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan
tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata
eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä
kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on
valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä
pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut
ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa.
Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä
useampia lusikallisia.
Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja
heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa.
Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...
En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee
ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj
sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi
kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella
edestakaisin.
Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua.
Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen
jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä,
kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä
kohti.
Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan
viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat
sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä,
joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä
melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki
ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua!
Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan
Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet
keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella
ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin