Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 11

pelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina
mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin
ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista
"luentotoveriani". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän
nimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä
tulevaisuuden kätkössä.
Lääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa.
Sattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa
Keski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi
vieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin
seurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat
ehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun
vahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.
Tuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina
kaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman
silmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas
kadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja.
Vasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista
kymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän
johdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää
päivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n
iloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan
viikoista.
Hänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun
muassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen
avuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa.
Vikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen
lukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten
keveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.
Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan,
jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli
muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä
termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän
ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja
ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen
alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän
nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen
sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme
kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme.
Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät
pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on
suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan
tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu
suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan
harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä
on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja
niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu
kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla
kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka
harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät
viettävän juopottelevaa elämää".
Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla
kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet
on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen
suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut
seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella
Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan
jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään
mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä
ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen
säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n
tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun
talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin
sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua
akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat
olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä
onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta
vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen,
jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä
R:n.
Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on
vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen
perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä
santarmimielivallan uhrina.
Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan
"Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan:
kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän
varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon
tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja
lujin askelin käy paikalleen.
-- Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? -- virkan
hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.
-- Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu
kyyneleet, -- vastaa V.
Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on
saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa
viruneista suomalaisista. Häneen nähden -- hänen oman kertomuksensa
mukaan -- on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla
santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi.
Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä
tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi,
saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.
Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset
saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on
vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia.
Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa
"tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla
sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten
suomalaisten virkaintoa.
Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla
Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä,
milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja
onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä
joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti
heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he
kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten
tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen
väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi,
ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat
aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön
tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto,
tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin
käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.
Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien
matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä
kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä
seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja
näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla
oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen
valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja
soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä
nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta
Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!
Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään
pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat
Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin
kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan.
Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon
jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä
(kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)
-- Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni
jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, -- puhui vanhempi K.
hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. -- Sen vuoksi me olisimme
henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me
palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun
takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten
meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.
Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu,
meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla
kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta,
toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat
kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat
olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin
kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana
kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin
käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme
mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua"
j.n.e.
Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla
kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin
tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia
tavallisessa mielessä -- seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi
heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että
nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa
isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja
vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä
sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän
toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole
ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen
poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo
poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja
yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se
vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja
tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille,
sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan
Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin
joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon
kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset
eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan
vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.
Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun
poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä
miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä
edellä kuvaaminani ensi kuukausina. -- -- --
Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan
hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana
kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet
kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:
-- Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni
sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.
-- Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta
samanlaiseen päätökseen, -- vastaan minä ilahtuneena.
-- Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä
samoin ja kieltäytyä vastaamasta.
-- Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen,
sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.
-- Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, -- arvelee P.
-- mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se
asia korjata.
Sitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii
vastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee
minulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain
täytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä
aiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden,
joten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät
aiotaan sen mukaan tuomita.
Päätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin
joudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen
käsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava
jyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.
Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin,
vapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä
kotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella
samasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. "Kyllähän
se oikeastaan niin olisi", olivat nämä arastellen tuumineet, "että
teillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta ... älkää nyt vain
herran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi
näette".
Siihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat,
kokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä
puolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta,
jota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä
vuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen
kansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana
nuollessa sortajan kättä. -- -- --
Heti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja
provisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n
kanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään "aatetta"
edelleen.
Hra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen
pöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri
miesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille
pöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion
saattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa
piirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja
paukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet
"siirtokunnassamme" hyvä joukko toistakymmentä miestä.
Tämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian
entistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja
telefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän
jälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät
seurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa.
Neuvottelut "yhteenpuhumisesta" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi
ovat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää
tervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville
tuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin.
Täten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.
Kaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan
vaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla
turvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut
kerrassaan uuteen vaiheeseen.
Ennen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat
seurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen
korville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä
miehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on
kokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis
siirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja
kuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat
täällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja
(teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas),
lukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä,
apteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti),
kauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä,
käsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä... Ja ruotsinkielisiä on
suunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa -- jos naisten
joukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta -- ja miltei
tasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.


XV
MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.

"Heino Voldemar Rissanen kertoo..."
Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat
pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me
kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin
heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.
Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?
Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut
ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin
univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen
muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on
mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset
lähimainkaan vedä vertoja.
Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta
vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt
siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä
poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja
myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin
jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja
sydämeen patoutuu kuristava viha.
Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle
harjaantumaan -- nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu
vaaralliselle kohdalle -- alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja
Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi
viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa
juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa
venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä
huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen
lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren
suomalaisen upseerin -- nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta --
raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla
alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan.
Varsin ymmärrettävä vihan puuska!
Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet.
Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se
tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa
rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin
browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti
juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit.
Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti --
ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän
kansalainen --, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon,
kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen
pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita,
joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain
yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä
suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat
venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua
tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka
pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi.
Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät
nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi
sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra
Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet
verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli
hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit.
Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain
sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman
pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo..." Kertojan parhaita ominaisuuksia on
hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän
sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä
ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella
puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot
pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee
pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi
päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä,
joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä
henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa,
antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen
pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin
lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen
merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes
lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa
tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä
ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!
Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita
levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun
ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten
joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on
lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa
yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut
venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää
sekaisin!
Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n
ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja
H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle
kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja
omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän
ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi
päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen
ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven
juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen
vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä
konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen
kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa
vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p--lettä ole vielä hirtetty?"
Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten
Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta
vastaan.
Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista
harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton
lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa
kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan
rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä
kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli
suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan
jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla
omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan.
Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta
pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa
osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.
Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat
juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta
"ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon
kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen
ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan
R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu
henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin
entinen kuvernööri" y.m., y.m.
Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän
kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa
katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin
likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin
tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen
patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet
saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä
kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria
kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden
puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!
Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan
myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä
kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m.
niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn
menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia
kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat
lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien
tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä
tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia
ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin
seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia
tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran
piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin
saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen
venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen
vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos
Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se
sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan
suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.
Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen
hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa
hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten
heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä
kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja
suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa
hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta
kotelosta saatu savuke!
Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten
keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä
katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse
Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka
suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa
osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten
R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle
julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa
näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan.
Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän
miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita
hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.
Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,
Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan
syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.
Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.
Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin
muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä.
Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista
halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme
juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka